synnytyksen jälkeinen masennusko?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja keuruu korjaa
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

keuruu korjaa

Vieras
onko kellään ollut kyseistä sjm?
Epäilen sairastuneeni...mieli ailahtelee aivan hurjasti raivosta euforiseen olotilaan mutta suurimmaksi osaksi olen kokoajan vain väsynyt ja itken kokoajan, on vain niin paha olla. vauvaakin kohtaan on välillä tosi kylmät tunteet, vaikka tottakai rakastan häntä yli kaiken. Toinen outo asia jonka olen huomannut itsessäni on että säpsähdän kovia ääniä---tai jotain yhtäkkisiä ääniä, nekin tuntuu pahalle. Välillä aivan säikähdän itseänikin kun saan niin kovia raivareita. Synnytyksestä on nyt 2,5kk. Mikä avuksi? Meneekö tämä ohi itsestään?
 
Mulla oli synnytyksen jälkeinen masennus. Mieli ailahteli mielettömästä onnesta raivoon; ahdistuin hirveästi siitä, etten jaksanut olla täydellinen kodinhengetär, joksi olin kuvitellut muuttuvani kuin napin painalluksesta synnytyksen jälkeen. Synnytyksestä toipuminen vei pitkään, mutten osannut antaa itselleni armoa, äitiys oli suorittamista. Tunsin monista ihan älyttömistäkin asioista syyllisyyttä. Nalkutin ja raivosin miehelleni. Vauvaa kohtaan tunsin onneksi "normaalisti".

Puhuin asiasta neuvolassa, ja pääsin psykologin juttusille. Vastaanotolla kävin muistaakseni 10 kertaa. Keskustelu auttoi, samoin se, että kaikkein sitovin pikkuvauvavaihe meni ohi: aloitin työt heti vanhempainvapaan jälkeen, ja jo ennen sitä aloimme harrastaa lapsen kanssa kaikenlaista. Oli helpottavaa saada muitakin rooleja elämäänsä takaisin; äitiys oli kuin hyökyaalto, rakas mutta liian voimakas pureksittavaksi kerralla.

Juttele sinäkin ap asiasta neuvolassa, ja ota rohkeasti tarjottu ammattiapu vastaan. Ole myös itsellesi armollinen: olet varmasti paras äiti lapsellesi juuri sellaisena kuin olet. Voimia :hug: !
 
Moikka! Kiirus mut pikaseen vastaan. Mulla ollut kyseistä vaivaa, vauva nyt 2 kk. Oli esikoisestakin. Mulla oireilee pelontunteina, pelkään lapsen menettämistä yli kaiken. Ja sit oonki aivan neuroottinen joka asiasta. Mulla siis aika erilaiset oireet kuin sulla, mutta uskon että sunkin oireet menevät samaan kategoriaan. "Vika" on ilmeisesti ainakin osittain hormonaalinen, yllätys yllätys... Kuitenkin keskusteluapu on kyllä ollut hyödyksi. Kiire nyt mutta laita mulle yksäriä, jos haluat jutella enemmän. :hug:
 
Kuulostaa siltä, että serotoniinitasosi voi olla aika matala... Mielestäni sinun kannattaisi käydä lääkärissä, ainakin saisit varmuuden asiasta. Voihan olla, että univelkakin vain aiheuttaa suurta vaihtelua tunteissa.
Ainakin itselläni sjm aiheutti paljon itkuisuutta, olin pettynyt ja masentunut, eikä mikään huvittanut. En ehkä jäisi odottelemaan, olo usein helpottuu nopeasti hyvin pienilläkin lääkemäärillä, eivätkä aiheuta riippuvuutta. Toisaalta synnytyksen jälkeen tunteet ovat usein herkät, mutta jos elämä tuntuu pelkältä velvollisuudelta ja ilo on kadonnut, kannattaisi tsekata asia. Usein myös keskustelukin auttaa ja kenties toisten äitien tapaaminen. Lähes kaikilla on tietynlaista tunneherkkyyttä. Kovien äänten säpsähtäminen ja jonkunasteinen "korviin ottaminen" voisi kieliä kyllä uupumuksestakin. Koska en kuitenkaan ole lääkäri, niin kehottaisin sinua käymään jollakin asiantuntijalla. Terveyskeskuksessakin sjm tunnistetaan nykyään melko hyvin. Omista syyllisyyden-/vihantunteista voi myös puhua, jos niitä on. Vauvan kanssa elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta toisaalta sinulla on oikeus myös itse voida hyvin. Oikeutesi pitää itsestäsi huolta ei myöskään ole kadonnut, vaikka välillä aika varmasti tuntuukin olevan kortilla. :)
Toivottavasti tästä on hyötyä, itse oireet voivat olla moninaiset ja vaihdella eri ihmisillä. Niistä löytyy esim. netistä käsitykseni mukaan tietoa. Mm. pelkoja ja muita voi esiintyä, eikä niitäkään tarvitse säikähtää, vaan puhua reilusti asiasta. SJM on asia, jota saadaan erittäin hyvin hoidettua nykyisen lääketieteenkin valossa. Itselläni meni kaikista pahin ohi avun turvin muutamassa viikossa.

T: Pihla
 
sörhipöykerö....kuulostaa tutulta tuo suorittaminen...on aivan älyttömän vaikea myöntää tätä itselensäkkään..tosi vaikea sanoa tätä ääneen kenellekkään vaikka mieli tekisi. Jotenkin tuntuu aivan ylitsep. puhua siitä nvlassakaan koska se olisi jotenkin tappion myöntämistä...jotenkin sitä ajattelee että kyllä tämä tästä...vaikka seuraavassa hetkessä mielikuvissani roikun narun jatkona kun tuntuu etten jaksa vaikka en itseäni koskaan vahingoittaisikaan...Tunnen olevani niin umpikujassa enkä kehtaa tästä kenellekkään puhua. Esikoisen aikana ei ollut mitään tällaista...tämä on yllättänyt minut aivan täydell!! Kiitos kaikille jotka viiti vastata...
Kaipa se on nvlas pakko jotain mainita... voi kun se vain on niin vaikeaa....
 
tiedän että voisin vauvaakin jättää isälle hetkeksi mutta en jotenkin osaa nauttia eikä huvita lähteä mihinkään. vauva on tosi itkuinen tapaus ja tiedän että itkisi kokoajan kun olisin poissa...täytyy tunnustaa että en kestä enään yhtään vauvan itkua...ehkä siitä tulee toi ääniherkkyys kun jokainen kova ääni muistuttaa vauvan itkusta...
 
Alkuperäinen kirjoittaja AP:
Kiitos pihla!!!

... minusta oli ja muistakin vastanneista, niin hyvä! Äitiyteen kasvaminen on välillä hidasta ja itselläni vei kokonaisuudessaan lähes kaksi vuotta, että olin sinut äitiyteni kanssa. Nykyisin olen hyvin onnellinen tytöstäni ja teemme paljon asioita yhdessä.
Mutta vauva-aikaan on vaikea varautua, kun ei tiedä, mitä se käytännössä on. Vauva-ajasta annetaan usein älyttömän ruusuinen kuva, mutta esim. yksi ystäväni jolla on jo kolme lasta, totesi, että vain odottaa vauvan kasvavan isommaksi. Kuka voisi olla kovinkaan aurinkoinen herättyään sata kertaa yössä ja eläessään suurimman osan vuorokaudesta pienen vauvelin ehdoilla. Ja silti... Puhkesin kyyneleihin, kun pikkuiseni ekan kerran kolmeviikkoisena hymyili minulle. Siinä oli kiitos, lahja, joka kantoi kaiken vaikean yli. :)
Toisaalta sjm sotkee sitten näitä kuvioita paljon, eikä noista ilon hetkistäkään saa välttämättä kovin paljon irti. Olen usein miettinyt, että usein sairastuneet äidit ovat hyvin analyyttisia ja velvollisuudentuntoisia äitejä, joilla on paljonkykyä rakastaa lapsiaan. Sitten kun olo ei olekaan toivottu, he masentuvat entisestään, koska se tuntuu niin kauhealta, ettei pysty olemaan sellainen kuin yleensä pystyy ja on sisimmässään. SJM-äidit tarvitsevat paljon armollisuutta myös itseään kohtaan, kyllä se väsymys helpottaa ja tunteet muuttuvat parempaan suuntaan. Asiaa on kuitenkin tutkittu merkittävästi viime vuosina ja sen vuoksi uskallan suositella avun hakemista. kukaan ei koskaan tuominnut minua, vaan apua tuli kädet ojossa joka suunnalta. Masennus kääntyi kiitollisuudeksi, kun aikaa kului.
Uskon, että olet hyvä ihminen ja toivon, että siipesi kantavat vaikeuksien yli. Kenties muutamat ihmiset voisivat hieman avittaa ja antaa "tuulta" siipiesi alle. :)
T: Pihla
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
sörhipöykerö....kuulostaa tutulta tuo suorittaminen...on aivan älyttömän vaikea myöntää tätä itselensäkkään..tosi vaikea sanoa tätä ääneen kenellekkään vaikka mieli tekisi. Jotenkin tuntuu aivan ylitsep. puhua siitä nvlassakaan koska se olisi jotenkin tappion myöntämistä...jotenkin sitä ajattelee että kyllä tämä tästä...vaikka seuraavassa hetkessä mielikuvissani roikun narun jatkona kun tuntuu etten jaksa vaikka en itseäni koskaan vahingoittaisikaan...Tunnen olevani niin umpikujassa enkä kehtaa tästä kenellekkään puhua. Esikoisen aikana ei ollut mitään tällaista...tämä on yllättänyt minut aivan täydell!! Kiitos kaikille jotka viiti vastata...
Kaipa se on nvlas pakko jotain mainita... voi kun se vain on niin vaikeaa....

onko sulla sellainen th jonka kans voit puhua?
 

Yhteistyössä