Synnytyksen jälkeen

Mulla olis tässä vähän hassu ja outo asia mielessä.. Kun tämä vauva mikä kohta olis tulossa on jo äärettömän rakas nyt tuolla masussa, mutta jotenkin en osaa ajatella, että meille tulee tosiaan vauva ja mua pelottaakin, että entä jos en tunnekaan vauvaa kohtaan mitään ihmeempää synnytyksen jälkeen? Ja osaanko käsitellä vauvaa kun se on niin pieni? Miten teillä on mennyt tällaisen asian kanssa, tuleeko se luonnostaan et osaa hoitaa niin pientä ja hurmaako se tulokas niin heti ettei edes muista enää tällaisia ajatuksia? Ja ehkä asiaa korostaa se, että olen tosi koti-ihminen enkä tiedä miten pärjään sen muutaman päivän siellä sairaalassa. Kertokaa miltä teistä on tuntunut synnytyksessä ja välittömästi sen jälkeen. Ja myös miten se sairaalassaoloaika sujuu. Tämä on niin rakas ja odotettu vauva, mutta tuollaista silti pelkään :ashamed:

 

mietit ihan samoja asioita mitä varmaan jokainen miettii esikoisen kohdalla.kyllä sitä lasta kohtaan on vaikka mitä tunteita heti kun hänet syliinsä saa mutta itse muistan todella selvästi sen että kun lapsi tuli ulos niin katsoin ihmeissäni että " kyl sieltä ihminen tuli"!olo oli todella epätodellinen.omalla kohdallani sain lapsen syliin ekan kerran 2 tunnin päästä ja itkin vaan.koskettavinta oli se että tyttö hiljeni heti kun kuuli ääneni ja olin tyynenä sylissä ja katsoi silmiin.sitten hänet taas vietiin valvontaan takas.

seuraavan kerran sain hänet syliin 9 tunnin ikäisenä ja taas ihanaa oli se että kun hän sai rinnan suuhunsa niin tyyntyi heti ja nukahti.jotenkin sitä siinä tajus että minä olen ÄITI!sehän tuntee minut!ei siinä ehkä tullut sellaista rakkautta kun mitä nyt tuntee kun on elänyt ja oppinut hänet tuntemaan.

sairaala aika meni ihmetellessä ja opettelussa.kyllä sitä vaan oppi hoitamaan vaikka se niin pieni olikin.omalla kohdalla asiat loksahti kohdalleen vasta kotona.oma toipuminen vei huomion ekat 3 vkoa mutta siitä se sitten lähti.

nyt tyttö on 1v8kk ja rakkaus kasvaa joka päivä.ainakin se on omalla tavalla suurempaa kuin silloin kun hän syntyi.

 

En tiedä iskeekö se rakkaus heti kun on nähnyt vauvelinsa, mutta mulla se ainakin voimistu pikkuhiljaa kun tajus että tämä on todella meidän oma ihana lapsi. Eikä voi sanoin kuvata kuinka erilaista ja voimakasta rakkaus on kun on oma lapsi. Että onnea vaan kovasti. Eikä tarvi huolehtia etukäteen asioista. :hug:

 

Olen normaalisti todella herkkä ja itken helposti, ilosta ja surusta, ja olinkin varma, että kun vauvan saan rinnalleni, niin itkusta ei tule loppua. Mutta toisin kävi, muutaman onnen kyyneleen tirautin, mutta isompaa itkukohtausta en saanut, ihmettelin vain lastani ja katsoin, että siinä se nyt sitten on... Onnen itkut tuli sitten myöhemmin!
Itsekään en oikein tykkää olla vieraissa paikoissa ja en voi sanoa, että nytkään nautin sairaalassaolosta! Tulihan siellä välillä isokin itku, kun oli niin kova koti-ikävä! Olisin päässyt kotiin jo päivää aiemmin, kuin lopulta lähdin, mutta minulle oli kuitenkin tärkeintä, se että saan rauhassa opetella vauvan hoitoon liittyviä asioita ja lähinnä imetystä! Kannattaa siis kysellä kaikki ja tyhmiä kysymyksiä ei ole! On sitten paljon varmempi olo lähteä kotiin! Itseki kuvittelin osaavani ja tietäväni kaiken, kun olin 9 kk lukenut kirjoja ja lehtiä, mutta muisti nollautui täysin vauvan synnyttyä! Kaikki on opittava käytännössä ja nopeaan sitä omaa vauvaa osaa alkaa käsittelemään ja hoitamaan! Sainkin mieheltäni kehuja, "miten olin niin heti äiti"...
Mutta kaikki tulee kyllä ihan luonnostaan....

 

Voi kun tulee kiva olo kun lukee etten ole mitenkään epänormaali näiden ajatusten kanssa.. Mietin sitäkin, että jos nyt itken syystä tai toisesta siellä sairaalassa ollessani niin katsookohan ne hoitajat vähän tyhmästi ja ajatteleekohan et tuostako pitäis saada vielä äiti ja uskaltaa antaa vauva kotiin mukaan.. Eli onko se ihan normaaliakin et voi itkettääkin siellä?

 

\

Voi kun tulee kiva olo kun lukee etten ole mitenkään epänormaali näiden ajatusten kanssa.. Mietin sitäkin, että jos nyt itken syystä tai toisesta siellä sairaalassa ollessani niin katsookohan ne hoitajat vähän tyhmästi ja ajatteleekohan et tuostako pitäis saada vielä äiti ja uskaltaa antaa vauva kotiin mukaan.. Eli onko se ihan normaaliakin et voi itkettääkin siellä?

Minäkin olin varautunut siihen, että en välttämättä tunne mitään erityistä lastani kohtaan heti sen synnyttyä. Mutta kyllä tunsin kuitenkin. Ja kuten monet muutkin sanoo, niin tunne on vain koko ajan kasvanut!

Sairaalassa en oikein muuta halunnut välillä tehdäkään kuin katsoa vain rinnalla nukkuvaa pientä ihmettä! Oli hirmu onnellinen olo, vaikka olin aivan rätti-väsynyt. Mies lähti aina yöksi kotiin 100 km:n päähän ja iski hirveä ikävä. Kaksi päivää synnytyksen jälkeen itkinkin yhdelle hoitajalle, kun on miestä ikävä ja väsyttää jne. Hän oli tosi ymmärtäväinen ja sanoi, että juuri se ilta on pahin eli hormoneissa tapahtuu niin iso muutos. Oli tosi ihana jutella.

Raskainta oli kuitenkin 3-4 ekaa viikkoa sairaalasta tulon jälkeen, kun kaikki oli niin uutta, väsytti, itketti ja mies joutui tekemään pitkää päivää töissä. Mutta kaikesta on selvitty ja lapsi on koko ajan ollut rakas ja tärkeä. Kirjoitin päiväkirjaa aina kun jaksoin ja nyt on mukava lukea niitä kirjoituksia.

Mitään ristiriitaisia tunteitakaan ei pidä säikähtää. Minäkin olen herkkä itkemään ja ensimmäisinä viikkoina itkin lähes aina, kun meille tuli joku vieras tai terveydenhoitaja käymään! Se väsymys ja ne hormonit... Onneksi tukena oli mies, sisko, veli ja ystävät.

Tsemppiä sulle ja onnea jo etukäteen!

 

Kyllä se rakkaus tulee ajan kanssa jos ei ihan heti. Ei minulla tullut synnytyssalissa mitään ihmeellistä tunnekuohua, ihmetystä lähinnä että tuonko ne nyt mulle antaa, onko tuo minun lapsi, miten sitä käsitellään. Osastolla on tullut molempien synnytysten jälkeen kolmantena päivänä synnytyksestä itkupäivä joka suurimmalta osin johtuu hormoneista, mutta kyllä siellä onneksi saa jutella. Pelkäsin aluksi lähteä sairaalasta, kun tuntui ettei se paljon puhuttu äidinrakkaus sieltä nousekaan. Mutta jotenkin sitä kuitenkin vaistot pelasi ja hyvin lähti kotonakin arki rullaamaan. Ja nyt en luopuisi mistään hinnasta lapsistani.

Kolmatta odotellessa...Onnea odotukseen ja toivottavasti löydät oman keinosi purkaa ajatuksia myös ääneen, meillä mies oli minun kuuntelija.

 

\

Mulla olis tässä vähän hassu ja outo asia mielessä.. Kun tämä vauva mikä kohta olis tulossa on jo äärettömän rakas nyt tuolla masussa, mutta jotenkin en osaa ajatella, että meille tulee tosiaan vauva ja mua pelottaakin, että entä jos en tunnekaan vauvaa kohtaan mitään ihmeempää synnytyksen jälkeen? Ja osaanko käsitellä vauvaa kun se on niin pieni? Miten teillä on mennyt tällaisen asian kanssa, tuleeko se luonnostaan et osaa hoitaa niin pientä ja hurmaako se tulokas niin heti ettei edes muista enää tällaisia ajatuksia? Ja ehkä asiaa korostaa se, että olen tosi koti-ihminen enkä tiedä miten pärjään sen muutaman päivän siellä sairaalassa. Kertokaa miltä teistä on tuntunut synnytyksessä ja välittömästi sen jälkeen. Ja myös miten se sairaalassaoloaika sujuu. Tämä on niin rakas ja odotettu vauva, mutta tuollaista silti pelkään :ashamed:

Aivan samoja ajatuksia risteili omassakin päässä. Raskausmyrkytysepäilyn vuoksi jouduin olemaan loppuajasta yhden yön osastolla, mutta itku meinasi tulla kun lääkäri sanoi että tänne jäät kyllä yöksi. Sen jälkeen ajattelin että mitenkähän minä voin olla jopa viikon osastolla (suunniteltu sektio oli tiedossa).
Ja sen kummempia tunteita ei ollut odotusaikana lapseen, en osannut puhua vatsalle tms.
Sektion jälkeen sitten kahden päivän päästä mulle iski se homman todellisuus, että meillä on nyt todellakin ihana pieni tyttö huollettavana, ja itkettiin se koko päivä miehen kanssa osastolla, itse itkin vielä seuraavan vuorokauden, ihmettelinkin, etteivät hoitajat kysyneet mitään mun aivan turvonneista silmistä, mutta toisaalta, jos jossain on luonnollista itkeä, niin synnyttäneiden osastolla =)
Koko ajan kotiinpääsyä tietysti odotin ja hirveä pettymys oli, kun lapsen keltaisuuden takia vielä jouduttiin jäämään kahdeksi yöksi, mutta osastolla oli aivan ihanat hoitajat, jotka kädestä pitäen neuvoivat pyllyn pesun, vaipan vaihdot, kylvetyksen, silmien ja navan puhdistuksen ja kertoivat kaikki "rutiinit" mitä tehdään vastasyntyneen kanssa.
Kun kotiinlähtö sitten tuli, oli oikein haikea mieli, kun sinne jäi ne ihanat hoitajat, jotka olivat vain kellon soiton päässä, mutta onneksi sanoivat että sinne voi soittaa koska vain jos kysymistä tulee.
Arki lähti vauvan kanssa rullaamaan aivan mahtavasti, vaikka kummallakaan ei ollut mitään kokemusta lapsista B)
Ja onhan se aika ihmeellistä aikaa, mutta ei ainakaan minun ajatukset muuttuneet niin radikaalisti kuin pelkäsin, osaa sitä siltikin iloita muistakin asioista ja olla niinkuin siihenkin asti :hug:

 

Tunsin aivan samalla tavalla ennen vauvan syntymää, ajattelin että jos en rakastakaan tai jos tosiaan en tunne mitään hellyyttä. Ja sain huomata senkin että se äidiin rakkaus todellakin syttyi pikkuhiljaa. Vauva alkoi tuntua vähitellen "omalta" ja näin ollen yhä rakkaammalta, kun hänen läsnäoloonsa tottui. Älä siis hätäile...asiat lutviutuu omalla painollaan.Onnellista odotusta vaan! :hug:

 

Jäi vielä edelliseen viestiin lisäämättä, että minäkin itkeä pirauttelin laitoksella pari päivää synnytyksen jälkeen väsymystä ja sitä että vauvamme oli lastenosastolla. Sitä vaan on jotenkin tosi herkkänä siellä.

 

Mulla on 6kk ikäinen poikavauva. Oli tosi hassua palata kotiin sairaalasta, kun olin ollut kotona neljän seinän sisällä loppuraskauden ajan ja mua aina masensi kotona ja pelkäsin synnytystä. No kun tulin takaisin kotiin hyvin menneen synnytyksen jälkeen, oli tosi outo tunne, jotain suurta oli tapahtunut. Tavarat olivat täysin samanlailla miten olin ne jättänytkin. Keittiön pöydällä oli lappu, mihin olin kirjannut supistuksia kun synnytys oli käynnistynyt.

Alussa tuntui jännältä, että mä olen nyt äiti. Mä huolehdin lapsesta ja laitan hänelle vaatteita päälle ja pesen hänet jne. Mutta nyt kun on kulunut 6kk, niin on täysin itsestään selvää että minä olen äiti ja tottakai mä katson vaatteet hänelle ja pesen hänet jne.

Alussa tein hassuja mokia ja kaikki ikään kuin kokemuksen karttuessa alkoi sujumaan. Ja nyt meillä on jo hyvä rytmi, esim. aamulla ja illalla tehdään vähän paremmat pesut, päivällä ulkoillaan jne.

Rakkaus mulla alkoi kaksi tuntia vauvan syntymästä. Mulle tuli oikeen sellasia rakkausaaltoja. Ja se symbioosi on jännä tunne. Vaikka alussa väsyttää tosi paljon, kun ei ole tottunut vauvan hoitoon ja yövalvomiseen ja joskus haluaisi lähteä esim. kauppaan ilman vauvaa, niin siellä kaupassa tulee ihan järkky olo, että haluaa takaisin kotiin vauvan luo ja välittömästi. Sitä symbioosia ei välttämättä kotona huomaa, vaan vasta sitten kun lähtee yksinään jonnekin.

Juu ja kaikki todella tarpeelliset tavarat tuli hankittua vasta vauvan syntymän jälkeen. Esim. apteekkiin meni tosi paljon rahaa kaikkiin rasvoihin ym.

Mutta tsemppiä sulle. Ja onneksi olkoon vauvasta.

 

\

Voi kun tulee kiva olo kun lukee etten ole mitenkään epänormaali näiden ajatusten kanssa.. Mietin sitäkin, että jos nyt itken syystä tai toisesta siellä sairaalassa ollessani niin katsookohan ne hoitajat vähän tyhmästi ja ajatteleekohan et tuostako pitäis saada vielä äiti ja uskaltaa antaa vauva kotiin mukaan.. Eli onko se ihan normaaliakin et voi itkettääkin siellä?

mä pillitin kaks ekaa päivää milloin mistäkin.väsymystä(valvottuja öitä ennen synnytystä),omia kipuja ym. Yks kätilö ja opiskelija jäivät erityisesti mieleen siitä että he taputtivat olalle ja kertoivat että tämä kaikki kuuluu asiaan ja enemmän olisivat huolissaan jos äidillä ei olisi mitään reaktioita synnytyksen jälkeen!horminimyrskyt kuuluvat asiaan ja jokainen reagoi omalla tavallaa.
hassua on se että vaikka kaikki kaverit olivat synnyttäneet enenn mua niin kukaan ei kertonut tästä puolesta....

 

Ei kannata kamalasti etukäteen miettiä (jos vaan voisi olla miettimättä?) miten kaikkeen suhtautuu... se on niin... erilaista kuitenkin.

Itse kun poika syntyi ja oli ja ihmetteli limasena ja kurttusena siinä käsivarsillani en tainnut ajatella muuta kun että "tässäkö tämä nyt sitten on?"
Mutta sitten hulahti sellanen mieletön rakkaus, wau... ja tuo limanen rutturullake on ehdottomasti maailman kaunein ja täydellisin!

Ykkösen kohdalla en osannut pelätä ettenkö häntä rakastaisi, mutta kakkosen kohdalla pelotti hirveästi etten rakastaisi häntä yhtä paljon kun ykköstä ja etten sitten pysty olemaan tasa-arvoinen äiti- höpsis.

Ja minulle kaikki tuli vaan ihan luonnostaan...

 

sama täällä. meillä vaan meni silleen et tyttö joutui heti syntymän jälkeen teholle ja oli siellä 2 vkoa, ite olin viikon sairaalassa ja toisen viikon kävin sitte kotoa käsin siellä sairaalassa tyttöä hoitamassa, joten ei niitä tunteitä heti heränny, alussa tuntu et mä vaan synnytin ja sen 2 vkon ajan tuntu et tyttö oli sairaalan vauva :ashamed:
mut kun kotiin päästiin niin silloin alko semmoinen side syntymään, joka vaan sitte vahvistu ja vahvistu.
Ja mulla ainakin tuli se hoitaminen ihan luonnostaan vaikka pelkäsin etten osaa hoitaa jne. ja niin kävi myös kuopuksen kohalla, raskausajan mietin et miten osaan hoitaa pientä vauvaa mut synnytyksen jälkeen se tulee ihan luonnostaan.
ole ihan huolehdi, hyvin se menee :wave:

 

Ota ihan rauhassa vaan =)
Vaikka et mitään maailmoja mullistavaa rakkautta ja tuttuutta tuntisi siihen pieneen vastasyntyneeseen, teillä on paljon aikaa tutustua toisiinne.

Vauva myös opettaa hoitajaansa. En itsekään ollut hoitanut pahemmin vauvoja ennenkuin oman sain. Älä hätäile, vaan kuuntele vauvaasi. Jos yksi asia ei auta itkuun, kokeile jotain muuta: kyllä se siitä! Tekemällä sitä oppii tässäkin asiassa.

:hug: