Sydämeen sattuu kun murkku on suljettu pois kaveriporukastaan.

[QUOTE="vieras";24181437]Jospa sitten pitävät lapsellisena, sehän on tuossa iässä ihan hirveän tarkkaa ja pitää olla niin aikuista...[/QUOTE]

Mut ainakin vastaavasta syystä potkittiin pois porukasta ja koska olin niin paljon lapsellisempi kuin muut vielä yläasteellakin, uusia kavereita oli tosi vaikea löytää. Aika paljon vietin vapaa-ajalla aikaa pikkusiskon kavereiden kanssa. Myöhemmin sit muutama nuorempi harrastuskaveri pääsi myös yläasteelle, niin en ollut niin yksin, mut heilläkin oli vapaa-ajalla ihan omat menonsa omanikäistensä kanssa, mihin mua ei taas pyydetty ikinä.

Asiaa ei yhtään auttanut se, että vapaa-ajalla vanhemmat yrittivät pakottaa kiinnostumaan teinijutuista, mitkä ei oikeasti kiinnostaneet yhtään ja muistuttivat minua entisestään epänormaaliudestani.

 

tuo on kyllä tosi kurjaa. sitä usein sattuu, että jostain syystä, jota ei edes lapsi itse tiedä tiputetaan pois porukasta. ei siinä auta kuin alkaa etsimään uusia kavereita.

 

Syksyllä heti, kun harrastukset alkaa toimia niin kannusta murkku uuteen harrastukseen. Seurakunnilla on paljon toimintaa, kerhoja ym. ja ei maksa mitään. Siellä tutustuu uusiin ihmisiin.

 

jos on menossa ylä-asteelle niin sillähän on varmaan uusiakin kavereita, joihin ihan varmasti tutustuu.
Meidän tytölläkin samoja ongelmia 3 vuotta sitten kun siirtyi yläasteelle. Ala-asteen kaveri tsulkivat kesaän aikana pois porukoista. MUTTA tyttö sai paljon uusia ja paljon mukavampiakin kavereita

 

Onko lapsi sellainen joka haluaa hengailla kavereiden kanssa? Itse olin aina kesät yksin lapsena. Leikin eläinten ja sisarusten kanssa, ja viihdyin mainiosti. Vasta nyt aikuisena olen tajunnut että oli muka outoa kun en hengaillu kavereiden kanssa
Eikä kyllä yläasteikäsenä ollu ku 2 kaveria jotka asuivat niin kaukana ettei ihan helpolla alettu sahaamaan näitä matkoja fillarilla. Mutta koulussa oli vain myö 3, aina. Ei ikinä ees puhuttu muitten kaa. Opettajaa harmitti ku meillä oli niin epäsosiaalinen/ryhmähengetön luokka, mutta ku ei vaa kiinnostanu

Mutta nykyäänhän kaikkien lasten on "pakko" harrastaa jotain urheilua, eikö sinunkin poika voi aloittaa jotain vastaavaa?

 

Hei, en tiedä onko tästä mitään apua, mutta kerron oman kokemukseni.

Mä liikuin yläasteikäsenä porukassa, jossa oli myös mun 3 vuotta vanhempi isosiskoni. Mä olin nuorin, porukan vanhin 4 vuotta vanhempi. Jossain vaiheessa huomasin, että mun sisko oli kovasti järkkäämässä leffareissua sun muuta, ilman mua. Itkin oven takan, kun kuulin että mun sisko varaa leffaan lippuja viidelle, ja mua ei oteta mukaan. Lisäksi mä olin alaikäisistä ainoa, jolla oli aika tiukat kotiintuloajat. Niinpä mun piti lähteä aina aiemmin kotiin.

En osaa sanoa, miksi se meni niin. Jossain vaiheessa tämä mun sisko oli lukenu mun päiväkirjaa ja tuli lällättelemään, että tykkään yhdesä saman porukan pojasta. Olin ihan shokissa, koska se oli mulle arka asia, saavuttamaton rakkaus. No todella fiksuna "kostin" ja luin siskon päiväkirjaa huomatakseni, että jumankekka, sekin tykkää samasta pojasta, joka tosin on siskoa pari vuotta nuorempi. En tiedä, oliko se syynä siihen, miksi mun sisko järjesti mut pois siitä porukasta. En mä muista muilta kokeneeni sellaista syrjintää. Joskus on tullu mieleen kysyä, olinko mä muittenkin mielestä niin vastenmielistä seuraa.

Mulla ei ollut koulussa sellaisia kavereita, joiden kanssa olisin vapaa-ajalla hengannut, vaikka hyviä kavereita koulussa olivatkin. Harrastuskavereitakin näin vain harrastuksen parissa. Kun mulla ei ollu enää tota kaveriporukkaa, missä tämä suuri rakkautenikin oli, mä lukkiuduin yksin kotiin. Kuulin oven takaa äidin ja siskon kinastelua siitä, kuinka äiti pakottaa siskoa ottamaan mut mukaan jonnekin, mutta sisko ei halua. Olin aika vakuuttunu siitä, että kukaan ei edes halua sanoa mulle moi ilman jotain vastenmielisyyden tunnetta. Mä en enää uskaltanu tervehtiä tuttuja, koska pelkäsin häiritseväni, ettei ne kuitenkaan halua olla mun kanssa tekemisissä. Voi olla, että joku ajatteli mun olevan röyhkeä ja ylimielinen, kun en edes tervehdi.

Nää tunteet "pilas" mun teini-iän. Vasta viimeaikoina oon oppinut ajattelemaan itsestäni myönteisesti ja jaksan uskoa taitoihini ihmissuhteissa. Tosin vieläkin olen vähän arka olemaan aloitteellinen ystävyyssuhteissa.Ensimmäisen poikaystävän annoin ottaa itseni, koska ei kukaan parempikaan huoli jne.

Nyt mun ikä lähenee 30 vuotta, mutta tän ajatteleminen saa kyyneleet silmiin. Mä en osaa sanoa, miksi ap:n tytär on jätetty yksin. Ei kai siihen yleensä olekaan mitään järkevää syytä. Ehkä tyttö voisi yrittää löytää uusia ystäviä? (Pienellä paikkakunnalla tietty voi olla vähän haasteellista.) Sen neuvon vaan annan, että koittakaa kaikilla mahdollisilla tavoilla varmistaa se, että teidän lapset kokee olevansa arvokkaita ja mahtavia tyyppejä.

 

Toi on tosi kurjaa. Ei kai siinä auta muu kuin etsiä uusia kavereita koulusta/harrastusten kautta tms.

 

Sama huomattu.

T. Mies, joka kohtasi kulttuurishokin jouduttuaan naisvaltaiseen työpaikkaan

Minusta niissä on ollut ihan mukavaa

 

Voisiko joku neuvoa miten yläastelainen poika löytäisi kavereita? Nytkin koko kesä on mennyt aivan yksin. Esim uimassa ei ole käynyt, kun ei ole ketään kenen kanssa käydä, eikä yksin halua.
Vielä kun ei ole yhtään sisarustakaan.

 

Hei, en tiedä onko tästä mitään apua, mutta kerron oman kokemukseni.

Mä liikuin yläasteikäsenä porukassa, jossa oli myös mun 3 vuotta vanhempi isosiskoni. Mä olin nuorin, porukan vanhin 4 vuotta vanhempi. Jossain vaiheessa huomasin, että mun sisko oli kovasti järkkäämässä leffareissua sun muuta, ilman mua. Itkin oven takan, kun kuulin että mun sisko varaa leffaan lippuja viidelle, ja mua ei oteta mukaan. Lisäksi mä olin alaikäisistä ainoa, jolla oli aika tiukat kotiintuloajat. Niinpä mun piti lähteä aina aiemmin kotiin.

En osaa sanoa, miksi se meni niin. Jossain vaiheessa tämä mun sisko oli lukenu mun päiväkirjaa ja tuli lällättelemään, että tykkään yhdesä saman porukan pojasta. Olin ihan shokissa, koska se oli mulle arka asia, saavuttamaton rakkaus. No todella fiksuna "kostin" ja luin siskon päiväkirjaa huomatakseni, että jumankekka, sekin tykkää samasta pojasta, joka tosin on siskoa pari vuotta nuorempi. En tiedä, oliko se syynä siihen, miksi mun sisko järjesti mut pois siitä porukasta. En mä muista muilta kokeneeni sellaista syrjintää. Joskus on tullu mieleen kysyä, olinko mä muittenkin mielestä niin vastenmielistä seuraa.

Mulla ei ollut koulussa sellaisia kavereita, joiden kanssa olisin vapaa-ajalla hengannut, vaikka hyviä kavereita koulussa olivatkin. Harrastuskavereitakin näin vain harrastuksen parissa. Kun mulla ei ollu enää tota kaveriporukkaa, missä tämä suuri rakkautenikin oli, mä lukkiuduin yksin kotiin. Kuulin oven takaa äidin ja siskon kinastelua siitä, kuinka äiti pakottaa siskoa ottamaan mut mukaan jonnekin, mutta sisko ei halua. Olin aika vakuuttunu siitä, että kukaan ei edes halua sanoa mulle moi ilman jotain vastenmielisyyden tunnetta. Mä en enää uskaltanu tervehtiä tuttuja, koska pelkäsin häiritseväni, ettei ne kuitenkaan halua olla mun kanssa tekemisissä. Voi olla, että joku ajatteli mun olevan röyhkeä ja ylimielinen, kun en edes tervehdi.

Nää tunteet "pilas" mun teini-iän. Vasta viimeaikoina oon oppinut ajattelemaan itsestäni myönteisesti ja jaksan uskoa taitoihini ihmissuhteissa. Tosin vieläkin olen vähän arka olemaan aloitteellinen ystävyyssuhteissa.Ensimmäisen poikaystävän annoin ottaa itseni, koska ei kukaan parempikaan huoli jne.

Nyt mun ikä lähenee 30 vuotta, mutta tän ajatteleminen saa kyyneleet silmiin. Mä en osaa sanoa, miksi ap:n tytär on jätetty yksin. Ei kai siihen yleensä olekaan mitään järkevää syytä. Ehkä tyttö voisi yrittää löytää uusia ystäviä? (Pienellä paikkakunnalla tietty voi olla vähän haasteellista.) Sen neuvon vaan annan, että koittakaa kaikilla mahdollisilla tavoilla varmistaa se, että teidän lapset kokee olevansa arvokkaita ja mahtavia tyyppejä.

Minulla vähän samanlaista. Paitsi ettei ollut sitä siskoa. Yksi veli johon ikäeroa ja ei ottanut minua mihinkään mukaan. Vihasi minua. Kuitenkin vietti aikaa samanikäisen serkkutyttöni kanssa, jonka kanssa olin samalla luokalla. Joo, ei tuntunut kivalta. Olin aina koulun jälkeen yksin.
Myös tuo että otin ekan miehen joka huoli on tuttua. =(

Toivon että tyttösi uskaltaisi lähteä hakemaan kavereita muualta. Ylä-aste on pitkä aika ja se on todella hirveää jos joutuu yksin sen viettämään. Harrastuksia vaikka 3krt/vko eri harrastuksia mistä voisi saada kavereita eikä tarvisi olla yksin. Niin ja taidot karttuu.

 

en tarkoita tätä nyt sulle ap, enhän tiedä miten teillä on menetelty. mutta joskus vanhempien kannattais miettiä omaa käyttäytymistään. näin voi nimittäin käydä, jos niitä kavereita jatkuvasti ajetaan pois, kun ne tulee hakemaan lasta ulos, tai haluavat tulla leikkimään teille. ja jos vielä ollaan tylyjä ja inhottavia. täälläkin melkein päivittäin on näitä kirjoituksia, miten ei voida sietää kun lapsella ramppaa aina joku soittamassa ovikelloa ja kyselemäss

 

Laitanpa vielä kolmannen kerran samaa, vaikka kukaan ei ole kiinnostunut vastaamaan. Tavallaan tällaistahan se muutenkin on, koulussa ja muualla. Kukaan ei välitä, eikä ole kiinnostunut. Ohikuljetaan ja jätetään syrjään.
Ajattelin, silti että tämäkin kysymys sopisi tähän ketjuun, kun otsikko on juuri sellainen miltä itsestä tuntuu.
Siis mistähän voisi 13v poika löytää itselleen kavereita, ettei aina tarvitse olla yksin?

 

[QUOTE="Huoh";24187236]Laitanpa vielä kolmannen kerran samaa, vaikka kukaan ei ole kiinnostunut vastaamaan. Tavallaan tällaistahan se muutenkin on, koulussa ja muualla. Kukaan ei välitä, eikä ole kiinnostunut. Ohikuljetaan ja jätetään syrjään.
Ajattelin, silti että tämäkin kysymys sopisi tähän ketjuun, kun otsikko on juuri sellainen miltä itsestä tuntuu.
Siis mistähän voisi 13v poika löytää itselleen kavereita, ettei aina tarvitse olla yksin?[/QUOTE]

Meinasin jo aiemmin vastata mutta en tiedä onko musta oikein apua... Omat lapset on vielä pienempiä eikä mulla siis ole kokemusta murkkuikäisistä. Mistä sun poika on kiinnostunut? Mitä tykkää tehdä? Lähinnä tuota harrastuspuolta aloin miettimään. Onko sun pojalla ollut aiemmin kavereita? Surullista tuollainen, yhdenkään lapsen ei kuuluisi joutua olemaan yksin...

 

[QUOTE="Huoh";24187236]Laitanpa vielä kolmannen kerran samaa, vaikka kukaan ei ole kiinnostunut vastaamaan. Tavallaan tällaistahan se muutenkin on, koulussa ja muualla. Kukaan ei välitä, eikä ole kiinnostunut. Ohikuljetaan ja jätetään syrjään.
Ajattelin, silti että tämäkin kysymys sopisi tähän ketjuun, kun otsikko on juuri sellainen miltä itsestä tuntuu.
Siis mistähän voisi 13v poika löytää itselleen kavereita, ettei aina tarvitse olla yksin?[/QUOTE]

Kuopus aloitti softauksen 13-vuotiaana ja sitä kautta on saanut paljon uusia kavereita. Ehdottaisin harrastuksen parista kavereiden löytymistä myös sun pojallesi.

 

en tarkoita tätä nyt sulle ap, enhän tiedä miten teillä on menetelty. mutta joskus vanhempien kannattais miettiä omaa käyttäytymistään. näin voi nimittäin käydä, jos niitä kavereita jatkuvasti ajetaan pois, kun ne tulee hakemaan lasta ulos, tai haluavat tulla leikkimään teille. ja jos vielä ollaan tylyjä ja inhottavia. täälläkin melkein päivittäin on näitä kirjoituksia, miten ei voida sietää kun lapsella ramppaa aina joku soittamassa ovikelloa ja kyselemäss

Totta. Eikä niitä kavereita ole syytä häätää pois silloinkaan, kun ovat teini-iässä. Itse asiassa juuri teininä olisi hyvä, jos edes jossain saisi kavereineen olla. Jos se paikka on juuri sinun kotisi, ei myöskään tarvitse viikonloppuisin arvuutella, missä ne omatkaan nuoret luuhuaavat...nehän on kavereineen kotona.

 

Ap:lle - ja Huohille myös - vinkiksi, että sekä tytöt että pojat voivat löytää uusia kavereita roolipelien kautta. Peliporukat järjestävät myös tapaamisia ja sitten on vuosittainen Robecon, jossa voi tavata suurempaakin joukkoa pelikavereitaan eri puolilta maata.