Kirjoitin himopitkän viestin mutta ketju mentiin just lukitsemaan |O
Mutta kirjoitan lyhyen version tähän. Puhuminen auttaa mua, niin mikäs tässä on kirjoitellessa, ja sua selkeesti kiinnostaa mun elämä kauheesti
Elikkä:
Olin just täyttäny 18 ja toipumassa masennuksesta. Tapasin 24-vuotiaan nuoren miehen joka oli opiskelemassa tradenomiksi, hyvin arvosanoin. Meillä oli samoja tulevaisuudenhaaveita; halusimme lapsia, vaikka heti, perheen, kivan talon/asunnon joskus, mökkeilyä ja ihan tavallista elämää. Vihdoinkin joku, joka ei halunnut bilettää ulkomailla 10 vuotta ennen lapsia!
Aloimme siis seurustelemaan. Jo kuukauden sisällä hälytyskellot soivat, mutta hiljensin ne. Tunsin itseni kauniiksi ja halutuksi. Meillä oli usein todella hauskaa keskenämme! Teimme töitä yhdessä ja suunnittelimme yhteistä lomamatkaa loppukesälle. Ennen kun edes lähdimme reissuun olin ehtinyt soittaa polisiille kerran, miehen uhkaavan käytöksen takia. Silti jatkoimme suhdetta.
Tultuamme lomamatkalta, jätin yhteisestä sopimuksesta ehkäisyn pois. Tärppäsi ekalla kierrolla. Olin onnesta sekaisin! Mieskin vaikutti onnelliselta ja rupesimme jo miettimään nimiä pienokaiselle. Sain keskenmenon viikolla seitsemän. Yllättäen, siitäkin tuli riita ja minulle musta silmä.
Viikkoa myöhemmin sain sen verran paljon ruhjeita, että tein kun teinkin rikosilmoituksen. Erosimme, mutta viikkoa myöhemmin, olimme taas yhdessä. Tällä kertaa asiat oikeasti muuttuivat; siis joksikin aikaa. Miehen tissuttelu loppui. Joi vielä viikonloppuisin, mutta niinhän kaikki muutkin tekivät, eihän se ollut epänormaalia...?
Minä eristäydyin töihin. Sinne mies ei päässyt. Tein hirveät määrät ylitöitä myös rahan takia; mies ei vaikuttanut kovin motivoituneelta, ja jonkinhan tulevaa perhettämme piti elättää. Tein 50-60 tuntia viikossa töitä kahdessa eri paikassa. En enää tavannut ystäviä tai perhettä; mies oli niin mustasukkainen, että riitahan siitä tuli aina. En oikein ymmärtänyt, kuinka syvällä olimme. Olin aivan sekaisin...
Mies oli mukana jokaisella neuvolakäynnillä. Sai paljon kehuja siitä, miten oli osallistuva isä jo ennen lapsen syntymää. Osti minulle synttärilahjaksi hienon mammapaidankin jota olin kuolannut kalliista erikoisliikkeestä. Tuli rakenneultra; katselimme pientä tytärtämme käsikädessä, aina silloin tällöin toisiamme vilkuillen. Tiesin, että meidän on pakko erota.
Olin viikolla 21 kun kävimme kaverin synttäreillä baarissa. Halusin kotiin mahdollisimman nopeasti. Yhdeltätoista sain hänet lähtemään. Jo ratikassa hän alkoi haastaa riitaa. Teeskentelin iloista ja pirteätä, en jaaksanut taas jotain julkista draamaa. Hänen lempiharrastuksensa oli minun itkettäminen ja nöyryyttäminen julkisilla paikoilla.
Kotiin päästyämme hän sanoi menevänsä suihkuun, kysyi seuraksi. Sanoin, etten oikein jaksaisi. Siitä se lähti; olin kuulemma aamulla sanonut meneväni illalla suihkuun; nyt olin suuri valehtelija, kun en mennytkään. Yleensä yritin olla hyvin diplomaattinen, mutta nyt ei pokka pitänyt... Sanoin hänelle, että tuohan on ihan naurettavaa, lopettaisi jo riidan haastamisen. Minua väsytti ja halusin nukkumaan.
Pari tuntia myöhemmin olin tavaroineni asunnon ulkopuolella rapussa, kiittelin poliisin hätäkeskusta siitä, että olivat puhuneet kanssani sen verran kauan, että pääsin pois asunnosta. Kävellessäni poispäin, yritti mies kampittaa minua. Onneksi pysyin pystyssä; kädet olivat täynnä tavaroita, olisin lentänyt aika pahasti ja olin kuitenkin jo viikolla 21.
Itsestäni en välittänyt tarpeeksi lähteäkseni, mutta lapseni takia oli pakko. Tietenkin oli vastuutonta tehdä lapsi tuollaiselle miehelle, mutta tehty mikä tehty. Olen oppinut virheistäni mutta en osaa katua; miten voisin katua sitä, että sain näin ihanan tyttösen, joka valaisee elämääni? En mitenkään. Elämä on ihanaa nykyään, joten en edes osaa olla eksälle vihainen vaikka syytä olisi.
Joten, Swing, kyllä. Minä mokasin. Pahasti. En edellytä itseltäni enkä muiltakaan täydellisyyttä; monet sekoittavat mielipiteeni yleisellä tasolla tarkoittamaan henkilkohtaista tuomitsemista. Nyt aion odottaa, kunnes olen tarpeaksi eheä ennen kun ryhdyn suhteeseen kenenkään kanssa. En aio odottaa sitä oikeata lapsia varten. Tiedän olevani paras äiti juuri nyt, tämän ikäisenä. Joten lisää saa tulla vaikka parisuhdetta ei ole. Jos odotan sellaista, mitä ei välttämättä koskaan tule, tulee minusta katkera ja yksinäinen ja pettynyt. Nyt elän omien suunnitelmieni mukaan koska se on ainoa tapa olla onnellinen ja tasapainoinen. En voi jättää suunnitelmiani toisen ihmisen varaan.
Toivottavasti suhteesi miehesi kanssa jatkuu yhtä auvoisena.
PS. Tällä tytöllä oli tarkoitus olla rakastava eno, joka toimisi ikään kuin isänä tytölle. Perkele meni ja kuoli joulun alla. Ei oikein kuulunut sekään suunnitelmiin... Mutta elämä jatkuu.
Mutta kirjoitan lyhyen version tähän. Puhuminen auttaa mua, niin mikäs tässä on kirjoitellessa, ja sua selkeesti kiinnostaa mun elämä kauheesti
Elikkä:
Olin just täyttäny 18 ja toipumassa masennuksesta. Tapasin 24-vuotiaan nuoren miehen joka oli opiskelemassa tradenomiksi, hyvin arvosanoin. Meillä oli samoja tulevaisuudenhaaveita; halusimme lapsia, vaikka heti, perheen, kivan talon/asunnon joskus, mökkeilyä ja ihan tavallista elämää. Vihdoinkin joku, joka ei halunnut bilettää ulkomailla 10 vuotta ennen lapsia!
Aloimme siis seurustelemaan. Jo kuukauden sisällä hälytyskellot soivat, mutta hiljensin ne. Tunsin itseni kauniiksi ja halutuksi. Meillä oli usein todella hauskaa keskenämme! Teimme töitä yhdessä ja suunnittelimme yhteistä lomamatkaa loppukesälle. Ennen kun edes lähdimme reissuun olin ehtinyt soittaa polisiille kerran, miehen uhkaavan käytöksen takia. Silti jatkoimme suhdetta.
Tultuamme lomamatkalta, jätin yhteisestä sopimuksesta ehkäisyn pois. Tärppäsi ekalla kierrolla. Olin onnesta sekaisin! Mieskin vaikutti onnelliselta ja rupesimme jo miettimään nimiä pienokaiselle. Sain keskenmenon viikolla seitsemän. Yllättäen, siitäkin tuli riita ja minulle musta silmä.
Viikkoa myöhemmin sain sen verran paljon ruhjeita, että tein kun teinkin rikosilmoituksen. Erosimme, mutta viikkoa myöhemmin, olimme taas yhdessä. Tällä kertaa asiat oikeasti muuttuivat; siis joksikin aikaa. Miehen tissuttelu loppui. Joi vielä viikonloppuisin, mutta niinhän kaikki muutkin tekivät, eihän se ollut epänormaalia...?
Minä eristäydyin töihin. Sinne mies ei päässyt. Tein hirveät määrät ylitöitä myös rahan takia; mies ei vaikuttanut kovin motivoituneelta, ja jonkinhan tulevaa perhettämme piti elättää. Tein 50-60 tuntia viikossa töitä kahdessa eri paikassa. En enää tavannut ystäviä tai perhettä; mies oli niin mustasukkainen, että riitahan siitä tuli aina. En oikein ymmärtänyt, kuinka syvällä olimme. Olin aivan sekaisin...
Mies oli mukana jokaisella neuvolakäynnillä. Sai paljon kehuja siitä, miten oli osallistuva isä jo ennen lapsen syntymää. Osti minulle synttärilahjaksi hienon mammapaidankin jota olin kuolannut kalliista erikoisliikkeestä. Tuli rakenneultra; katselimme pientä tytärtämme käsikädessä, aina silloin tällöin toisiamme vilkuillen. Tiesin, että meidän on pakko erota.
Olin viikolla 21 kun kävimme kaverin synttäreillä baarissa. Halusin kotiin mahdollisimman nopeasti. Yhdeltätoista sain hänet lähtemään. Jo ratikassa hän alkoi haastaa riitaa. Teeskentelin iloista ja pirteätä, en jaaksanut taas jotain julkista draamaa. Hänen lempiharrastuksensa oli minun itkettäminen ja nöyryyttäminen julkisilla paikoilla.
Kotiin päästyämme hän sanoi menevänsä suihkuun, kysyi seuraksi. Sanoin, etten oikein jaksaisi. Siitä se lähti; olin kuulemma aamulla sanonut meneväni illalla suihkuun; nyt olin suuri valehtelija, kun en mennytkään. Yleensä yritin olla hyvin diplomaattinen, mutta nyt ei pokka pitänyt... Sanoin hänelle, että tuohan on ihan naurettavaa, lopettaisi jo riidan haastamisen. Minua väsytti ja halusin nukkumaan.
Pari tuntia myöhemmin olin tavaroineni asunnon ulkopuolella rapussa, kiittelin poliisin hätäkeskusta siitä, että olivat puhuneet kanssani sen verran kauan, että pääsin pois asunnosta. Kävellessäni poispäin, yritti mies kampittaa minua. Onneksi pysyin pystyssä; kädet olivat täynnä tavaroita, olisin lentänyt aika pahasti ja olin kuitenkin jo viikolla 21.
Itsestäni en välittänyt tarpeeksi lähteäkseni, mutta lapseni takia oli pakko. Tietenkin oli vastuutonta tehdä lapsi tuollaiselle miehelle, mutta tehty mikä tehty. Olen oppinut virheistäni mutta en osaa katua; miten voisin katua sitä, että sain näin ihanan tyttösen, joka valaisee elämääni? En mitenkään. Elämä on ihanaa nykyään, joten en edes osaa olla eksälle vihainen vaikka syytä olisi.
Joten, Swing, kyllä. Minä mokasin. Pahasti. En edellytä itseltäni enkä muiltakaan täydellisyyttä; monet sekoittavat mielipiteeni yleisellä tasolla tarkoittamaan henkilkohtaista tuomitsemista. Nyt aion odottaa, kunnes olen tarpeaksi eheä ennen kun ryhdyn suhteeseen kenenkään kanssa. En aio odottaa sitä oikeata lapsia varten. Tiedän olevani paras äiti juuri nyt, tämän ikäisenä. Joten lisää saa tulla vaikka parisuhdetta ei ole. Jos odotan sellaista, mitä ei välttämättä koskaan tule, tulee minusta katkera ja yksinäinen ja pettynyt. Nyt elän omien suunnitelmieni mukaan koska se on ainoa tapa olla onnellinen ja tasapainoinen. En voi jättää suunnitelmiani toisen ihmisen varaan.
Toivottavasti suhteesi miehesi kanssa jatkuu yhtä auvoisena.
PS. Tällä tytöllä oli tarkoitus olla rakastava eno, joka toimisi ikään kuin isänä tytölle. Perkele meni ja kuoli joulun alla. Ei oikein kuulunut sekään suunnitelmiin... Mutta elämä jatkuu.
Siinä sivussa sitten valisti hakattuja naisia, että se on muuten heidän syynsä ja siitä oli monella sanomista.
:kieh: |O
