**SVT-rytmihäiriö (sydämen tiheälyöntisyyskohtaukset)**

Saapasjalkakissa mulla on lisäksi myös korkea leposyke. Kardiologi totesi joidenkin ihmisten "reagoivan kaikkeen sydämellä" ja siksi syke nousee melkein mistä vain. Minulle tuo kuulosti hyvin tutulta.

Samoin monet teistä mainitsi paniikkikohtauksista tykytyksiin liittyen - mulla samoin tulee vieläkin usein paniikkiolo kohtauksesta vaikka yli 20 vuotta mulla on noita ollut! Ja aina uudelleen vaarattomiksi todettu. Se vaan on niin pelottavaa sillä hetkellä, että on vaikeaa ajatella tuota vaarattomuutta.

Ja itse asiassa juuri tästä syystä sain lääkäriltä tuon estolääkityksen kokeiluun - kun ei tarvitse jännittää että koska kohtaus taas tulee niin tuntuu että voi elää normaalia elämää. Mulla oli viime syksynä sellainen kausi että kohtauksia tuli muutaman kerran keskellä yötä, ja ahdistuin siitä niin että aloin kärsiä unettomuudesta. Pahinta omalla kohdallani on se, että paniikki ja jännitys ovat ensisijaiset kohtauksen laukaisijat, ts. jos jännitän että koska kohtaus tulee niin se kyllä todennäköisesti pian alkaa.

Rentoutuminen ja säännöllinen elämänrytmi pitävät kohtaukset tosi hyvin poissa (liikunta, jooga, riittävä yöuni). Pahimmat laukaisijat ovat jännitys, pelästyminen, suuttuminen, valvominen ja liiallinen alkoholin käyttö.

Mitenkä teillä muilla?

Mulla aiheuttaa kaikki noi oireita joskus mutta jos heitän kupillisen kahvia tai edes coca-colaa huiviin, niin alkaa kunnon ralli.
Ei siis kofeiinia minulle

 

Aiemmista keskusteluista päättelin, että muillakin tätä vaivaa näköjään on..

Olisi kiva vaihtaa kokemuksia pärjäämisestä ja hoidoista muiden SVT:stä kärsivien kanssa!

Itselläni ko. vaiva ollut 8-vuotiaasta saakka. Olen 1,5-vuotiaan tytön äiti ja selviytynyt siis jo yhdestä raskaudesta ja synnytyksestä

Hei Tinkerbelle,

huomasin aivan ensimmäisestä viestistäsi, että olet jo läpikäynyt yhden raskauden, vaikka samasta SVT:stä kärsit kuin minäkin. Saako kysyä, miten raskausaika meni? Olen yrittänyt saada tästä tietoa ja kysellä eri lääkäreiltä mielipiteitä, mutta kovin on eriävät ohjeet. Joku gynegologi sanoi, että en voi läpikäydä raskautta, ellen operoi itseäni. Kardiologin mielestä en voi operoida enää itseäni, koska minulle se olisi liian riskialtista. Minulle on myös annettu suositus, mitä korvaavia lääkkeitä voisin raskauden aikana käyttää - ilman lääkistystä olen liian huonossa kunnossa ja minulle on sanottu, että raskaus lisää kohtaustaajuutta. Toisaalta arveluttaisi ottaa mitä tahansa lääkeitä raskauden aikana. Mikä on sinun kokemuksesi? Tai miten sinua/muita mahdollisesti raskauden läpikäyneitä ohjeistettiin? Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia, lääkäreiden mielipiteet ovat hyvin eriäviä ja en ole vielä pystynyt tekemään niiden perusteella minkäänlaista päätöstä.

 

Huomasin ihan sattumalta tämän vanhan aloittamani ketjun, kävipä tuuri

Meitä samasta vaivasta kärsiviä tuntuu olevan paljon. Vaikka tätä ei kenellekään toivo, on tosi helpottavaa ettei ole yksin.

Teri76 kyselit tarkemmin tästä raskausasiasta - tosiaan olen läpikäynyt synnytyksen ja kohta kaksi raskautta (juuri nyt rv 37+1!) ja selvinnyt hengissä SVT:stä ja muista muljahteluista huolimatta! Taisin edellä kuvatakin ekan raskauden ja synnytyksen tilannetta: SVT-tykytyksiä tuli siis tosi paljon keskiraskaudessa, mutta yllättäen helpottivat merkittävästi loppua kohti. Otin tarvittaessa propralia 20 mg. Synnytyksessä oli lievää lisälyöntisyyttä, ehkä stressin ja valvomisen vuoksi, mutta muuten kaikki meni nappiin. Synnytyksen jälkeen samoin näitä muljahteluja oli mutta niihin auttoi propral.

Tässä toisessa raskaudessani on tapahtunut jotakin ihmeellistä, nimittäin SVT-kohtauksia on ollut vain yksi ihan raskauden alussa! Mitään syytä tähän en löydä. Ihan tässä loppuraskaudessa on ollut joskus lisälyöntisyyttä, mihin olen napannut propralia.

Olen käynyt kardiologin ja perinatologin konsultaatiossa SVT:stäni eikä koskaan ole sanottu ettei raskautta suositella - päinvastoin minua on rohkaistu. Propralia voi ottaa kohtauksiin tarvittaessa eikä vauvan terveys ole uhattuna. Toisaalta, mulla on kyllä aina toimineet hyvin nuo kohtauksen katkaisemiskikat eli hengityksen pidätys ym., joten niillä olen saanut aika nopeasti tilanteen normalisoitumaan.

Suosittelen kaikille kardiologin kanssa keskustelua (ei gynekologin ) , itse sain todella merkittävän mielenrauhan omasta käynnistäni!

 

Tylsän työpäivän päätteeksi ajattelin seikkailla netissä, ja löysin tänne; ehkä eilisiltaisen kohtauksen innoittamana. Oli nimittäin ensimmäinen taas pitkästä aikaa. Kuulostipa taas niin tutulta kaikki tämä...vaikka varsinaisesti svt:tä ei olekaan diagnosoitu, kun kohtauksia ei ole koskaan saatu talteen, eikä oireet enää vaikuta arkeen niin suunnattomasti.

Mulla kaikki alkoi n. 5 vuotta sitten (taisin olla 24-25?) opintojen päättyessä ja muutenkin monimutkaisessa elämäntilanteessa. Ensimmäiset kohtaukset tulivat tosi pahoina, sydän alkoi täysin yllättäen lyödä tuhatta ja sataa, siinä tuli muutamaankin kertaan soiteltua ensiapuun ja ambulanssimiehetkin kävi kerran katsomassa, mittasivat pulssiksi 222 ja verenpaineetkin oli aika hienoissa lukemissa. Toisella kerralla sain sitten propralit lääkäriltä ensiavusta, ekg otettiin ja oli normaali, ja hän selkeästi vähätteli vaivan vaikutusta elämään..."olet nyt kuin esiintyvät taiteilijat, nekin syö näitä". No porpraleja en pelännyt syödä lainkaan ja niitä söin noiden kohtausten jälkeen ihan säännöllisesti päivittäin (kohtauksiakin oli silloin lähes päivittäin...stressi ja masennus mulla laukaisee, väsymys), ja voin kyllä kertoa ettei pelätä tarvitse. Pulssia ne ei liian alas laske keltään! Itse joskus otin jopa sen 40mg kerralla.

Kerran sitten olin reissussa ja tuli paha kohtaus, taas oli ensiapukeikka. Siellä joku nuori mieslääkäri diagnosoi sen paniikkihäiriöksi, minkä vuoksi ravasin mielenterveystoimistossa puolisen vuotta. Siitä ei juurikaan ollut apua, kohtaukset ei tulleet missään tietyissä tilanteissa vaan usein juuri levossa illalla ihan kotona, minkä takia paniikkihäiriö diagnoosi ihmetytti ihan itseänikin? Mutta olihan tuo ihan hyvä kokemus sinänsä käydä lapsuuden traumoja purkamassa

Noh, lopulta sain oman pääni käännettyä niin, osittain varmaan propraleiden avulla, ettei kohtauksesta enää aiheutunut paniikkia ja sain sen lopetettua ihan vaan rauhoittumalla, enkä mennyt syvälle siihen kuolemanpelkoon mihin aina ennen. Nuo beetasalpaajat ja muut kannattaa oikeasti ainakin kokeilla, mulla autto tosi nopeasti ja helpotti ihan henkistäkin oloa, olivat ns. turvana!

Elämäntilanteen rauhoittuessa kohtauksia ei samassa mittakaavassa ole ollut enää pariin vuoteen, nyt taas muutamana iltana - selkeästi tunnistan kyllä elämäntilanteen taas kiristyneen ja ihan omat elämäntavatkin hieman nurinniskoin. Voisi ehkä lähteä näistä teksteistä innoittuneena ihan kardiologilta kyselemään... vaikka sinänsä jo usko on ettei tää nyt kuolemaan johda, mutta oishan tuo kiva tietää mikä sitä sydäntä oikeesti vaivaa vai vaikaako mikään
Kun on se vaan niin kumma tunne kun yhtäkkiä esimerkiksi telkkaria katsoessa huomaa että pulssi kiihtyy kuin ferrari konsanaan...

 

Kertookaas onko näihin kohtauksiin liittyvänä muu huonovointisuus ennen kohtauksen alkua. Heikotuksen tunnetta, pahoinvointia, ja sitten sydämen tiheälyöntisyys? Ilmeneekö kenties "aaltoilevana", niin että tykyttää kiivaasti hetken, rauhoittuuu, ja tykyttää taas kiivaasti. Siinä välissä jo ennättää ajattelemaan, että onneksi meni ohi, kunnes tuleekin yllätyksenä aivan puun takaa uusi "kohtaus". Voisiko tällaisessa epävarmassa tilanteessa tuo Prpopral auttaa, mikä itsellenikin on määrätty?
Nämä ajatukset taas pyörivät kun on useamman päivän ollut hankala olla ja toimia. Jos illalla nukkumaan mennessä ei pumppu hakkaa, niin kyllä se päivänmittaan jossain vaiheessa kertoo olemassaolostaan.
Ehkä aika ja iän tuoma viisaus auttaa jaksamaan nämä kohtaukset. Ja ottamaan ne rennommin. Tällä hetkellä koen lähes saavani sosiaalisten tilanteiden pelon aikaan, vaikka koetan kohtauksia olla miettimättä.
Olen käynyt ammattiauttajan luona juttelemassa, mutta tuloksetta. Hänen mielestään olen realistinen (ei kuolemanpelkoa) ja häneltä saamani olon helpotukset olivat rentoutusmenetelmät (?), rauhoittuminen. Helpommin sanottu.
Kuinka ihmeessä te muut jaksatte? Välillä sitä meinaa vaipua alakulon ja masennuksen rajamaille, mikä taas ei auta oloa yhtään.
Valoa jokaisen kevääseen, tykyttelyistäkin huolimatta

 

Mulla alkoi oireet yhtakkiä lenkin jälkeen huhtikuussa 2010. Samana iltana oli myös vatsa täysin sekaisin. Olen juossut vaivojen takia lääkärillä n. 10 - 12 kertaa ennen kuin saivat lisälyönnit ekg:ssä ja pitkässä nauhassa kiinni.
Siihen asti sain käsityksen lääkäreiden puheista, että vika on korvien välissä. Odotan pääsyä Holteriin, joka on vasta syksyllä vaikka kiirellisyysluokka laitettiin aluksi II ja sitä myöhemmin vielä kiirehdittiin, koska oireet pahenivat - turhaan. Lääkäri joka ei ole minua edes tavannut päätti, että kiireellisyysluokka voidaan muuttaa jopa III.

Olen lähdössä 2 viikoksi etelään ja pyysin toditusta, että voin turvallisesti matkustaa. Sitä ei suostuttu sairaalasta kirjoittamaan vaikka olivat itse päättäneet ettei mitään kiirettä tai vaaraa ole.

Minun oireet ovat samoja kuin teillä muillakin eli kohtaus, heikotus, väsymys aivan tolkuton, pahaolo mutta ei okennusta, huimausta, erilaisia rintakipuja ja pistoa sekä käsien puutumista ja vapinaa ja näön huonontumista.

En tiedä johtuvatko oireet Emconcorista vai mistä, mutta jokapäiväinen ongelma tämä minulle kuitenkin on. Tykytys on kausittaista (päivittäin useita kertoja), mutta kun tulee voimakkaasti päälle kestää useita tunteja kerralla. Astma myös pahenee kohtauksen aikana. Ahdistaa fyysisesti ja pelottaa henkisesti. Suvussa usealla sepelvaltimotauti ja infarktikuolemia. Isä ohitusleikattu reilu 50 v. Ei oireita. Eivät tunnu nämäkään riskitekijät hetkauttavan lääkäreita mitenkään.

Kun vihdoin oireet saatiin esiin oli se minulle jo yksi erävoitto. En olekaan hullu-kuten olin saanut ymmärtää.

Ykstyisellä kardiologilla käynti maksaa n. 70 -120 ?, EKG n. 36?, Holter n. 260 ? ja rasituskoe saman verran. Eli olen vahvasti itse harkinnut näiden palveluiden käyttöä jos kaupungin sairaalassa ei oteta asiaa vakavasti.

Tunne on kuitenkin kuin henki lähtisi ja tunnen muutamia suht. nuoria joille onkin käynyt ikävästi juuri lääkäreiden välinpitämättömyyden takia. Kyseessä on ollut vain viattomat lisälyönnit, kuten myös minulle.
Kerron teille möhemmin mikä oli diaknoosini jos sellaisen josku saan.
P.S minulle eivät beettalääkkeet auta, joten siksi tilanne on todella ikävä. Nostelen annosta itse miten milloinkin kun lääkärit vuorotellen nostavat ja laskevat sitä mielialan mukaan.
Oma apu parasapu.
Pitäkää puolenne ja zemppiä kesään kaikille vaivoistahuolimatta

 

sorry noi kirjoitusvirheet, mutta juuri tätä kirjoittessa on häiriö päällä koko ajan ja näkö hämärtää sen verran ja kädet vapisee, et tulee painovirhepaholaisia

 

Itse menin sairaalaan edellisyönä kun iski tykytystä rinnassa ja päässä. Kävin katsomassa kuntopyörän mittarilla pulssini ja oli päälle 200. Sairaalassa saatiin kohtaus sydänfilmille. Hieman jännittää millaiset vauriot tämmöiset sykkeet jättää sydämelle kun tämä kohtaus kesti reilut puolitoista tuntia. Sain holtterin heti mukaani ja sydänfilmit lähetetty meilahteen. Netistä löysin "kotikonsteja" kohtauksen pysäyttämiseksi, toivon vain ettei tarvitse kokeilla ennenkuin pääsen katetriablaatioon. "Tykytys voi lakata, kun sydämen toimintaa hidastavaa vagus-hermoa aktivoidaan. Hermo aktivoituu, kun paine keuhkoissa lisääntyy. Käytännössä tämä saadaan aikaan puhaltamalla pulloon täydellä voimalla 15-30 sekunnin ajan. Toinen keino vagus-hermon aktivoimiseksi on valella kasvoja kylmällä vedellä." tämmöiset kostit löysin terveyskirjaston sivuilta, jos joku on kokeillut voisit ilmoittaa toimiiko konstit.

 

Kyllä auttaa. Itse käytän "pulloon puhaltamista" eli nenästä kiinni ja puhallan mutta en ulos.
Tosi tehokas. Itselläni voimakkaat tunnetilat laukaisee rytmärit. Esim. huomasin ettei mulla ollut puhelinta mukanani töissä. En voinut kävellä 100 metriä autolleni kun tajusin että en saa yhteyttä kehenkään jos sydän temppuilee. Ja siitähän se jumputus alkoi. Alkaa tiheälyöntisenä ja sitten tulee muljuamista. Ja jatkuu heti jos liikun. Kävellyt olen vaikka on jumpsahdellut miten sattuu. Ja kun istun niin vähitellen loppuu. On tämä rasittavaa...

 

Minäkin löysin palstan, Kiva!

Mulla on kohtausten ennaltaehkäisyyn muutama keino mitä käytän päivittäin ja koko ajan; Huolehdin riittävästä nesteen saannista!!! Olen huomannut, että mitä vähemmän olen juonut vettä tms., sitä pienempi on kiertävä veri määrä, josta johtuu leposykkeen nopeutuminen ja lisälyöntien eneneminen. Mitä enemmän lisälyöntejä, sen suurempi todennäköisyys kohtaukseen. Mulla siis vesipullo mukana missä ikinä liikunkin.
Toinen syy nesteytykseeni on se, että veren paineeni on luonnostaan alhainen ja käytän painetta edelleen alentavaa beetasalpaajaa. Ilman jatkuvaa nestetankkausta paineeni saattavat kohtauksen aikana romahtaa vaarallisen alhaisiksi. Liiallisen veden juonninkin kuitenkin olen todennut huonoksi. Veri laimenee liikaa ja tulee elektrolyyttitasapainon häiriöitä sen takia. Kivennäisvedet helpottavat tätä probleemaa.

Toinen ennaltaehkäisymenetelmäni on hengityksen voimakas pidättäminen vrt. pulloon puhallus. Koska rytmihäiriöni aktivoituu herkästi kumarteluista, pidättelen varmuuden vuoksi lähes joka kerta hengitystä, kun esim. kumarrun nostamaan jotain esinettä lattialta jne...

Nälkäkään ei saa olla, eikä liian täysi vatsa. ...tai alkaa sydän jytistä!!! Jännittää ja suuttua ei saa!! NUKKUA SAA, se tekee hyvää! Saunassa ei saa viipyä kauan eikä mitään muutakaan hikoilua ja sykkeen nopeutumista aiheuttavaa kannata tehdä. Mattojen ravistelu/ tamppaus ja Kuntoliikunta, erityisesti aerobic on täysin mahdotonta. Siinä kun syke nousee korkealle ja vielä tehdään äkkinäisiä liikkeitä ja kumarrelleen...

Olen siis 14- vuotta tästä vaivasta kärsinyt. Viimeisen puolentoista vuoden aikana käynyt neljään kertaan ablaatiossa tuloksetta. Ylimääräinen hermo on vaarallisessa paikassa, ei voida polttaa kunnolla, koska palaa tärkeä hermo samalla. Ekalla ja viimeisellä kerralla tärkeä hermo vaurioitui jo hetkeksi ja meinattiin joutua asentamaan tahdistin, mutta se korjaantui kuitenkin minuuteissa. Jos vielä uskaltaudun viidenteen ablaatioon, minun on oltava valmis tahdistimeen. Mietityttää... Asia on vaikea... Onko täällä joku, jolle on jouduttu tämän takia asentamaan tahdistin? Miten elämä sen jälkeen? Onko helpompaa vai vaikeampaa?

Tässä pieni otos rajoitetusta elämästäni. Väkisin meinaa mennä suu suppuun ja tulla liian vakavaksi tää elo täällä. Kertokaa kokemuksistanne lisää. Miten selviydytte arkielämästä? Millaisia keinoja olette keksineet? Onko täällä muita "hankalia" tapauksia?

 

Sain diagnoosin vasta noin 6 vuotta sitten. Kohtaus tuli, enkä vielä osannut sitä itse lopettaa joten soitin paikalle ambulanssin jossa ensihoitaja sai sen nauhalle. Nykyään saan kohtauksen aina itse katkaistua.

Diagnoosi voidaan melko varmasti tehdä myös ilman tuota EKG:tä, mutta se varmistuu vasta kun saadaan nauhalle. Kannattaa mennä kardiologille, kohtausten estoon on hoitoja.

Mitenkäs teillä muilla tuo hoitopuoli? Mä olen aiemmin pärjäillyt Propralien avulla (otin kohtauksen tullessa), mutta nyt kokeilen pientä määrää päivittäin otettavaa beetasalpaajaa (Orloc 2,5 mg). Sen pitäisi pitää kohtaukset kokonaan poissa, ja näin on toistaiseksi ollutkin Ihanaa, toivottavasti toimivat jatkossakin. Raskausaikana täytyy sitten taas siirtyä takaisin Propraliin, jos näin onnekkaasti kävisi.

Mulle kardiologi sanoi ettei mun kohdalla vielä ole syytä miettiä katetriablaatiohoitoa.

Mä kyllä pääsi ablaatioon melko pian. On varman paikkakuntakohtaista..

 

Moi.
Ketju on aloitettu kauan sitten mutta silti haluan kirjoittaa omasta kokemuksestani,jos tätä vielä joku haluaa jatkaa , niin olisi ihan kiva.

Mulla kävin niin,että e-pillerit oli loppuneet,menin neuvolaan hakemaan uusia pillereitä. Olen niitä syönyt pitkään jo, ja samalla tupakoinutkin. Täti ei päästänytkään mua pois ennen kun oli mitannut verenpaineeni... En olisi uskonut mitä siitä seurasi: täti ei uskonut lukemia,haki toisen laitteen ja mittasi vielä 3 kertaa... Sitten tuli kiire hakea lääkäri paikalle, lukemat yli 200! Eli yläpaine oli vaarallisen korkealla,...sitten tuli paha olo,huimaus,ahdistus,kuolemanpelko,paniikki,rintakivut ym ym. Menin äkkiä lepäämään gynekologin pedille, pitelin päätäni, ahdisti. Kriisipotilas, annettiin 40mg Propralia,ei tehonnut. Tippa suoneen, ambulanssi paikalle ja siitä sairaalaan. Paineet alkoi pikkuhiljaa laskemaan, mutta edelleen olin melko varma että kuolen nyt tähän paikkaan. Aviomieheni ei päässyt heti katsomaan vaikka mukanani tuli sairaalaan. Hän kuulemma pelkäsi että kuolen.
Siihen jäivät e-pillerien käyttö...! Ei enää ikinä!!!

Nyt on verenpainelääkitys joka voi auttaa.
Samalla havaittiin EKG:ssa rytmihäirö,joka on nuorille yleinen mutta vaaraton. Karseita oloja tulee välillä...kipuja ja puutumisia ja rintakipuja ja huimausta ym ym.
Myös hyperventilaatio havaittiin.

 

Olen jo 57 vuotias ja sydämmestäni saisi kirjoitettua vaikka kirjan. Nuorena oli sellaisia pitkiä taukoja rytmissä jonka jälkeen kunnon aasinpotku näitä aina silloin tällöin. Viisikymppisenä minulla oli kuukausi kaupalla kuumetta jopa 40 astetta. Alkuun olin sairaslomalla, mutta kun alkoivat puhuun teko ja luulosairaudesta menin töihin. Sähkömiehenä oli sellainen tapa että jos oli jossain pieni oikosulku laitoin isomman sulakkeen niin kyllä löytyi vika. Samoin tein terveyden kanssa. Suostuin kaikkiin ylitöihin mitä mahdollista. Ja varmenmaksi vakuudeksi vielä ajoin fillarilla tai juoksin työmatkan 17km sivu. Flimmerihän siitä tuli muun muassa. Syke nousee joskus levossa 140: een. Se saatta tulla vieläkin vaikka on kokeiltu kaikenlaisia lääkkeitä. Spesicor oli alkuun mutta se väsytti muistaakseni. Sitten emconcor se laski muutenkin alhaisen sykkeen jopa 30:een, holtterissa huomattiin. Nyt ollut Tambucor joka ei ainakaan aiheuta mitään haittavaikutuksia. Mutta kyllä flimmeri voi tulla päälle sitäkin käyttäessä. Näin kävi EGK testissäkin vaikka tehot oli vasta 140W. Näin pärjää kun on työttömänä ja viettää muutenkin rauhaiseloa. Sairaseläkkeellehän ei kyllä pääse, sanoivat että ei siellä töissä niin raskasta ole kuin rasituskokeessa. Itse sanoin että kyllä kahdeksassa tunnissa raksalla kertyy enemmän kuormaa kuin kymmenen minuutin testissä.

 

Monien tarina oli kuin omasta elämästäni;ensin muutamia tiheälyöntisyyskohtauksia (itselläni eka noin 5 v sitten, puolisen vuotta raskauden jälkeen). Sen jälkeen epäsäännöllisesti enemmän tai vähemmän tykytystä,muljahtelua,rintakipua (pistäminen,vihlominen,koskeminen)ja epämiellyttävää tunnettasydämessä. Holterissa olen käynyt kaksi krtaa,viimeksi reilu vuosi sitten jolloin muutamia satoja eteislisälyöntejä ja joitakin kammiolisälyöntejä..kuitenkin lääkärin mukaan vielä normaalin rajoissa, siis tuolloin. Viimeisen puolen vuoden aikana oireet ovat pahentuneet, tykytyksiä on enemmän ja etenkin lisälyöntejä, jolloin tuntuu että rytmi on aivan sekaisin eikä meinaa tasaantua.Tunne on AHDISTAVA ja pelottava ja luulen ettei pelkoni ainakaan helpota sykkeen tasaantumista. Alhaisen leposykkeen (n.40) vuoksi minulle ei voida antaa beetasalpaajia. Onko kenelläkään muulla vastaavaa tilannetta esim.alhaisen leposykkeen vuoksi tai oireet samanlaisia??? Kardiologi on sanonut ettei syytä huoleen ole, mutta alan olla huolesta ja pelosta sekaisin,enkä saa itseäni rauhoitettua. Viikon päästä olisi uusi holter-aika ja pelkään että lisälyönnit ovat kohonneet taivaisiin (vaaralliseksi) tai ettei lisälyöntejä saada holteriin mutta ne vaivaavat jatkossakin ja ovat vaarallisia...olisiko kellään "apuja" tilanteeseeni tai vastaavia kokemuksia.

 

[QUOTE="sissi";22716793]Monien tarina oli kuin omasta elämästäni;ensin muutamia tiheälyöntisyyskohtauksia (itselläni eka noin 5 v sitten, puolisen vuotta raskauden jälkeen). Sen jälkeen epäsäännöllisesti enemmän tai vähemmän tykytystä,muljahtelua,rintakipua (pistäminen,vihlominen,koskeminen)ja epämiellyttävää tunnettasydämessä. Holterissa olen käynyt kaksi krtaa,viimeksi reilu vuosi sitten jolloin muutamia satoja eteislisälyöntejä ja joitakin kammiolisälyöntejä..kuitenkin lääkärin mukaan vielä normaalin rajoissa, siis tuolloin. Viimeisen puolen vuoden aikana oireet ovat pahentuneet, tykytyksiä on enemmän ja etenkin lisälyöntejä, jolloin tuntuu että rytmi on aivan sekaisin eikä meinaa tasaantua.Tunne on AHDISTAVA ja pelottava ja luulen ettei pelkoni ainakaan helpota sykkeen tasaantumista. Alhaisen leposykkeen (n.40) vuoksi minulle ei voida antaa beetasalpaajia. Onko kenelläkään muulla vastaavaa tilannetta esim.alhaisen leposykkeen vuoksi tai oireet samanlaisia??? Kardiologi on sanonut ettei syytä huoleen ole, mutta alan olla huolesta ja pelosta sekaisin,enkä saa itseäni rauhoitettua. Viikon päästä olisi uusi holter-aika ja pelkään että lisälyönnit ovat kohonneet taivaisiin (vaaralliseksi) tai ettei lisälyöntejä saada holteriin mutta ne vaivaavat jatkossakin ja ovat vaarallisia...olisiko kellään "apuja" tilanteeseeni tai vastaavia kokemuksia.[/QUOTE]

Mulla samaa vaivaa ja tuo alhainen syke...onko kellään muulla kokemusta?siis alhainen syke ja muljaukset ja tykyttämiset ja svt:n kalaiset oireet?

 

Oma tarinani sydämen vaivojen suhteen alkoi vuonna 2004, jolloin jalkapallokentällä minulle tuli yhtäkkiä kummallinen tunne, jonka vuoksi siirryin vaihtoaitioon. Vaihdossa minulle tuli epätodellinen "sumuinen" olo ja yhtäkkiä alkoi huippaamaan. Kaverini kantoivat minut ensiapuun käytännössä, jossa annettiin 10mg diapamia ja todettiin että mees nyt siitä paniikkihäiriös kanssa.

Kului vuosia ja nämä huimaukset, oksetukset, näön heikkeneminen ym olivat päivittäistä elämää. Tuolloin en osannut vielä aavistaa mistä olikin kyse. Ravasin työterveyslääkäreillä, jotka yllättäen määräilivät yli vuoden ajan erilaisia masennuslääkkeitä. Masennuslääkkeiden ja liikunnan vähenemisen vuoksi (en voinut oireiden vuoksi liikkua normaalisti) lihoin 20kg.

2006, siis parisen vuotta oireiden ilmaantumisesta kyllästyin olemaan läski ja päätin että hankkisin vanhan kuntoni takaisin. Sen teinkin, piittaamatta edellä mainituista oireista. Tein sen väkisin - mikä oli iso virhe. Tuolloin minulle puhkesi rehellinen flimmeri. Tuolloin aloin myös kyetä tunnistamaan näitä vanjoja oireita ja huomasinkin että sykkeeni oli madaltunut radikaalisti.

Koko tämän ajan olen ollut töissä - väkisin. Ja olen edelleenkin. Viimeiset kaksi vuotta ovat kyllä pyyhkineet hymyn kasvoilta. Flimmereiden välissä on hidaslyöntisyyttä, svt:n kaltaisia oireita, oksetusta, väsymystä, masennusta, ylitiömäistä virtsaamisen tunnetta, kammio ja eteis lisälyöntejä. Olikohan siinä edes kaikki.

Ylihuomenna olen menossa ablaatioon. Pelkään toimenpidettä kuin ruttoa. Pelkään sitä, että tilanne onnistutaan kusemaan lääkäreiden toimesta vielä huonompaan kuin mennessäni sisään sairaalaan. Pelkään myös että kun minulla on noin laajakirjo oireita että henki lähtee, koska kyse tuskin on vain eteisvärinää aiheuttavista pesäkkeistä. Lääkärit keskittyvät nyt ainoastaan eteisvärinään joten odottettavissa on että muut vaivat jäävät vaikka operaatio onnistuisikin.

Mutta joo, vastaus kysymykseesi että kyllä on minulla on sekaisin noita kaikkia häiriöitä.

btw. olen 28 -vuotta. Vaivat alkoivat siis kun olin 22- vuotta.

 

Mulla on myös ollut noita kohtauksia koko ikäni. Tulevat fyysisessä rasituksessa tai äkillisissä liikkeissä esim. kumartuessa. Siitä lähteekin sit syke laukkaamaan 220-240 ja tajuissani pysyn vain makaamalla tai istumalla pää polvien välissä... Kohtaukset on onneksi vähentyneet iän myötä pariin kertaan vuodessa ja muuttuneet helpommiksi ja lyhytkestoisemmiksi sen jälkeen kun sain lääkäriltä diagnoosin -> ei iske enää samanaikainen paniikkihäiriö ja äkkikuolemanpelko. Itselläni svt:tä ei koskaan saatu nauhalle, mutta oireet oli niin selvät (kohtauksella selkeä alku ja loppu, tasainen syke joka reippaasti yli maksimin) että ylimääräinen johtorata on ilmeinen. Sydänfilmissä ja rasituskokeessa ei näkyny poikkeavuuksia, joten todennäköisesti häiriöni on vaaraton eikä mulla ole wpw:tä mitä aiemmin kovasti pelkäsin. Vaikka ei sekään välttämättä näy filmillä kuin häiriön ollessa päällä.

Toisin kuin täällä on annettu ymmärtää, niin svt:ssä ON äkkikuoleman riski wpw-syndroomaisilla!!!

 

Niinpä, tässä yksi arkajalka, joka ei koskaan uskaltanut ablaatioon.
Sain jo nuorena lyhytkestoisia " tykytyskohtauksia", mutta menivät tosiaan hetkessä ohi.
N 30 v ikäisenä ne alkoivatkin kestämään tunteja, yleensä alkoivat äkkikumarruksen jälkeen, ja pulssi hakkasi 160-180. Pari kertaa kävin lääkärissä, mutta oireet loppuivat kuin seinään, ennenkuin piuhoja saatiin paikalleen.
Kerran sitten hoitaja oli ripeä TYksin polilla ja SVT saatiin esiin ja sain suoneen Adenosiinia eli sydän pysäytettiin. Kävin myös kardiologilla rytmipolilla ja suositeltiin ablaatiota, vaikkakin lääkäri oli sitä mieltä, että voidaan vielä seurata, kun rytmihäiriöitä oli harvakseen.
Viimeiset 3-5 vuotta niitä on tullut jo muutaman kk:en välein, sellaisia että olen joutunut menemään polille ja aina hoidettu Adenosiinillä.
Tänään aamulla heräsin taas rytmihäiriöön jota pidin kaksi tuntia ja sain sen sitten itse pois.
Nykyisin tunne siitä, että rytmihäiriö tulee, on lähes päivittäistä. Yleensä saan sen pois jos heti puhallan tai vaihdan asentoa. Olen huomannut, että pitkäänkin jatkuneen häiriön saan pois jos onnistun muuttamaan hengitystäni, joko puhaltamalla, yskimällä tms. Tänään sitten olin jo lähdössä polille, oli jo vaatteet päällä, mutta päätin heittäytyä vielä hetkeksi pitkälleni ja saman tien kun kellahdin sänkyyn niin tunsin kuin voimakkaan iskun rintakehässä ja rytmi palautui. Mikä helpotus!
Itse en pelkää enään näitä kohtauksia, koska tiedän etteivät ne ole vaarallisia, mutta sitä ablaatiota kyllä pelkään. En oikeastaan tiedä miksi. Pikkuhiljaa alan kuitenkin kypsymään ajatukseen, että menen siihen jossain vaiheessa.
Nämä mahdolliset " kohtaukset" ovat aina pienenä peikkona silloin, kun olen matkoilla tai vaelluksilla. Olisi turhan dramaattista joutua kopterilla srl:aan kesken matkan tai risteilyn.
Kardiologi sanoi, että tulla sitten ablaatioon, jos kohtaukset alkavat häiritä normaalia elämää......no sitähän se on tehnyt aina.
Kardiologi kertoi myös, että toisilla kohtaukset lisääntyy iän myötä, saattavat muuttua ihan päivittäisiksi, ja toisilla ne loppuvat kokonaan, kun ylim johtorata ikäänkuin rappeutuu pois.
Minulla kait se ylim johtorata on jossain eteisen solmukkeessa.
Itse en todellakaan pelkää näitä tilanteita, tulee vaan sellainen olo, että ei nyt, etten nyt jaksa ja ehdi lähteä polille. Läheiseni pelkäävät näitä enemmän kuin minä ja usein olen sanonut nuorillenikin, että lähden lenkille. Olen sitten ottanut taksin ja käynyt polilla sydäme npysäytyksessä, ja palannut jo tunnin kahden päästä virkeänä kotiin.
Ihan hyvä, että on tällaisia keskustelupalstoja, nuoruuteni aikana ei ollut mitään mahdollisuutta tavata tai edes kuulla samoista ongelmista potevia.
Itse ainakin voin rauhoittaa nuoria, että jos tosiaan kyse SVT:eestä, niin ne kohtaukset eivät ole vaarallisia, ellei sitten todeta WPW:eetä, silloin ablaatio tehdään mahd nopeasti.
Minulle neuvottiin, ennenkuin SVT saatiin filmille, että kannattaa soittaa ambulanssi ja ehditään ehkä sitten ottamaan rytmihäiriö filmille.

 

Tuosta lääkityksestä rytmihäiriöihin.
Kysyin sitä aikoinaan kardiologilta ja hän sanoi ettei ylim johtoradasta johtuvaa rytmihäiriötä voi hoitaa lääkkeillä. " Kohtaus" kun tulee yht`äkkiä ja ylim impulssi jää pyörimään eteiseen, niin ei sitä voi etukäteen eikä silläkään hetkellä lääkkeillä hoitaa. Jos ei annetuilla ohjeilla, puhaltaminen, kylmän veden juonti, kaulavaltimon hieronta tms auta, niin sitten sydämen pysäytykseen. Onneksi se pysäytys hoituu tosi nopeasti polilla, ja mitä pätevämpi lääkäri ( eli laittaa Adenosiinin tarpeeksi nopeasti suoneen ) niin sitä vähemmän tunnetta koko pysäytyksestä ja sen jälkeen on heti ihan ok olotila ja pääsee puolen tunnin sisällä jo kotiin.
Tyksissä ainakin tilannne hoidetaan heti, kun kerron että rytmihäiriö.

 

Oma tarinani sydämen vaivojen suhteen alkoi vuonna 2004, jolloin jalkapallokentällä minulle tuli yhtäkkiä kummallinen tunne, jonka vuoksi siirryin vaihtoaitioon. Vaihdossa minulle tuli epätodellinen "sumuinen" olo ja yhtäkkiä alkoi huippaamaan. Kaverini kantoivat minut ensiapuun käytännössä, jossa annettiin 10mg diapamia ja todettiin että mees nyt siitä paniikkihäiriös kanssa.

Ylihuomenna olen menossa ablaatioon. Pelkään toimenpidettä kuin ruttoa. Pelkään sitä, että tilanne onnistutaan kusemaan lääkäreiden toimesta vielä huonompaan kuin mennessäni sisään sairaalaan. Pelkään myös että kun minulla on noin laajakirjo oireita että henki lähtee, koska kyse tuskin on vain eteisvärinää aiheuttavista pesäkkeistä. Lääkärit keskittyvät nyt ainoastaan eteisvärinään joten odottettavissa on että muut vaivat jäävät vaikka operaatio onnistuisikin.

Mutta joo, vastaus kysymykseesi että kyllä on minulla on sekaisin noita kaikkia häiriöitä.

btw. olen 28 -vuotta. Vaivat alkoivat siis kun olin 22- vuotta.

Kerrotko miten sulla meni ablaatio ja millaista se ennenkaikeka oli ?

 

Moi,

Minulle tehtiin siis ablaatio pari päivää vaille kaksi viikkoa sitten. Operaatio oli seuraavanlainen:

Päivää ennen piti käydä nielemässä ruokatorveen kamera sydämen tähystystä varten, ettei siellä ole hyytymiä. Tässä vaiheessa voin kerto että tämä oli koko operaation toiseksi epämiellyttävin osio.

Seuraavana päivänä saavuin osastolle, ja sieltä lähdettiin hyvin nopeasti ablaatiolaboratorioon. Sain esilääkkeeksi "vahvoja" rauhoittavia sekä parasetamolia gramman. Voin kertoa, että ei paljoa auttanut, tärisin kuin haavanlehti kun minun piti asettua operaatiopöydälle. Noh, pöydälle mentäessä minut laitettiin mukavaan asentoon ja ylävartaloon laitettiin sellanen mukava kahle, jottei pysty iikkumaan hirveästi. Minua se ei haitannut, se oli itse asiassa ihan turvallisin tuntoinen vaihtoehtona sille että olisi killunut kapealla pöydällä.

Hyvin pian avattiin suoniyhteys ja tämä varsinainen kipulääke, joka useimmille aiheuttaa kevyen unen kaltaisen tunteen. Minun operaationi kesti 8h ja olin varmuudella ainakin 2h skarppina kuin lokki kesällä kauppatorilla. Tämän jälkeen nukuin/olin sellaisessa tilassa etten muista kuin hämärästi joitan yksittäisiä mielikuvia.

Kardiologi tuli hyvin nopeasti suoniyhteyden avaamisen jälkeen paikalle ja hups vaan ensimmäinen katetri oli jo sydämessa ja nivunen siis avattu. En tuntenut mitään muuta kuin kevyen muljahduksen katetrin mennessä sisään. Pistoa tehdessä en tuntetnut yhtikäs mitään. Sen sijaan ensimmäisten polttojen ajan tunsin melko kovaa kipua sydämessä mutta sen kyllä kestää varmasti, lupaan sen. Sitten kun lääkitystä lisättiin se ei enää juurikaan tuntunut ja lopussa ei ollenkaan kuten sanoin nukuin käytännössä.

Nyt kysytte että mkä se epämiellyttävin asia sitten oli johon vastaan että virtsaputkeen laitettava katetri. Ai jumliste se tuntui epämiellyttävältä. Kolmantena oli vasta kipu mikä aiheutui siis vain alussa.

Ablaation valaisi minua paljon siitä, kenen minusta sinne kannattaa mennä. Minusta se on melko turvallisnen operaatio mutta itse henkilökohtaisesti en silti suosittele sinne menemistä elleivät oireet todella häiritse joka päiväistä elämää. Jotta voitte mietti kontrasti, voin kerto että itse kärsin puolet viikosta erilaisista rytmihäiriöistä. Ja silloin se kannattaa ehdottamasti mennä sinne. Mutta muutama kerta vuodessa niin enpä lähtisi itse. mutta sen täytyy jokaisen miettiä itse.

Ablaatio onnistui teknisesti eli se mitä pitikin tehdä tehtiin (keuhkoisolaatio sekä muutaman muun kohdan käsittely vasemmassa eteisessä). Tilanne on kuitenkin se että olen jo kerran saanut eteisvärinä, ja eka viikko oli kymmeniä tuhansia lisälyöntejä, mikä kuulemma kuuluu asiaan. Nyt olo on lähes sama kuin ennen leikkausta ja melkein päivtittäin on tykytystuntemuksia.

Positiivisena asiana kuitenkin se että matalalyöntisyys näyttäisi jääneen pois. niitä aiheuttavia alueita löydettiin ja käsitetliin. Jotain iloa tästä sentään oli. Leposyke myös palasi normaalimpaan suuntan eli korkeammaksi kuin aikaisempi noin 50/min.

Seuraavan 3kk aikana nähdään saatiinko vaikutettua eteisvärinän syntyyn vai ei. Olen päättänyt että menen toimenpiteeseen uudestaan mikäli sitä suositellaan, niin kuin oletettavasti tehdään, jossei vaivat nyt kuitenkaan lähteneet.

Voin antaa lisätietoa asiasta vaikka sähköpostitse jos joku haluaa. Itselleni operaation käynyt henkilö olisi olut kultaakin arvokkaampaa haastatella häntä.

Loppuun vielä sanon, että kun operaatio ei ole aivan riskitön (tahdistimet, veritulpat, ym) vaikkain riskit ovat erittäin pienet, lähtisin siihen vain jos oireet haittaavat elämää merkittävästi, eli esim vaikuttavat työ- ja/tai sosiaaliseen elämään ja elämänlaatuun yleensä.

 

Hei!

Itselläni ollut rytmihäiriöitä lapsuudesta asti. Kohtauksen tullessa pulssi oli todella nopea, yli 250. Olin kuitenkin jo oppinut elämään vaivani kanssa juuri näillä samoilla konsteilla millä näemmä täällä monet muutkin. Eli ei alkoholia, ei kahvia, ei valvomista ja sitten kohtauksen kuitenkin tullessa auttoi parhaiten puoli-istuva asento ja hapen pidätys. Näillä keinoin sain mielestäni aika hyvin hallittua sairauteni. Sitten kuitenkin tulin raskaaksi ja kohtauksia tuli useammin ja pienistäkin syistä. Silloin päätiin, että haluan ablaatioon.

Ablaatio onnistui ja lääkäri sai poistettua koko hitaan radan, vahingoittamatta muuta sydäntä. Operaatiosta on kulunut vasta vähän aikaa, mutta jos sairauteni sinne pöydälle jäi, niin kehotan muitakin uskaltautumaan ablaatioon. Kokemus sinänsä oli aika helvetillinen, mutta kyllä sen kestää. Riskit nykypäivänä, ainakini omassa AVNRT:n hitaan radan ablaatiossa ovat aika pienet. Ja olen ikionnellinen, jos sillä pääsin eroon rytmihäiriöistäni!

 

Mäkin olin 15 vuotta sellaisen rytmihäiriön pelossa ja silloin-tällöin se paukahti päälle, pulssi noin 240 k/min.
Veikatiin WPW syndrooma mutta vasta ablaation aikana selvietettiin että oikea diagnosi AVNRT( Atrioventricular nodal reentry tachycardia ).
Operaation epämiellyttävin kohta oli rytmihäiriön provosoiminen.Mutta se lopetettiin aika pian ku se oli saatu päälle.
Sen jälkeen "poltto" ei tunnu ollenkaan.
Mulla kesti koko juttu vain noin tunti.
Lääkäri antoi noin 95% takuun, ettei rytmihäriö enää uusiuituisi.
Milelläni keskustelen lisää jos on kysyttävä.
Anteeksi jos on kirjoitusvirheitä, olen Virolainen mies ja operaatioki tehtiin Viron puolella.
Mutta tekniikka millä se tehään on samanlainen ku Suomessaki
Jaksamista kaikille kellä sairauksien kanssa tekemistä!

 

elikkä oon 17wee tyttö ja kaikki alko about 13vuotiaana kuhuomattii et leposyke ihan liian korkea, yleensä joku 100/min. Noo 14ween alko sit vähä tykyttelee, oon urheilija ja aina urheilussa tai sen jälkeen esiintyy. Sit ikää oli ehk 15 ja olin rampannu kaiken maailman lääkäreil aina sydänultrasta rasituskokeisiin, ekgt sun muut, epäiltiin että joku läppä vuotaa mut ei. Sit 16 ween meni sietämättömäks, pulssi 300, pyörryin pari kertaa niin että ei urheilusta sitte mitää tullut. Noo pari holtterii ja asia selvä, ablaatioon. No se tehtiinki sitte nukutuksessa, aamulla sairaalaan, puoliltapäivin saliin ja 6 aikaan heräsin heräämössä. Seur aamuna kotiin, hyotyä ei ollut, sillä ei saatu rytmihäiriötä päälle vaikka 3h yritettiin. Kotii vaa ja sanottii voevoe pärkäile. Annattii kuitenki holtteri mukaan. Ku sitte lääkäri katto nauhan, järkyttyi hän sykkeen korkeudesta, 350\min ja kestosta. Soitettii takasi ja laitettii ablaatiojonoo uudestaa. Noh, se tehtii sit huhtikuussa, just ennen ku täytin 17 ja täl kertaa hereillä. Kamalaa oli, ihan kaikki sattu enkä saanuku iha vähä kipulääkkeitä, jotta rytmäri tulis esiin, mutta EI.. Vieläkään ei saatu esiin tarpeeksi pitkäää rytmärii, jotta voitaisiin hoitaa, saatiin aikaan vaan joku alle puol min...noh, heräämöön ja osaatolle, seur iltapäivän kotiin, lääkkeeksi emconcor, 5mg/päivä. Ei voi mitään, liikkuminen on jäänyt vaikka sitä rakastin, lääke ei pidä täysin kaikkea poissa, mutta parempi nyt. Aikuisena yritetään vielä meikussa sitten uudelleen, jospa silloin onnistais. Minulla siis mekanismi ei ole kiertoaktivaatio, eikä välttämättä ole ylim.kohtorataa, vika on tod.näk vasemmassa eteisessä jossain sinussolmukkeissa kuiteski. Hyvää kesää kaikille ja tsemppiä, kannattaa ihmeessä mennä ablaatioon, yleensä siitä on apua

 

Mulla kulkee nimellä WPW-syndrooma, eli mulla on oikorata sydämessä ja aiheuttaa jatkuvan muutoksen EKG-filmiin.

Löydettiin sattumalta teini-iässä, en muista miksi ottivat EKG:n alkujaan, mutta tuo delta-aalto näkyi jo silloin selvästi.
Raskaudet ovat aiheuttaneet enemmän oireilua, todella kurjaa. Keväällä tehtiin holterointi kun tavallinen lyhyt EKG ei näyttänyt mahdollisia kohtauksia.

Lääkityksestä ei olisi mulle juurikaan hyötyä, vaan nyt odotellaan sopivaa hetkeä (sit kun voin olla syntyvästä lapsesta sen 2pvä erossa) Treen sydänklinikalle katetriablaatioon.