Suuritarpeinen lapsi

[vaativanäitee]

Hei,

lapseni on aivan ihana. Mutta ei todellakaan helppo. Terve 1-vuotias on nyt, aika terveitä ollaan oltukin lähes alusta asti. Pikkunuhia ymv. vain. Meillä on todella hauskaa, lapsi on vilkas, virkeä ja vaatii paljon huomiota. Toisin sanottuna: nukkuu vähän ja huonosti, ei pysy paikoillaan: ei siis viihdy autossa, rattaissa eikä syöttötuolissa. Ei ole koskaan viihtynyt, joten esim. autoilu on ollut helpointa unohtaa suunnilleen kokonaan. Ihan pienenä jo rimpuili itsensä sitterissä niin, että meinasi kuristua. Usein, jos lapsi saisi itse päättää, olisi mieluiten sylissä. Ensimmäiset 8 kk nukkui päiväunia vain kantorepussa ulkona, kun käveltiin. Ei siis vaunulenkkejä, päiväunia sisällä eikä omaa aikaa. Syöminen ei kiinnosta yhtään, vaikka kaikki periaatteessa maistuukin. Hoikka lapsi on, mutta kasvaa hyvin enkä huolehdi enää syömisestä. Se vain on kovin vaivalloista. Yksinään ei viihdy ollenkaan eikä aina halua toisten lasten seuraa. Itkupotkuraivarit kai kuuluvat ikään, meillä niitä on ollut lähes pikkuvauvasta asti. Esim. äidin vessakäynti saattaa aiheuttaa kiukunpurkauksen, yhtä hyvin syöminen ja kaikki tottelemattomuus.

Alussa kaikki oli vaikeaa, väsyin pahasti. Nyt on jo paljon helpompaa, mutta silti kadehdin niitä, joiden lapset syövät hyvin, nukkuvat paljon ja viihtyvät melkein missä vain, nukahtavat autoon jne. Tällaisia on paljon lähipiirissä, mutta ei yhtään tämmöistä kuin omani. Kun tämä ei vieläkään ole tasoittunut muihin verrattuna, kuten monet ovat lupailleet D), olisin nyt halukas ja todella kiinnostunut kuulemaan muiden vaativien, suuritarpeisten tai minkä vaan vaikeiden lasten vanhempien kokemuksia. Vertaistukea otetaan vastaan ja tarjotaan myös. Monta kertaa olen tuntenut olevani kovin yksin. Mies tukee, mutta se ei muuta tilannetta. Nyt ei enää ole hengenhätää, mutta edelleen siis tuntuu, että ymmärtäväisten kokemuksista voisi olla apua ja iloa. Monesti muunlaiset kommentit ovat todella rasittaneet. Osa ystävistä on jäänyt tämän takia, mikä surettaa vaikka en heitä kaipaakaan enää hankaloittamaan tilannettani. Neuvolasta hain apua pahimpaan aikaan, mutta jälkeenpäin tunnen, että se vain lisäsi paineita kasvattaa lastani vastoin omaa äidinvaistoani. Olen siis vain yhden lapsen vanhempi. Kaikki sanovat, että toiset lapset ovat helpompia, kun on pakko. Itsekö aiheutan siis jotenkin lapseni vaativuuden? Kahden tällaisen kanssa ei selviäisi ikinä. Ainakaan omat voimat ei riittäisi, vaikka ihanuuskin olisi kai ainakin kaksinkertainen. En kyllä uskalla edes yrittää, tyydyn tähän yhteen ihanaan silmäterääni. En kyllä olisi kuvitellut etukäteen, että voi olla yhden terveen ja iloisen lapsen kanssa näin ihanaa, raskasta, vaikeaa ja läheistä. Lapsi on tuonut elämääni valtavasti iloa, en vaihtaisi häntä ns. "helppoon" vaikka välillä kadehdituttaakin. Asia vain kiinnostaa kovin, myös toisten kokemukset, näkemykset ja mielipiteet.


Kiitos kaikille vastaajille.

 

[Vähän varttuneempi äiti]

Minulla oli samanlainen vaativa tapaus. En tiedä auttaako tämä yhtään mutta... Tilanne helpottui vähän kun lapsi alkoi "kävelemään" itse. Tosin hän käveli vain yhden päivän sen jälkeen kaikki liikkuminen tapahtui juoksemalla, no siitä seurasi sitten muita ongelmia kun äitee ei meinannut pysyä neitosen kyydissä.

Vähän ennen kaksivuotispäivää alkoi uhmaikä. Mamman hermoa koeteltiin kunnolla, mutta lohdutin itseäni toteamalla, että nythän se on kuin muutikin, sillä on uhmaikä. Kiristys, lahjonta ja uhkailu olivat ne keinot kun selvisin uhmaikäisestä. Niin ja käänteispsykologia (et kuitenkaan osaa vielä pukea päälle kun olet noin pieni jne.)

Kolmevuotissyntäreiden jälkeen huomasin kerran nojatuolissa istuessani että lapsihan oli mitä aurinkoisin ja iloisin veijari. Vaatteet meni laulellen päälle ruoka maistui samoin ulkoilu. Päiväkodissa oli kavereita ja kaikki oli melkein liian hyvin. Ällistyin itsekin ja aloin miettimään milloin muutos tapahtui. En ole varma, mutta luultavasti joskus vähän ennen kolmea vuotta.

No summasummarum: Lapsi on koulussa hyvin menestyvä, rauhallinen mutta päättäväinen oppilas joka on kaikkien kaveri. Opettajat pitävät kovin ja kehuvat aina miten kiltti ja tunnollinen koululainen tyttö on. Kotona sitten onkin välillä vähän muuta, mutta niinhän se on että kotona täytyy saada vähän purkaantuakin.

Uusi ja jännittävä vaihe alkaa olla kohdalla nyt: murrosikä! Desibelit nousee välillä sfääreihin ja ovet paukkuu 13-vuotiaan perästä, mutta muuten on ns. kiltti tyttö. Hevoset ovat harrastuksena ja kaikki vapaa-aika menee tallilla (ei onneksi ostarin kulmilla).

Ainakin tässä vaiheessa voisin sanoa että huolimatta rankasta ja vaativasta vauva ja taapero ajasta, lapsesta on tullut ihan normaali nuori neiti, ellei vielä vähän tavallista kiltinpikin kun kuuntelen muiden murkkujen äiten tarinoita.

 

[ap.]

Ihanaa kuulla. Välillä kun tämä pienokainen oikein komentaa äitiään, roikkuu kiinni, ei suostu kävelemään eikä istumaan rattaissa ulkona, kirkuu väsyneenä eikä nuku... tulee pelko, että kasvatan narsistia, psykopaattia tms., olen tehnyt kaiken väärin ja olen liian kiltti, kun joskus väsyneenä teen melkein mitä vain lapsen mieliksi, että rauha säilyy. Tosiasia on kuitenkin, että minulla on tiukat mutta joustavat periaatteet, rajat lapselle ja jopa kasvatustieteen koutusta. Ei niin, että sillä nyt mitään tekisi tässä asiassa Enimmäkseen lapseni on kiltti ja iloinen, selvästi taitaa ikäisekseen ja kovin kiinnostunut kaikesta, oppimisesta myös. Pukee myös itse vaatteita yms nyt vielä 1-vuotiaana. Totta myös se, että liikkumaan oppiminen on helpottanut koko ajan olemista. Vaikeinta olikin siinä vaiheessa,kun lapsi opetteli kääntymään: pääsi mahalleen, muttei takaisin. Voi sitä raivoa. Kävellyt on sentään jo pitkään.

Kiitos paljon vastauksesta. Ihanaa, että teillä menee noin hienosti. Olen ollut itsekin lapsena melkoisen hankala, hyvin on muistissa vielä. Toivonkin, että siitä riittää ymmärrystä lasta kohtaan, vaikka tieto tuntuu lisäävän pelkoa.

 

[ap.]

tarkoitin siis että koulutusta ja taitava lapsi.

 

[sherlee]

Täälläpä yksi vaativan lapsen äiskä myös. Alussa oli karsea koliikki. Ensimmäinen vuosi kului lapsen itkun ja kiukun merkeissä. Jo alussa tuntui että lapsen itku on sellaista ärhäkkää ja yhä vieläkin tämä kolmevuotias tulistuu salamannopeasti ja itkee kiukkuaan.Ehkä kysymys on temperamentista, ainakin nyt kun on toinen vauva, sen jotenkin tajuaa. Toinen vauva nimittäin ei itke juuri lainkaan, hymyilee herkästi ja rauhoittuu nopeasti.

Oma kolmevuotiaani on ärhäkkyyden vastapainoksi lahjakas verbaalisesti ja ymmärtää vaikeitakin abstrakteja asioita. Jos vain on tarpeeksi actionia, hän kyllä viihtyy. Mutta töitä saa tehdä! Pitää ulkoilla paljon, leikkiä lähes koko ajan, yrittää luovia ruokien ja pukemisten kanssa jne. Ehkäpä olen sitten kasvattanut väärin, mutta luovimalla vältän jatkuvan kirkumisen ja tappelun.

Ei muuta kuin tsemppiä vaan ap.:lle. Tutulta kuulosti tuo, että osa ystävistäkin häippäsee vaativan lapsen takia. Ainakin yksi oma kaveri ei tajunnut omaa lastani ollenkaan. Mutta hän ei nähnytkään lastani sellaisena kuin hän on ihanimmillaan fiksuna, iloisena ja nauravaisena.

 

[ap.]

Kiitos sullekin.

Kaikki eivät tajua, miten vaikeaa tämmöisen vauvan kanssa on ollut esim. sopia lounastreffeistä, istua ruoka- tai kahvipöydässä kun ei missään muuallakaan. Itse olen elänyt vauvan ehdoilla, mikä on mielestäni aika luonnollista. Ylimääräiset aikataulut ovat vain lisänneet stressiä. Vähitellen opetellaan, vaikka säännöllistä elämä ei ole vielä ollenkaan. Ja monenlaista on voinut kyllä tehdä vieläpä oikein hauskan ja hyväntuulisen ipanan kanssa. Joka tapauksessa mun mielestä on itsestään selvää, että erityisesti pikkuvauvan tarpeet menevät ystävien edelle ja se ei ole kaikille sopinut. Selvää kai, että näillä ystävillä ei ole omia lapsia ollenkaan, hyviä neuvoja kyllä senkin edestä... Myönnän, että on harmittanut eikä se tosiaan ole lisännyt väsyneen äidin jaksamista. Nyt kyllä jaksetaan siis jo, mutta hankala, liikaa energiaa (lapselta pois) vievä seura on karsittu / karissut matkasta.

 

[jaapajaaz]

Oletko lukenut Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan "Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys"?

Kysehän on varmasti synnynnäisestä temperamentista kuten varmaan kasvatusalan ihmisenä tiedät.

 

[ap.]

Enpäs olekaan, mutta voisin lukea. Kuten tiedetään, temperamenttinenkin lapsi kehittyy vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa...

 

[Sherlee]

Noista kahvitteluhetkistä, niiden aika tulee ehkä myöhemmin. Oma ipanani nauttii niistä nyt suuresti, ja taisi nauttia jo siinä puolentoista - kahden vuoden iässä. Ymmärrän kyllä hyvin tuon, että vauvan ehdoilla haluat mennä nyt, ja minusta se on viisastakin. Muistan kyllä hyvin mielipahan, kun halusi käydä joskus ulkosalla, ja siitä tuli vaan äidille ja lapselle paha mieli.

Temperamentiltaan vilkas lapsi on vastaavasti antoisa. Veikkaanpa, että lapsestasi tulee vielä lahjakas ja erityisen hauska tyyppi. Tulet vielä nauramaan lapsesi kanssa paljon! Ne temperemanetiltaan tasaiset ovat kenties helppoja, mutta ehkä jollain tapaa muutenkin tylsempiä.

Minulla menee vieläkin hermo ajoittain vaativaan kolmevuotiaaseeni, mutta hyviä hetkiä on nyt koko ajan enemmän. Vauva-ja taaperoaikana ei ollut tosiaankaan helppoa.

Ystävistä sen verran, että ne jotka ymmärtävät vilkasta poikaani, ovat ystäviäni vieläkin. Mutta luonnollinen valinta kävi ainakin yhden sellaisen kanssa, jolla ei ymmärrys riittänyt.

Saatko itse riiittävästi lepoa ja omaa aikaa? Tulisieluiselle jälkikasvulle riittää paremmin ymmärrystä kun käväisee kunnolla tuulettumassa - vaikka käyt kahvilla itseksesi joskus. ;-)

Suomi on temperamenttikulttuuriltaan melko jäyhä maa. Täällä lapset eivät kuulu tai näy. Joskus käväisin Italiassa ja tuntuu, että siellä kiljukaulalapset olivat ihan tavallinen ilmiö. Täällä Suomessa lapsetkin on ihmeen rauhallisia. Oma vilkas lapsi jotenkin erottuu ehkä paremmin.

Kaikkea hyvää ja etenkin jaksamista!

 

[ABC kissa]

Poikani on perustemperamentiltaan hyvin energinen, nopeatempoinen ja kovasti vaihtelua haluava. Ihan pienestä vauvasta asti pelkkä sylissä makaaminen ja äidin kasvojen katselu ei riittänyt, vaan piti päästä olkapäälle katsomaan asioita ja tapahtumia. Mikään pikkusievä piperrys ei kiinnostanut, vaan vauhtia piti olla.

Minäkin väsyin hirvittävästi. Poika itki vatsavaivojaan (koliikki? myöhemmin maitoallergia) ja olin aivan loppu. Ei puhettakaan kahvitteluista tai ylipäätään shoppailusta, vaan kauppareissut tein juoksujalkaa. Olin pettynyt, että en alle 1,5 v ikäisen lapseni kanssa voinut pitää yhdessä hauskaa, vaan minun hauska (esim. shoppailu, kahvilassa istuminen) oli vauvasta kauheaa ja vauvan hauskuus oli taas minua rasittavaa (esim. loputonta sylissä olemista ja vauvan viihdyttämistä. Ei ihme, että olin itsekin itkuinen, masentunut ja univelasta sekaisin. Aloin käydä pojan kanssa ravintolassa, kahvilassa jne vasta sitten, kun hän oli jo isompi ja tiesin, että esim. Hesburgerissa käynti olisi enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia. Koska elämä oli sellaista taistelua muutenkin, niin päätin jo heti, että esim. makeisia en anna, koska millaista olisikaan olla lapsen kanssa, joka hirvittävän energisyytensä lisäksi olisi "sokerihumalassa" ja ylienerginen sen vuoksi. Myös kuri ja rutiinit oli pakko olla, jotta uhmasta selvittiin.

Minullakin ne kaverit jäivät, jotka eivät kestäneet sitä, että 1-2 vuoden ajan lapsi meni heidän edelleen. Sen sijaan kaverisuhteista ne jäivät elämään, jotka ymmärsivät, että vauva on nyt ykkössijalla ja kavereiden aika tulee myöhemmin. Toisaalta uusia ystäviä on tullut lasten kautta (puistosta, päiväkodista, harrastuksista). Ei siis kannata surra liikaa, vaan elämä muuttuu ja muotoutuu lasten vuoksi (tai niistä huolimatta). Haluaisitko itse ystävyyssuhteen, jossa ystävä ei edes halua ymmärtää, että lapsi tarvitsee sinua nyt enemmän kuin sinä ystävää?

Minun mielestäni elämä alkoi selkeästi helpottamaan uhmaiän jälkeen. Itse asiassa lapsen kävelemään oppiminen aiheutti yhä paljon itkuja, koska lasta joutui kieltämään niin paljon. Oma lapseni kun on vilkkauden lisäksi myös jääräpäinen...

Päivät eivät ole tylsiä suuritarpeisen lapsen kanssa. Oma lapseni on jo murrosikäinen. Hänen kanssaan on joutunut kouluttamaan ja kasvattamaan lasta enemmän kuin muiden lasten kanssa, jotka eivät ole olleet niin energisiä ja suuritarpeisia. Toisaalta tämä esikoiseni on herkkä, syvällinen, tuntee voimakkaasti asioita, on pidetty kaveri, jaksaa harrastaa paljon asioita, pärjää koulussa jne. Eli vaikka oli vauva-aika vaikeaa, niin palkintoa sitkeästä työstä niitetään nyt. Yhä edelleen keskustelemme asioista, vaihdamme mielipiteitä, huumorintajumme on samanlainen ja nauramme esim. samanlaisille komediaelokuville, kannustan häntä purkamaan energiaansa liikuntaan jne.

Haluan siis lohduttaa, että vaikka suuritarpeinen lapsi on vaativa nyt, niin hänestä on mahdollista tulla vielä todella upea persoona. Suuritarpeisen lapsen kohdalla kannattaa ehdottomasti panostaa rutiineihin ja siihen, että pitää rajat. Muuten on riskinä, että taapero hallitsee perhettä ja kenelläkään ei ole hyvä olla. Esimerkiksi energisyys on aikuisena pelkästään hyvä asia, koska sen avulla saa elämässä paljon enemmän aikaiseksi kuin jos vertaa sellaiseen, joka on laiskan sorttinen joka asiassa.

 

[omaa aikaa]

Kannattaisiko sinun, ap, nyt lisätä mahdollisuuksien mukaan itsellesi omaa aikaa ja omia menoja?
Kaikenlainen kahvitteluhan on mahdotonta lähes kenen tahansa yli 1-vuotiaan lapsen kanssa, joten kehottaisin sinua lähtemään kahville ihan itseksesi ystäviesi kanssa! Ottaisit sen tavoitteeksi vaikka kerran viikossa. Et maininnut, kuinka paljon saat viikossa omaa aikaa, mutta suosittelisin sen lisäämistä!
Olen huomannut, että kun pääsen yksin kaupungille ilman lapsia tapaamaan ystäviäni, se antaa älyttömästi energiaa ja sitten taas jaksan tätä hullunmyllyä kotona. Jos olisin vaan kaiket päivät koko viikon lasten kanssa, joutuisin varmasti jonnekin suljetulle osastolle.
Ja mulla on sentään suhteellisen "rauhalliset" lapset...

 

[ap.]

Ihanaa, viisaita sanoja. Ja tuttuja, mutta hyvä, kun muistutellaan. Meillä on tosiaan enimmäkseen hauskaa, mutta välillä vähän liikaakin lapsen ehdoilla ja oman jaksamisen kustannuksella. Ulkoilemme esim. todella paljon, koska sisällä lapsi on usein liian levoton. Liika kotonaolo tietenkin rasittaa itseäkin. En saa tehtyä paljoa mitään "asiallista" muuta kuin silloin kun lapsi nukkuu. Ja hänhän nukkuu välillä yhtä paljon kuin minäkin, kun öisinkin heräillään. Oma aika on mennyt usein kotitöihin, vaikka miehenikin osallistuu. Eikä meillä ole liian siistiä... Päiväunet ovat hengähdystaukoni, niitä sentään nukutaan nyt melkein joka päivä. Ehdin syödä rauhassa ja juoda kahvinkin usein. Ja surffailla samalla

Turhat kaverit toki saivatkin jäädä, vaikka se olikin silloin kova paikka. Uusia ystäviä on löytynyt tosiaan meillekin puistosta ym, oikeasti ymmärtäviä ja samanhenkisiä. Vaikka samanlaista riiviötä ei ole lähimailla... Lastenhoitoapua ei ole juuri ollut, mutta nythän lapsi alkaa olla sopivan ikäinen jäämään helpommin esim. puistotädille. Hetken, kun saa olla yksikseen, jaksaa kummasti taas vaikka mitä, se on totta.

Harrastan jotakin, mutta on ollut vaikeaa sopia aikatauluista, joten en ole halunnutkaan liikaa harrastuksia, jotka ovat sidottuja tiettyyn aikaan. Koen myös, että oma aika on pois ajasta, jonka saan viettää mieheni ja ainoan lapseni kanssa. Tottakai kumpaakin tarvitaan, mutta moni homma tuntuu nyt turhalta tämän rinnalla. Mielelläni kyllä harrastaisin enemmänkin kaikkea, mutta aikani on rajallista kuten kaikilla muillakin. Enkä aina jaksakaan, suoraan sanottuna. Nyt menee kyllä koko ajan paremmin, joten olen ihan tyytyväinen tilanteeseen. Muiden kokemukset ja näkemykset tekevät kuitenkin hyvää. Ja luen sen kirjankin. Juhlapyhät sukulaisvierailuineen ja kaikkine järjestelyineen sekoittivat rytmiämme entisestään, joten tämä olikin taas aika rasittavaa aikaa. Vähitellen opetellaan taas sellaista aikataulua, että ollaan esim. hereillä silloin kun muutkin lapset, niin on seuraa ja hauskempaa. Mutta ensin pitää selviytyä vielä uudesta vuodesta.

Kiitos, ihanat, avuliaat ihmiset vastauksista ja ajasta, jonka annoitte asialleni. Kallista se on meillä kaikilla. Toivon, että tästä on apua ja iloa muillekin.

 

[ap.]

Lapsi on aivan upea persoona jo nyt, vauhti ja temperamentti on minusta lähes pelkkää positiivista, itse kun jaksaa vaan. Mä en turhaan hyssyttele, sen verran samanlaisia ollaan. Naapurit saa hoitaa sen homman

 

[cheeseus]

Suuria lapsia pienisieluisessa yhteiskunnassa - Lokakuun liike