Vauvan tulo laittaa useimmissa suhteissa parisuhteen koetukselle jollain tapaa, oli sen suhteen osapuolten iät mitä vaan. Ja taas iällä ei ole juuri merkitystä, jos osaa asettaa asiansa oikeeseen tärkeysjärjestykseen: silloin sitä osaa seistä oikeiden asioiden takana ja tehdä töitä niiden eteen, niiden takia ja niitä vaaliakseen. Ei ole ikäsidonnainen juttu, kestääkö suhde, tuleeko ongelmia, ja kasvaako lapsista täysi järkisiä vai ei. Joku on täysin äidiksi sopimaton vielä 40 vuotiaana: jotkut ymmärtää sen onneksi itse, mutta toiset ei, ja niillä tarinoilla on yleensä ikävät seuraukset kyllä. Joku toinen taas tietää haluavansa huolehtia lapsesta jo hyvin nuorena, ja se päätös heille sallittakoon: suurin osa nuorista vanhemmista varsin hyvin hommansa hoitaa, ja ovat erittäin vastuuntuntoisia kasvattajina. Siitäkään ikä ei paljoa kerro, mitä lapselleen on opetettavaa elämästä: nuorellakin vanhemmalla voi olla hyvin paljon (mutta viisas ei ihan kaikkea kuitenkaan opeta, lapsen on hyvä oppia kantapään kautta myös itse). Ja kuten vanhemmatkin vanhemmat, myös nuoret vanhemmat kasvavat lapsen kanssa yhdessä: jokaisella on opeteltavaa ja opittavaa iästä riippumatta.
Harvempi meistä on äiti syntyessään. En tunne ainuttakaan. Samalta viivalta me kaikki ikään katsomatta äitinä oloa lähdetään opettelemaan.