Surusta ja siitä yli pääsemisestä. Kertokaa te, joilla "kokemusta" (lemmikin menetys)

Koiramme kuoli äkillisesti onnettomuudessa pari päivää sitten. Ensimmäinen päivä minulla meni itkiessä. Itkin niin että päätä alkoi särkeä ihan törkeällä voimalla, luulin että se räjähtää...Ensimmäisen yön nukuin katkonaisesti.

Toinen päivä. Itku tuli vietäessä koiraa tuhkattavaksi ja hyvästien ollessa päällä.

Kotiin tullessa...En oikein tiedä. Kelaan ja kelaan onnettomuutta, mietin mitä jos olisi mennyt myöhemmin lenkille, jos olisi kulkenut nopeammin, jos auto olisi hidastanut...Lähes tauotta kulkee mielikuva kuolleesta koirasta kotipihassa silmien edessä.

En jotenkin osaa olla. Ei kiinnosta siivota. Jotenkin sellainen olo, että koira on jossain hoidossa tmv, että tulee kyllä takaisin, en osaa enää itkeä kun elätän toivetta että koira tulee takaisin.

Kertokaa koiranne menettäneet tuleeko se suru sitten täysin hallitsemattomana jossain vaiheessa vai enkö osaa surra "oikein". Loppuuko tämä onnettomuuden kelaileminen koskaan? Koska lakkaan odottamasta koiraa kotiin...?

Paljon kysymyksiä. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun...

 

Jokainen suree tavallaan ja jokaiselle se suru tulee omalla tavallaan myös. Aivan varmasti tunteisiin ja asian käsittelyyn vaikuttaa myös se miksi ja miten lemmikin on menettänyt. Anna itsellesi aikaa muistella ja surra.

 

Voimia rakkaan lemmikin menettäneelle!

 

Ensinnäkin voimia surullisen tapahtuman vuoksi. Sinulla on vielä shokki vaihe päällä kun tapahtumat pyörivät mielessä. Olen itse menettänyt yhden koiran tapaturman uhrina ja kyllä se vieläkin joskus käy mielessä aina kun sattuu kuva käteen kyseisestä koirasta tai jos tulee puhe siitä mitä teemme kun nykyinen koiramme tulee niin vanhaksi että täytyy päästää se pois. Ikävä on aina läsnä kun koira tulee mieleen mutta sen kanssa oppii elämään. Tapahtumasta on kulunut jo melkein 17 vuotta mutta vieläkin karvakuono tulee mieleen aina kun ajan lapsuuskotini pihaan ja näen paikan missä koirallani oli oma koppinsa silloin joskus. Aika kultaa muistot ja sen kanssa oppii elämään. Ja jossain vaiheessa voi olla että uudelle perheenjäsenelle on tilaa ja pääsette taas nauttimaan pienen koiran pennun tutkimusmatkoista ja varpaan järsinnöistä ja ennen kaikkea varauksettomasta rakkaudesta.

 

Osanottoni!

Vanhan sairaan koiran kuolemaa olen surrut enemmän kuin ystäväni tai sukulaisteni. Kyllä se suru siitä hälvenee ajan mittaan, vähitellen. Älä syytä itseäsi.

Joka päivä muista syödä ja ulkoilla.

 

Mäkin surin myös edesmennyttä koiraani ennemmän kuin ketään muuta..ihmistäkään. Itkin varmasti monta viikkoa sen jälkeen. Poismeno oli myös melko "traumaattinen", se kummittelee edelleen mielessäni ja tunnen syyllisyyttä siitä. Koira oli paitsi lemmikkini, niin myös monesti se ainut ystäväni. Tästä on nyt jo vuosia, mutta edelleen kyyneleet tulevat silmäkulmiini, kun ajattelen asiaa. Pahin suru helpottaa ajan myötä, ja sen kanssa oppii elämään, mutta koskaan ei koiraa pysty unohtamaan, paikka sille pysyy aina sydämessä. Voimia sinulle <3

 

Mä vien tänään lopetettavaksi rakkaan saksanpaimenkoirani, sillä on syöpä. Ajan kanssa siihen sopeutuu kun vaihtoehtoja ei ole. Paras ystäväni, eipä tähän sanoja ole.

 

Tuossa on sen lemmikin kuoleman lisäksi suru ja shokki myös siitä itse onnettomuudesta.

Olen joutunut vuosien varrella lopettamaan useammankin koiran ja kyllä se aina hyvin raskasta on. Itken asiaa etukäteen monta päivää ja ne askeleet sinne klinikalle, jonne lopetusaika on varattu, ovat kyllä ihan äärimmäisen raskaita. Tekee mieli kääntyä ovelta pois ja perua koko lopetus, mutta koska se on aina ollut eläimen parhaaksi, on se ollut pakko tehdä.

Itse lopetus on meillä pääsääntöisesti sujunut ihan hyvin ja rauhallisesti, joten onneksi se lähdönhetki on ollut sentään "kaunis". Takki on kyllä siinä kohtaa täysin tyhjä, kun poistun klinikalta kädessä vain remmi ja kaulapanta.

Kyllähän sitä tulee itkettyä...itken nytkin, kun edes muistelen lemmikkiemme poislähtöjä. Kuten moni muukin kokee, niin myös itselleni koiran kuolema on ollut kovempi paikka, kuin yhdenkään ihmisen kuolema...joten ei ihmekään, jos siitä ei päivässä tai kahdessa selviä.

Uusi koira ei korvaa vanhaa, mutta kyllä se koti aivan erilainen on, kun siellä on joku aina vastassa, etkä koskaan ole yksin. Pahimman kriisin jälkeen suosittelen lämpimästi ottamaan uuden koiran.

Voimia suruun.

 

Siitä on jo viisi vuotta kun meidän koiralla todettiin syöpä, oireet tulivat ihan yhtäkkiä ja oli tehtävä nopea päätös. Vuorokausi tuon syövän toteamisen jälkeen jouduin viemään koiran lopetettavaksi.
Hirveää oli kun lääkäri laittoi koiralle rauhottavan piikin ja tiesin ettei se enää koskaan palaa tähän maailmaan. Nyt kun ajattelen sitä tunnetta niin meinaa itku tulla.
Otettiin koira ja kävimme hautaamassa sen kotipaikalleni, sellaiselle kumpareelle mihin on haudattu 3 muutakin koiraa.
Eihän sitä karvakaveria ikinä unohda mutta sen kanssa oppii elämään.

 

Aika auttaa. Meidän koira oli kateissa 2 viikkoa, se oli ihan hirveää aikaa kun ei yhtään tiennyt sen liikkeista/ mitä oli tapahtunut. "Ympyrä sulkeutui" sitten kun se löytyi hukkuneena läheltä kotoaan, tuli kotiin tavallaan ja saatiin haudata se.

 

joo mäkin itkin ja surin vikkokausia kun oli lapsi tai nuori,eläimen menehtyessä.

Nykyään no tiedän että se on joskus kaikilla edessä saatan tirauttaa yhdet itkut ja se on siinä, pitäs aikuisen kuitenkin osata suhteuttaa asioita eikä mennä lähes järjiltään, elukan takia.

 

Kuukausi sitten lopetettiin koiramme munuaisvian vuoksi. Itkin ja itkin. Seuraavana päivänä raahuduin töihin, mutta vähän väliä sielläkin pääsi itku. Monet illat itkin itseni uneen. Edelleen välillä muistuu mieleen koiran iloiset silmät kun ajettiin klinikalle, se luuli että mennään jonnekkin kivaan paikkaan.. Ja eilen kuulin kappaleen joka soi silloin autossa ja välittömästi oli hanat auki. Olo on kuin murhaajalla vaikka tiedänkin, että tein oikein koiraa kohtaan
Minulla on "onneksi" taustalla myös ennestään yksi rakkaan koiran menetys ja luulen, että se tuo apua kun tiedän päässeeni siitäkin lopulta yli. Sekin oli kamalaa, mutta lopulta tiedän että voin muistella koiraa itkemättä, pikemminkin hymyilyttää kun muistelen sen kohelluksia. Suru muuttuu ikään kuin lämpimiksi muistoiksi

Voimia sinulle. Vakuuta itsellesi surun keskellä, että ajan kanssa helpottaa, vaikka se nyt tuntuisi mahdottomuudelta.

 

Aika kultaa muistot. Osanotto sinulle! Itselläni on useampi koira ja kissa, pari hevosta ja lammas jouduttu nukuttamaan. Tosin kaikki ovat olleet jo vanhoja. Aina se tuntuu yhtä pahalta. Kesällä meidän 17 vuotias kissa menehtyi itsekseen, lähti syömään ja tuupertui eteisen lattialle. Meni kaksi viikkoa niin samanikäinen koira ei vain suostunut nousemaan ylös. liekkö surrut ystäväänsä ja ei auttanut kuin antaa mennä eläinlääkärin kautta kissaystävänsä luo.