Y
Yön muistelija
Vieras
Oli kunnon riita. Tai siis mies jostain syystä räjähti ja sanoi, suorastaan huusi, mulle rumasti. Ikinä ennen ei ole niin rumasti musta puhunut, vaikkei nytkään onneksi mitää erityisen kauheaa sanonut. On vaan niin surullinen olo nyt. Mä en jaksanu sanoo mitään, tulin vaan vauvan ja toisen lapsen kans makuuhuoneeseen (tapahtui siis jo 19 aikaan tää räjähdys). Siitä sit isompi halus lähtee pois ja kuului isänsä kans menevän nukkumaan. Mä vaan en saa unta. Itkettää. Muistelen niitä aikoja, kun tavattiin. Kuinka rakastunut sitä oli ja miten ihanaa elämä oli. Miksi se alkuhuuma ei voi kestää aina? Mä olen kyllä pääsääntöisesti onnellinen ja meillä menee hyvin normaalisti, riidat yleensä tosi pieniä ja harmittomia. Nyt kai oli sit eka iso. Olis se elämä onnellista jos vieläki osais katsoa puolisoaan niin, että huonot puolet jää piiloon. Haikea mieli kun muistelee ensimmäisiä kävelylenkkejä, jutteluita, mukavahinko-kosketuksia, haleja pusuja, suudelmia, öitä yhdessä ja rakkaudentunnustusta... Sellaista se oli, ihanaa.