Suru, jossa ei ole järkeä (vai onko sittenkin)?

Mieheni molemmat vanhemmat ovat kuolleet aikoja sitten. Äiti 14 vuotta sitten, miehen ollessa 23-vuotias, ja isä siitä reilu vuosi myöhemmin. Mies on aina puhunut vanhemmistaan ja lapsuudestaan kauniisti, mutta ei kuitenkaan mitenkään ylistäen. Enemmänkin niin, että vanhemmat ja miehen lapsuus kuulostaa aika tavalliselta, nomaalilta.

Minä en ole koskaan luonnollisestikaan miehen vanhempia tavannut. Kun menimme naimisiin, tunsin pientä haikeutta siitä, etteivät he voi olla paikalla. Mies itse ajattelee "minkäs teet" -tyyppisesti eikä ole mitenkään vellonut tilanteessaan.

No, nyt odotan toista lastamme ja olen jotenkin äärimmäisen surullinen, ettei lapsillamme ole isovanhempia miehen puolelta. Lapsethan eivät tietenkään osaa kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan ollut, mutta varmasti sekin aika joskus tulee, kun kysymyksiä alkaa tulla.

Ajattelen, että on hirveää, ettei miehen äiti tiedä mieheni olevan isä. Ei tiedä, että mies pärjää elämässään kaikesta huolimatta. En pääse tästä tunteesta eroon - tuntuu niin äärettömän surulliselta ja epäreilulta.

Mitä järkeä tässä on, surra tuntemattomia ihmisiä ja tilannetta, jolle ei voi mitään? Voinkohan syyttää puhtaasti raskautta ja hormooneja

 

Mitä järkeä tässä on, surra tuntemattomia ihmisiä ja tilannetta, jolle ei voi mitään? Voinkohan syyttää puhtaasti raskautta ja hormooneja

Kyllä voit

 

Joo. Raskaana sitä ajelehtii ajattelemaan syntyjä syviä.

Mutta voihan sitä surra, että lapsella ei ole isovanhempia sillä puolella. Jotainhan sieltä puuttuu silloin ihan oikeasti. Eli suret sitä että ketju ei jatku eheänä.

Tietysti suru on sikäli hypoteettinen, että mistä tiesi vaikket tulisi niiden kanssa ollenkaan toimeen, mikäli olisivat elossa.

 

Mä mietin myös sitä päivää kun lapset alkaa kysellä vanhemmistani. Menetin molemmat vanhempani lähes 10 vuotta sitten (ja vielä väkivaltaisella tavalla). En tiedä pystynkö koskaan kertomaan koko totuutta lapsille.

Välillä kyllä harmittaa lasten puolesta kun on vain yhdet isovanhemmat.

 

Hormoonit puhuu

Ymmärrän kyllä tunteesi kuitenkin. Itsekin raskaana. Suren valtavasti sitä, että tämä syntyvä lapseni ei tule koskaan tuntemaan enoansa, ja että veljeni ei saa tuntea tätä lasta.

Samalla ymmärrän kyllä miehesikin fiilikset. Kun on itse menettänyt liian aikaisin läheisen ihmisen, muutuin tietyllä tapaa "kovaksi". Ennen itkeskelin ja vatvoin (omasta mielestäni "käsittelin") kaikki asiat läpikotaisin. Nyt on tiettyjä asioita ja ihmisiä, joita en tule saamaan takaisin ja niiden perään ei vain voi jäädä vellomaan. On elettävä tässä hetkessä ja nautittava elämän hyvistä puolista. Kun elämä antaa sitruunoita, tee niistä limonaadia. Vai miten se nyt menikään...

 

Minulla on ollut vain yksi mummo syntymästäni saakka , koska molempien vanhempieni vanhemmilla oli kuolemaa, sairautta, avioeroa ja muuta draamaa yllin kyllin. Lapsi ottaa maailman vastaan sellaisena kuin se on. Tämä asia unohtuu meiltä aikuisilta usein.Joten voin itsestäni sanoa, ettei isovanhempien puute tuntunut minulla missään saati olisin aikuisiällä nähnyt asiassa vieläkään ongelmaa. Minulla oli ilo elää topakan ja usein läsnä olevan mummin kanssa. Kyllä siiinä varmasti paikkaantui isovanhempien tarve useaan kertaan.

Minulta ei ole koskaan pimitetty isovanhempieni kohtaloa, koska niissä ei ole mitään mitä ei voisi kertoa. Ne asiat ovat elämää ja sillä sipuli. En sen takia täysin ymmärrä, mitä salattavaa missään olisi kun ne asiat ovat jo tapahtuneet ja mennyttä aikaa

 

Mulla ainakin moni asia saa isomman merkityksen kun on lapsia. Mietin esim. että tämä uusin vauvamme, 7kk on ehtinty näkemään molemmat isovanhempansa, mutta suren sitä, ettei ehkä kuitenkaan tule toisia isovanhempia muistamaan eikä tuntemaan kun on itse vanhempi. Omia vanhempiani nimittäin. Isäni ainakin on tosi huonossa kunnossa eikä tule vuosia elämään, tuskin enää yhtäkään.

Eli ymmärrän surusi ja ajattelusi. Enkä ole raskaana, joten sen piikkin ei ainakaan omat ajatukseni mene.

 

[QUOTE="vieras";28571534]En sen takia täysin ymmärrä, mitä salattavaa missään olisi kun ne asiat ovat jo tapahtuneet ja mennyttä aikaa[/QUOTE]

En siis tarkoittanut, että asiassa olisi mitään salattavaa. Tottakai lapsille tullaan kysymysten ilmaantuessa kertomaan asia niin kuin se on.