Surkea olo

Saatiin toinen vauva. Nyt mieheni on ruvennut ällöttämään mua. Kaikki mitä se tekee, mitä ei tee, sanoo, mitä ei sano. Mietin jo eroakin, vaikka en todellakaan ole radikaalien hätiköityjen päätösten ihminen.

Tuntuu, että me ollaan aivan erilaisia. Erilaisuus on hyväkin asia, mutta se romantiikka, arjenkin, on kadonnut kokonaan. En tiedä tarkkaan miksi, vauvaa ei sovi syyttää pelkästään, hyvin helppohoitoinen ja miehen ei tarvitse tehdä vauvan kanssa mitään.

Nukumme eri huoneissa, minä vauvan kanssa, mies yksin (tai läppärinsä kanssa). Kuorsaakin niin, etten halua koskaan nukkua sen vieressä. Se koskaan osaa nukkua et olisin esim. kainalossa, ei saa unta. Ei puhettakaan mistään käperrysnukkumisesta, lusikka-asennoista puhumattakaan.

Mies puhuu pokerista, minä lapsista, mies puhuu tekniikasta, minä ystävästäni, mies puhuu autoista, minä haaveista, mies puhuu urheilusta, minä peloista... ymmärrättekö miksi musta tuntuu tältä?

Onko olemassa miehiä, joiden kanssa elämä olisi jotain muuta kun tälläistä yksinäistä paskaa?? Vai kuvittelenko mä vaan että aita on ruohon takana vihreämpää?

 

Auttakaa nyt joku edes sanomalla edes jotain.... täälläkään ei kukaan mua kuuntele.

 

Auttakaa nyt joku edes sanomalla edes jotain.... täälläkään ei kukaan mua kuuntele.

kriisi, kun saitte tuon vauvan, anna tilanteen tasaantua ja mieti sitten kun raskaushormonit ei hyrrää niin lujaa.

 

no voi että.. Oletko puhunut miehesi kanssa? Minä ainakin olen tässä ja aikaisemmissa suhteissa vaatinut sitä arjen romantiikkaa, elämähän muuttuu ihan tylsäksi jos ollaan sen kumppanin kanssa kuin kaverit.. Pitäiskö sun kuitenkin palata sen miehen kanssa samaan sänkyyn? Ymmärrän kyllä sua, vaikka meillä ei varsinaisesti tuollaisia ongelmia ole niin mies on kuitenkin niin paljon pois/töissä tai sitten minä olen töissä/harrastuksissa, että joskus tuntuu ettei nähdä kuin ovella. Meilläkin on yksi lapsi. Mutta yritä puhua miehesi kanssa, hän saattaa tuntea olonsa yhtä yksinäiseksi.

 

Auttakaa nyt joku edes sanomalla edes jotain.... täälläkään ei kukaan mua kuuntele.

keskustelua yhdessä, niin että mies tajuaa että olet vakavissasi. yritä kuitenkin olla loukkamatta häntä.

perheneuvola.

hormonit -> odota

ota vanhanaikaiseti kynä ja paperia ja kirjoita ylös KAIKKI hyvät asiat miehestäsi, suhteestanne, perheestänne. niin vanhat kuin uudetkin asiat. lue lista aina läpi kun kaipaat voimia.

:hug:

en yhtäkkiä muuta keksi

 

Mietin oikeasti että miksi mä vietän elämäni parhaat vuodet miehen kanssa, siksikö etten ole lesbo? Mutta kun tuo mies ainakin on niin tylsä. En tajua miksi alettiin olemaan yhdessä. Mitä mä siinä näin? En muista enää. Muistan vaan että alusta asti sen kanssa oli tylsää, mutta turvallista. Hainko turvaa? Ilmeisesti.

Naisten kanssa on paljon hauskempaa jutella, koska ymmärtävät tätä naisena olemista, haaveita, pelkoja, unelmia, suruja, iloja ym. paremmin. Mieheni kanssa olen kuin olisin yksin. Joka ilta samat rutiinit, hän menee sänkyynsä läppärinsä kanssa, oikein odottaa että "saa luvan", ja huomaan kuinka onnelliseksi hän tulee kun pääsee sinne yksin koneensa kanssa. Se on tehnyt mut surulliseksi jo pitkään, mutta ei hän muuksi muutu, vaikka kuinka olen nälvinyt.

 

Laatikaa perheelle yhteiset säännöt ja aikataulu: kuka tekee, mitä tekee, milloin, mitä tehdään yhdessä. Ja miehelle sääntö, että läppäri katsotaan tuntia ennen nukkumaan menoa, ja sitten menette yhdessä sänkyyn.

 

Ja että toivot ainakin parin viikon läppäritöntä aikaa,jolloin satsaatte parisuhteeseen ja puhumiseeen...

 

Olet saanut vauvan ja siksi naishormonisi eivät hyrää=et tunne vetoa mieheesi. Yritä löytää miehewstäsi edes yksi tai pari hyvää asiaa, oikein ahkemalla he. Kirjaa ne vaikka ylös. Turvaudu niihin hetkinä, jolloin miehesi tuntuu ällöttävältä. Johonkin hänessä olet aikoinaan ihastunut/rakastunut niin paljon että yhteenkin menitte.

Jos ero tuntuu huippuratkaisulta hae apua perheneuvolasta, muuten odota jonkun aikaa. Tilanne voi tasaantua.
Sitten järjestä itse niitä romanttisia hetkiä arjen keskelle.

Kirjoita miehellesi kirje. laita keittiönpöydälle tai vaikka oikein postin joukkoon. Kirje johon vaikka yösydännä purat tuntosi.

 

Olen puhunut, sanoo että onhan hän sitä ja tätä... puolustelee itseään heti kärkkäästi. Joten miksi aikoisi muuttua tosissaan kun ei näe itsessään vikaa?

Suhde on muuttunut kaverilliseksi tosiaankin. Seksikään ei kiinnosta pahemmin. En voi haluta häntä, ellei hän itse ole jostain syystä (hyvin harvoin) TODELLA erilainen kun normaalisti. Normaali on siis flegmaattinen, hidas, tylsä, laiska, haiseva, rasvainen kömpelys. (Ei ole paljoa ylipainoa, sitä en tarkoita)

Itse en ole mikään kaunotar enkä missin mitoissa, mutta se ulkonäköhän ei oikeasti ole este, ylipainoinenkin voi olla seksikäs, sehän tulee sisältä! Mikä sytyttää, no tietysti leikkisä, iloinen, eloisa, innostunut mies! Noidankehähän tässäkin menossa tietysti, ei tässä voi pelkästään häntä syyttää...

Me ollaan oltu jo yli 7 vuotta yhdessä, ei onnistuttu siis ylläpitämään jännitystä loputtomiin, jos ikinä? Aika kaverillinen suhde ollut alusta asti. Tylsä, mutta turvallinen. Enää en tunne turvallisuutta, sillä mies ällöttää mua, tuntuu niin lapselliselta, kun ei jaksa käydä suihkussa, tai ostaa itselleen uusia vaatteita, eikä osaa keittää edes makaronia!

 

Melkein sama juttu täällä. Kiireiden keskellä ollaan totuttu oleen paljon erossa ja kun ollaan yhtä aikaa kotona ei jakseta mitään. Kumpikaan kai ei viitsi innostuu toisesta.

Sanoin että molempien pitäisi keksiä jotain hääpäivän kunniaksi. Mies tuskin tekee elettäkään ja mua alkaa ottaa päähän kun minun varaan sekin jäisi. Kapinallisesti en sitten taida tehdä minäkään mitään ja niin se oravan pyörä pyörii.

 

Siis häntäkään ei seksi kiinnosta kun hyvin harvoin, silloin hän yrittää edes vähän tsempata, olla innostunut tms. Joskus mietin että onko hän oikeasti masentunut, kun on niin hidas ja laiska.

Suutun jatkuvasti, kun hän ei jaksa esim. laittaa lapselle leipää (esikoiselle) vaan tarjoaa mieluummin sokerijugurttia. Ei jaksa voidella leipää. Itselleen ei tee koskaan mitään terveellistä, ei edes sitä leipääkään jaksa, vaan syö pizzoja, hampurilaisia, makkaraa jne. Kaikkea valmista, nopeasti ja mahdollisimman helposti.

Mua tosiaan ärsyttää nyt kaikki. Ei ennen... ehkä hormoneilla on jotain tekemistä, myönnän. Imetän vauvaa, ja nukun vauvan kanssa joka yö. Vauva on mun rakkaus, mä annan kaiket päivät vauvalle ja esikoiselle, enkä saa mitään itse iltaisin mieheltä. En puhumista, en kuuntelemista, en olkapäätä, en hierontaa, pusuja, rakkautta, jotain ihanaa, mistä mä nauttisin... hemmottelua kaipaan. Saan vaan kuulla jostain helvetin taulutelevisiosta, autoista, digibokseista, hdtvdvdbluraypaskasta... korvista pursuu...

 

Olen miettinyt miten tämän siis saisi pysymään koossa. Perheen. Pitäisi jaksaa sanoa ääneen että ollaan menossa pahasti hakoteille. Pitäisi puhua, jaksaa taas kunnioittaa toista, nähdä hyvät puolet, yrittää ottaa toinen huomioon. Mutta kun siihen tarvitaan se kaksi aikuista.

 

Mä olisin halunnut sellaisen miehen, joka haluaisi samoja asioita kun minä. Matkustaa esim. jonnekin häämatkalle, edes myöhässä... suunnitella yhdessä jotain. Hän laittaa rahansa autoon tai tekniikkaan. Edes vaatteisiin ei liikene.

Mä olen horoskoopiltani kalat, tunteellinen romantikko ja mieheni on tylsä sarvipää. Joku väitti joskus että me sovittais merkkien puolesta hyvin yhteen, täydennettäisiin toisiamme. No oli meillä joskus vielä ihan kivaa, silloin kun mies kuunteli mua, keskusteli mun kanssa ja väiteltiin ja kinattiin. Pelailtiin lautapelejä ja korteilla. Sellasta ihanaa "vanhanaikaista".

Kylässäkin mies istuu koneella tai räplää kännykkäänsä. Työssä it-alalla. Onks hän joku addikti koneisiin? Joku masiina oltava alla koko ajan?

 

Mua tosiaan ärsyttää nyt kaikki. Ei ennen... ehkä hormoneilla on jotain tekemistä, myönnän. Imetän vauvaa, ja nukun vauvan kanssa joka yö. Vauva on mun rakkaus, mä annan kaiket päivät vauvalle ja esikoiselle, enkä saa mitään itse iltaisin mieheltä. En puhumista, en kuuntelemista, en olkapäätä, en hierontaa, pusuja, rakkautta, jotain ihanaa, mistä mä nauttisin... hemmottelua kaipaan. Saan vaan kuulla jostain helvetin taulutelevisiosta, autoista, digibokseista, hdtvdvdbluraypaskasta... korvista pursuu...

:wave: täällä kans... tai pitäis olla kiinnostunut sen mietteistä ja sit ko purkaat omias niin olankohautuksella niistä ohi.. hei tänks for your opinion !! whatta f*ck ??
tänäänkin olin pojan kanssa olkaarissa katsoinko siinä jotain holly oaks vai mitä se renkutus subilta 19.30 oli lopus ja ukko istunut koneella 45-50 minsaa... sanoin vähän kuuluvammalla äänellä penskalle et lähdetäänkö harjoittelee pottaa et tuleeko gaggeli ? poika sit sinkos vessaan ko nato-ohjus ja ukko vaan jököttää koneella... kysyin et haluaako tulla pojan kanssa vessaan autolehteä selailemaan ko nä mä kävin eilen istumassa sen kanssa ? sit oli et hän oli täs just valmistautumassa.. no joo jotai tärkeempää tekemään, no ei siinä mitään imnä istun niinkuin joka saatanan ilta sen kanssa. Mä syötän, mä vaihdan vaipan, teen ruoan, nukutan, seurustelen... lähes kaiken.
Ukko tiskaa okei kiva mun kädet kuivuu muutekin siinä hommassa liiankin helposti mut silti !! ei lasten hankkiminen ole vaikeeta mut näyttää siltä että niitten hoito on joillekin ukoille ihan helvetin vaikeeta.. ja sellainen kulta haluaisitko pitää pari tuntia vapaata attituude on jäänyt jonnekin synnytyslaitokselle kun sieltä lähdettiin

 

Sulle meilläkin, pitäisi... tiedetään välineet, mutta mitään ei tehdä. Miksiköhän se menee aina niin? Mä myönnän kans, että mua on kiukuttanut jo pitkään, ja se tekee mut passiiviseksi, eikä huvita edes työstää tätä suhdetta. Siltikin kun tuntuu että se on mun varassa.

Mä en luota perusasioissa mieheeni, tuntuu salailevan joitain raha-asioitaan ja sit valehtelee olemattomista asioista, esim. et on pessyt lapsen hampaat ja kun kokeilen harjaa, se on rutikuiva. Noloa sanon minä! Imbesilliksi tunnen silloin itseni kun mulla on noin nolo mies.

Miehessäni on paljon hyvää, mutta paljon huonoa. Suurin huono on se, että mielestään hänessä on hyvin vähän huonoa, että hän on lähes täydellinen. Se jos mikä on huonoa itsetuntemusta!

Oon niin vihainen jotenkin että voisin huutaa!

 

Niin tuttua... Itsekkin mietin onko tää vaan sitä että luulee aidan takana ruohon olevan vihreämpää. Ja mekin ydessä oltu 8 vuotta. Oisko sit joku kriisi. En tiedä. Mutta meilläkään ei oo koskaan rakkaus leiskunnut niinkuin monet sanoo että ensin ollaan NIIN rakastuneita ETTÄ! Rakasta kyllä miestäni ja hänessä on kyllä paljon hyviä puolia, tosi paljon! Mutta tuntuu ettei sitä JOTAIN leiskuntaa ole koskaan ollut. Mieheni on turvallinen, huomaavainen, rakastava, rehellinen, luotettava, aito, ei mikään ihan vätys vaikka omaa kuntoaan ja ulkonäköään voisi enemmän huolehtia, tosin ei sekään IHAN retuperällä ole. Vaadinko sitten liikaa? Mietin tätä aina vaan uudestaan ja uudestaan.
Meillä on seksiäkin, mutta kun se kunnon TUNNE puuttuu niin siitä seksistäkään ei ihan täysillä pysty nauttimaan, vaikka ihan kivaahan se on. Se piste iin päälle puuttuu, se tunne että HALUAA toista! Meillä on lapsia joten ihan vähällä en tätä suhdetta heitä menemään. Olen miettiny että olisinko sitten onnellinen yksin. Tuskin. Mitä muuta voisin elämältä saada?? Sitähän ei voi tietää ennen kuin kokeilee, mutta emmä oikeesti tiedä mitä pitäs tehdä.

 

Meillä ei ongelma ole lastenhoito vaan parisuhteen hoito. Lasta (esikoista) mies hoitaa joka päivä, ja ok hoitaakin, nukuttaakin kun mä en ehdi, mut me ollaan kavereita vaan keskenämme. Niin ankeeta, niin ankeeta...

 

Myös haluaisin että jotain yhdessä. JOtain matkustelua, haaveilua tulevista matkoista. Mies ei viitsi etukäteen mitään suunnitella. Ei edes haaveilla. Jos jotain ehdotan on heti epäluuloinen ja negatiivinen. Innostuu tuskin mistään. Kavereilleen ei koskaan sano ei, mutta niitäkin on onneksi vähän ja tapaa harvoin kun sitten ei oltais edes koskaan kotona samaan aikaan. Vauvani hoidan yksin. Vain pakon edessä vaivaantuu. Sekin pistää vihaksi. Esikoiselle antaa kaiken periksi. Kaupasta ostaa krääsää ja ihmettelee kun minä ostan laatu tavaraa joskus, ei niin halvalla, mutta taattuun käyttöön.

Mies ostaa vaatteita. Vaan ei viitsi kaupassa kokeilla ja yleensä tuloksena liian pieni vaate. Jää käyttämättä kun ei viitsi palauttaa. Ostaa halvatun t-paitoja kaapit täyteen ja edelleen väittää että ei ole paitoja.

 

Tuttua; ei meilläkään ollut sitä TUNNETTA edes alussa. Sitä että seksi olisi ollut upeaa. Olen kokenut sellaistakin, että tiedän mitä se TUNNE on kun haluaa toista kipeästi.

Tunnen jotain syvää katumusta nyt valinnoistani. Tasapainoilen nöyryyden ja vaativuuden välimaastossa. Vaadinko, saanko jos vaadin, uskallanko edes? Vai nöyrrynkö elämän edessä, valintojeni edessä, ja sen edessä että en tapaisi kuitenkaan sitä elämäni miestä koskaan, jäisin yksin... en kuitenkaan ole onnellinen, en voi sanoa, että elän täyttä elämää. Elämästä on puuttunut vuosia huippu kaikista tunteista, mitä parisuhteessa voi olla. Lapsilla yritin korjata tilannetta, luulin että sit olisin täysin tyytyväinen, että täytän tyhjyyttä... tyhmä olin.

 

7 vuoden kriisi onihan totta.

Jos kovin nuorena menee yksiin, sitä voi huomatakin ettei oikeesti menny sellasen kanssa jonka haluaisi.Ja venhempanakin :/

Mieheistä ei kyllä naisia saa.Miehet ei oo sellasia.Oma mieheni kyllä on hyvä keskustelija ja kiinnostunut asioista ja osallistuu paljon ja kaikkee, mut on silti vaan mies.

No, jos nykyistä vertaa edelliseen(aloin harkita eroa ku oltiin oltu 6v yhessä ja sit jo parin v sissän ero), niin on kyllä parantunu vaihtamalla.

Mutta meilläkin on nuxän kanssa pienet lapset ja tuo on tuttua tuo seksittömyys ja vähäinen arjen hellyys ja kaverillisuus.Mulla ei kauheesti intohimot hyrrää, kun lapset imee kaikki mehut :/

Toisaalta silloin kun itse menen kainaloon tai halin tms, hän kyllä lähtee siihen mukaan kivuttomasti.Perseestä puristelu keskellä päivää vain ärsyttää mua.

Mut mä en enää eroa.Mies ei juo, ei polta, ei hakkaa, ei käy vieraissa,siivoo, hoitaa lapsia, on komea...
Onhan hän myös mustavalkoinen joissain asioissa ja sukunsa on mitä on ja syö liian usein karkkia ja kuola valuu suupielestä nukkuessa ja unohtaa antaa vauvoille oikeeseen aikaan lounaat jos en oo kotona yms, mut mieluummin ajattelen niitä hyviä piirteitä.

 

:hug:

 

Noi erilliset huoneet kasvattavat teitä erillenne.

 

Niin joo sitä mun piti viel, että kun poika syntyi, nukuttiin eri huoneissa, mut nyt tytön syntymän jälkeen en enää halunnu kun se etäännyttää.Nukun korvatulpat päässä ukon vieressä

 

Mä haluaisin että miehen kanssa olis sellaista, että me halutaan olla toistemme kanssa... ihan oikeasti, henkisesti LÄSNÄ... mies käväisee hieromassa mua illalla, sit vähän kun jää siihen notkumaan, odottaa että annan hänelle luvan mennä makkariinsa läppärinsä kanssa.

Musta se on säälittävää. Enhän mä voi aikuista miestä kieltää tai määräillä. Mutta mä voin loukkaantua "aikuisen" miehen tekemistä valinnoista ja ratkaisuista. Ja sitä olen tehnytkin ja pitkään...


Kiitos teille jotka osallistuivat tähän... Ei taida tulla uni tänä yönä silmään.