Suomessa on kovaa ja vaativaa olla äiti

[a-]

Olenkohan ainoa, jonka mielestä suomalaisilla äideillä on kovat paineet?

Yleisellä tasolla äitejä ei arvosteta. Kaupungilla liikkuessa on tunne, että on alinta kastia, kun sattuu liikkumaan lasten kanssa. Ovet lyödään päin naamaa, vaunujen kanssa saa väistellä muita ihmisiä, hissiin tunkee ensimmäisenä eläkeläiset ja kahviloissa saa pyydellä anteeksi olemassaoloaan vaunujen kanssa.

Jos on kotiäiti, pitää jaksaa olla vauvan ja leikki-ikäisen kanssa 24/7, vaikka kuinka vauva valvottaa eikä esikoiselle riitä kotona tarpeeksi aktiviteetteja. Subjektiivinen päivähoito-oikeus on tuomittavaa ja huonon äidin merkki, vaikka esikoiselle olisi terveellisempää olla välillä muualla kuin kotona. Pahimpia tuomitsijoita tässä tuntuvat olevan toiset äidit.

Imettäminen niinikään on suoritus. Jos siihen ei kykene, leimautuu huonoksi äidiksi, imettämättömyyden syistä huolimatta. Tässäkin asiassa juuri toiset äidit tuntuvat olevan kovia toisilleen.

Pitäisi jaksaa olla sosiaalinen, reipas, jaksaa siivota, sisustaa ja pukea lapset kalliisiin Reima-pukuihin. Luojan kiitos ulkonäköpaineet eivät ole Suomessa niin kovat, kuin esim. Etelä-Euroopassa. Äidit saa sentään näyttää räjähtäneiltä. Toisaalta, jos laittautuu ja meikkaa, sekään ei ole hyvä.

Lapsien pitäisi käyttäytyä kuin robottien, ne eivät saa näkyä tai kuulua, ja usein täällä onkin kovin hiljaisia lapsia. Jos omaa temperamenttisen lapsen, saa osakseen lähinnä paheksuvia katseita. Mummot tulevat heti neuvomaan, jos lapsesta jonkinmoinen ääni lähtee.

Täällä on hyvät sosiaaliset etuudet, mutta lämpöinen ilmapiiri tästä maasta puuttuu. Varsinkin äitijoukoissa homma lähtee helposti pätemiseksi ja suorittamiseksi ja yleisellä tasolla koen, että äitiyttä ei Suomessa arvosteta.

Ehkä olen ainoa, joka kokee näin.

 

[näi o!]

Aamen! Hieman kärjistetysti kirjoitettu mutta komppaan silti.

 

[kyllä vaan]

Ja pahimpia susia ovat toiset äidit!

Tietty sitä pitäs olla huomioimatta muiden mielipiteitä, mutta kun ne iskee vasten kasvoja joka päivä joka tilanteessa. Ja pitäs olla onnellinen, että pystyy sentään tarjoamaan lapsilleen turvallisen kasvuympäristön, hyvän koulutuksen ja terveydenhoidon yms...
Mutta tosiaan, olen täysin samaa mieltä ap:n kanssa!

 

[nyt ilman nimimerkkiä]

Hyvä keskustelun aloitu ap:lta!

Kun tulin äidiksi, minulle aukesi aivan uusi maailma varsinkin näiden nettikeskustelupalstojen myötä. Nimitän sitä omassa mielessäni täydellisten äitien maailmaksi, jonka kohdatessani olin suorastaan pöyristynyt. En ennen äidiksi tuloani voinut kuvitella, millaisessa maailmassa jotkut äidit elävät, ja valitettavasti nämä äidit vaativat muidenkin elävän ja hoitavan äitiytensä samoin. Jos en täytä näitä vaatimuksia, olenkin jotenkin huono ja vajavainen äiti, ja lapseni joutuu tavalla tai toisella kärsimään. En valehtele kun sanon, että olen aivan järkyttynyt lukiessani joskus näitä keskusteluja siitä, miten täydellinen pitäisi olla, että kelpaa äidiksi.

Tässä muutama, tarkoituksella karrikoitu esimerkki aiheesta äiti on äidille susi.

Heti aamulla koen syyllisyyttä siitä, että vauvani on jo herännyt ja touhuilee ja juttelee vieressäni, ja itse vielä puoliksi torkun. Syyllisyydentunne on vahvempi niinä aamuina, jolloin olen väsynyt ja ajattelen, että voi kun ei tarvisi nousta. Naapurin täydellinen äiti nousee pirteänä ja täynnä tarmoa uuteen aamuun.

Kotona ollessani koen syyllisyyttä siitä, etten jaksa pitää kotiani siistinä, vaan usein villakoirat ehtivät nurkkiin ja pyykkivuori kasvaa kylpyhuoneen nurkassa. Naapurin täydellinen äiti pitää kotinsa siistinä ja katsoo kieroon minua, joka altistan lapseni pölylle ja sitä kautta allergioille, jopa astmalle.

Kun laitan ruokaa, koen syyllisyyttä silloin, kun päädyn lihakastikkeen sijaan eineksiin. Valmispitsa mikrossa on jo alle kaikkien arvosteluiden, ja syyllisyys kasvaa, kun naapurista leijailee täydellisen äidin herkullisen kotiruuan tuoksu. Lapseni varmaan saavat lisäaineista jonkun sairauden ja pitsansyönti johtaa väistämättä aikuisiällä paino-ongelmiin.

Koen syyllisyyttä siitä, että en jaksa leipoa. Pakastimeni ei ole täynnä pullaa ja muita herrkuja, joita voin tarjota vieraille. Hieman häpeillen tarjoan kaupasta ostamniani dominokeksejä ja pullalenkkejä, samaan aikaan, kun naapurin täydellinen pullantuoksuinen äiti tarjoilee ystävilleen leipomuksiaan, makeita ja suolaisia.

Kun olen kaupassa, yritän piilottaa saunasiiderini ja miehen lauantai-illan sikspäkin muiden ostosten alle, ettei vaan kukaan käydellinen äiti pääse näkemään ja ajattele, että olen alkoholisti ja minulta pitäisi ottaa lapset pois. Jos joskus menen niin pitkälle, että poltan saunasiiderini päälle yhden savukkeen, menen takapihan perimmäiseen nurkkaan, pälyilen joka savujen välissä pelokkaana ympärilleni ja tumppaaan lopulta puoliksi poltetun savukkeen ja pujahdan häpeissäni sisälle. Loppuillan pesen vuoroin hampaitani ja vuoroin käsiäni, rukoilen etteivät lapset herää ja haista tupakanhajua hiuksistani, ja syytän itseäni siitä, että altistan lapseni alkoholille ja tupakalle, ja olen maailman huonoin äiti.

Koen syyllisyyttä siitä, että kannan edelleen kymmentä raskauskiloa, ja netin keskustelupalstoja ja Martina Aitolehteä kuunnellessani syyllistyn yhä enemmän siitä, etten pääse kiloista eroon. En jaksa hoitaa kuntoani tarpeeksi hyvin, lähden kauppaan tuulihousuissa ja ilman meikkiä. Täydellinen äiti tulee vastaan huoliteltuna, kuntosalin jäsenkortti taskustaan pilkottaen, vauvakiloista ei ole tietoakaan. Minähän olen huonolla esimerkilläni syypää siihen, että lapsistani ei kasva liikunnallisia, terveelliset elämäntavat omaavia ja myös oikealla tavalla ulkonäöstään huolehtivia aikuisia.

Ja vaikka joskus harvoin olen päässyt siihenkin, että jotakuinkin täytän kaikki nämä edellä mainitut kriteerit, en siltikään riitä. Jossain on edelleen se vielä täydellisempi äiti, jonka tuomitsevan katseen tunnen selässäni, tein sitten mitä tahansa, kuinka hyvin tahansa.

Vai riittäisikö sittenkin se, että rakastan lapsiani yli kaiken, ja teen heidän kanssa parhaani.

 

[en nyt ehdi kirjoittaa]

enempää, oli vaan pakko tulla sanomaan: mikä ihana äiti! Tuntisinpa sinut. Sait minut kirjoituksellasi loppupäiväksi tai -illaksi oikein hyvälle tuulelle!

Hyvä keskustelun aloitu ap:lta!

Kun tulin äidiksi, minulle aukesi aivan uusi maailma varsinkin näiden nettikeskustelupalstojen myötä. Nimitän sitä omassa mielessäni täydellisten äitien maailmaksi, jonka kohdatessani olin suorastaan pöyristynyt. En ennen äidiksi tuloani voinut kuvitella, millaisessa maailmassa jotkut äidit elävät, ja valitettavasti nämä äidit vaativat muidenkin elävän ja hoitavan äitiytensä samoin. Jos en täytä näitä vaatimuksia, olenkin jotenkin huono ja vajavainen äiti, ja lapseni joutuu tavalla tai toisella kärsimään. En valehtele kun sanon, että olen aivan järkyttynyt lukiessani joskus näitä keskusteluja siitä, miten täydellinen pitäisi olla, että kelpaa äidiksi.

Tässä muutama, tarkoituksella karrikoitu esimerkki aiheesta äiti on äidille susi.

Heti aamulla koen syyllisyyttä siitä, että vauvani on jo herännyt ja touhuilee ja juttelee vieressäni, ja itse vielä puoliksi torkun. Syyllisyydentunne on vahvempi niinä aamuina, jolloin olen väsynyt ja ajattelen, että voi kun ei tarvisi nousta. Naapurin täydellinen äiti nousee pirteänä ja täynnä tarmoa uuteen aamuun.

Kotona ollessani koen syyllisyyttä siitä, etten jaksa pitää kotiani siistinä, vaan usein villakoirat ehtivät nurkkiin ja pyykkivuori kasvaa kylpyhuoneen nurkassa. Naapurin täydellinen äiti pitää kotinsa siistinä ja katsoo kieroon minua, joka altistan lapseni pölylle ja sitä kautta allergioille, jopa astmalle.

Kun laitan ruokaa, koen syyllisyyttä silloin, kun päädyn lihakastikkeen sijaan eineksiin. Valmispitsa mikrossa on jo alle kaikkien arvosteluiden, ja syyllisyys kasvaa, kun naapurista leijailee täydellisen äidin herkullisen kotiruuan tuoksu. Lapseni varmaan saavat lisäaineista jonkun sairauden ja pitsansyönti johtaa väistämättä aikuisiällä paino-ongelmiin.

Koen syyllisyyttä siitä, että en jaksa leipoa. Pakastimeni ei ole täynnä pullaa ja muita herrkuja, joita voin tarjota vieraille. Hieman häpeillen tarjoan kaupasta ostamniani dominokeksejä ja pullalenkkejä, samaan aikaan, kun naapurin täydellinen pullantuoksuinen äiti tarjoilee ystävilleen leipomuksiaan, makeita ja suolaisia.

Kun olen kaupassa, yritän piilottaa saunasiiderini ja miehen lauantai-illan sikspäkin muiden ostosten alle, ettei vaan kukaan käydellinen äiti pääse näkemään ja ajattele, että olen alkoholisti ja minulta pitäisi ottaa lapset pois. Jos joskus menen niin pitkälle, että poltan saunasiiderini päälle yhden savukkeen, menen takapihan perimmäiseen nurkkaan, pälyilen joka savujen välissä pelokkaana ympärilleni ja tumppaaan lopulta puoliksi poltetun savukkeen ja pujahdan häpeissäni sisälle. Loppuillan pesen vuoroin hampaitani ja vuoroin käsiäni, rukoilen etteivät lapset herää ja haista tupakanhajua hiuksistani, ja syytän itseäni siitä, että altistan lapseni alkoholille ja tupakalle, ja olen maailman huonoin äiti.

Koen syyllisyyttä siitä, että kannan edelleen kymmentä raskauskiloa, ja netin keskustelupalstoja ja Martina Aitolehteä kuunnellessani syyllistyn yhä enemmän siitä, etten pääse kiloista eroon. En jaksa hoitaa kuntoani tarpeeksi hyvin, lähden kauppaan tuulihousuissa ja ilman meikkiä. Täydellinen äiti tulee vastaan huoliteltuna, kuntosalin jäsenkortti taskustaan pilkottaen, vauvakiloista ei ole tietoakaan. Minähän olen huonolla esimerkilläni syypää siihen, että lapsistani ei kasva liikunnallisia, terveelliset elämäntavat omaavia ja myös oikealla tavalla ulkonäöstään huolehtivia aikuisia.

Ja vaikka joskus harvoin olen päässyt siihenkin, että jotakuinkin täytän kaikki nämä edellä mainitut kriteerit, en siltikään riitä. Jossain on edelleen se vielä täydellisempi äiti, jonka tuomitsevan katseen tunnen selässäni, tein sitten mitä tahansa, kuinka hyvin tahansa.

Vai riittäisikö sittenkin se, että rakastan lapsiani yli kaiken, ja teen heidän kanssa parhaani.

 

[Kysymys.]

Verrattuna mihin maahan? Ap?

Tämä ei ole kettuilua, mutta jos väittää että Suomessa on kovaa ja vaativaa olla äiti, olisi aika relevanttia kertoa mihin maahan tätä olemista vertaa. Kertoisitko?

 

[en ole ap mutta]

Verrattuna mihin maahan? Ap?

Tämä ei ole kettuilua, mutta jos väittää että Suomessa on kovaa ja vaativaa olla äiti, olisi aika relevanttia kertoa mihin maahan tätä olemista vertaa. Kertoisitko?

voin kertoa, että esimerkiksi asuinmaassani Ranskassa muita ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa, miten kukin oman äitiytensä/vanhemmuutensa toteuttaa. Imettäminen/kotiäitiys/kestovaipat, ylipäätään äitiyden "suorittaminen" tasolla millä hyvänsä ei ole mikään "juttu". Kukin huolehtii omista asioistansa, mikä on tietyllä tavalla aika vapauttavaa. Tämä tosin pätee muihinkin asioihin elämässä kuin vain äitiyteen; periluterilainen toisten kyttäämis- ja vahtimiskulttuuri, ja "mitähän minusta nyt ajatellaan"-syndrooma ei nyt vaan ole rantautunut tänne ja sen parempi.

Tuntuu näitä suomalaisia palstoja lukiessa tosiaan siltä, että tässä asiassa ei eletä kahdessa eri Euroopan maassa, vaan kahdella ihan eri planeetalla. Toisaalta montaa asiaa on Suomesta ikävä, mitä lapsiperheen arkeen tulee, mutta tätä en tahtoisi vaihtaa. On kiva, että Suomessa äideillä (tai isillä) on mahdollisuus olla pitkään kotona lasten kanssa, mutta tämä on mielestäni juuri se varjopuoli. Kun kaikki pyörii liikaa vanhemmuuden ympärillä, eikä ole enää muita haasteita tai tapoja toteuttaa itseään (eufemismi pätemiselle), esim. työ, on ehkä liikaa aikaa ajatella, aina turhautumiseen saakka, äitiyden suorittaminen ottaa salakavalasti vallan ja suhteellisuudentaju jää. Äitiydestäkin tulee kilpailu.

 

[Kysymys.]

voin kertoa, että esimerkiksi asuinmaassani Ranskassa muita ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa, miten kukin oman äitiytensä/vanhemmuutensa toteuttaa. Imettäminen/kotiäitiys/kestovaipat, ylipäätään äitiyden "suorittaminen" tasolla millä hyvänsä ei ole mikään "juttu". Kukin huolehtii omista asioistansa, mikä on tietyllä tavalla aika vapauttavaa. Tämä tosin pätee muihinkin asioihin elämässä kuin vain äitiyteen; periluterilainen toisten kyttäämis- ja vahtimiskulttuuri, ja "mitähän minusta nyt ajatellaan"-syndrooma ei nyt vaan ole rantautunut tänne ja sen parempi.

Tuntuu näitä suomalaisia palstoja lukiessa tosiaan siltä, että tässä asiassa ei eletä kahdessa eri Euroopan maassa, vaan kahdella ihan eri planeetalla. Toisaalta montaa asiaa on Suomesta ikävä, mitä lapsiperheen arkeen tulee, mutta tätä en tahtoisi vaihtaa. On kiva, että Suomessa äideillä (tai isillä) on mahdollisuus olla pitkään kotona lasten kanssa, mutta tämä on mielestäni juuri se varjopuoli. Kun kaikki pyörii liikaa vanhemmuuden ympärillä, eikä ole enää muita haasteita tai tapoja toteuttaa itseään (eufemismi pätemiselle), esim. työ, on ehkä liikaa aikaa ajatella, aina turhautumiseen saakka, äitiyden suorittaminen ottaa salakavalasti vallan ja suhteellisuudentaju jää. Äitiydestäkin tulee kilpailu.

Ok, kiitos kun kerroit millaista Ranskassa on olla äitinä. Itse tiedän vain millaista on olla Pohjoismaissa. Enkä ole samaa mieltä kuin Ap. Mielestäni kaikki hänen, ja monen vastaajan, kertomukset kielivät lähinnä siitä ettei uskalla olla mitä on, tai jopa lievästä masennuksesta. Olenko ihan väärässä? Väitän että se asenteesta kiinni. Ap otti esimerkiksi yleisillä kulkemisen lapsen kanssa. Kyllä, välillä saa kuulla tosi törkeyksiä, kuten minä juuri viime viikolla. Eräs mummo sanoi, että enkö voi kävellä kun eihän mulla voi olla kiire mihinkään, tai ainakin käyttää bussia muulloin kuin ruuhka-aikana. Mutta maahanmuuttajat ja erityisesti tummaihoiset niitä törkeyksiä siellä bussissa saavat kuulla. Suomalaiset ovat harvinaisen katkeria ja ilkeitä, mutta en koe että erituisesti äitejä kohtaan, vaan yleisesti kaikkia kohtaan ketä nyt huvittaa.

Itse olen ollut 2,5 vuotta kotona ja taas raskaana. Maisterin paperit ja lupaava ura sai jäädä, koska yrityksestä huolimatta ura ja äitiys ei sopinut minulle. Olen mieluummin kotona ja kasvatan lapseni kuin se toinen vaihtoehto. Asuimme hetken Islannissa, jossa on jo tämä Wallinin Suomeenkin yrittämä malli. Eli lapsen kanssa kotona olo on jaettu kolmeen osaan. 1/3 äiti on kotona, 1/3 isä, ja kolmannen saa perhe itse päättää. Mutta isän osaa äiti ei saa pitää. Tämä on erittäin toimiva malli! Työnantajat eivät voi nurista että isä jää kotiin, koska kaikki isät jäävät, eikä tarvitse selitellä työpaikalla mitään.

Ap valitti kun mummot tulevat neuvomaan. No, sekin on mielestäni asenteesta kiinni. Itse otan sen niin, että mummoilla on kokemusta ja he haluavat vain auttaa, vaikka usein äidit kokevat sen alentuvaksi.

Mielestäni äitiyttä arvostetaan Suomessa hyvin korkealla. On lapsilisät ja jopa kuntalisät pienissä kunnissa! Asuin ennen lasta Yhdysvalloissa, jossa lapsen tulo piti todella suunnitella. Siellä ei ole äitiyslomaa saati äitiysrahaa, joten lasta varten piti säästää paljon tai sitten piti olla suurituloinen mies. Suomessa koulutus on ilmaista. Muualla kuin Pohjoismaissa se ei ole läheskään aina näin.

 

[a-]

Vertailukohteena on siis Italia, jossa lapset saavat olla mukana ravintoloissa, pitää melua ja muutenkin perhe tuntuu olevan siellä suuremmassa arvossa. Totta kyllä, että valtiolta heruu tukia ja avustuksia, kotiäitiyden taloudellinen mahdollistaminen siis on ihan ok. Kysymys olikin henkisestä ilmapiiristä, joka täällä vallitsee.

Oma mieheni, joka on optimisti luonteeltaan, on myös kiinnittänyt huomiota äitiyden aliarvioimiseen. Oli kerran ihmetellyt ravintolassa olevaa äitiä vaunujen kanssa, jolle muut asiakkaat nyrpistelivät nenää, eivät auttaneet tai avanneet ovea jne. Myös vaunujen kanssa liikkuminen aiheutti muille asiakkaille paheksuvia ilmeitä, kun heidän piti siirtää tuoleja vaunujen tieltä muutama millimetri. Tämä siis esimerkkinä siitä, että minullekin tulee joskus ihan syyllinen olo, kun olen vaunujen kanssa liikkeellä.

Toki mummojen kommentoimisen sietäminen on asennekysymys, mutta silti...miksi lapsista ei saa kuulla itkua ja ääntä? Miksi pitää tulla heti kyselemään ja neuvomaan sellaisella negatiivisella tavalla?

Tajusin kirjoittaessani, että yhdenmukaisuuden paine äitinä on kova - koen etten jollain kirjoittamattomalla tavalla mahdu äitiyden normeihin ja siksi koen vaativana olla äiti tässä maassa. Juuri tuo Ranska-esimerkki valottaa asiaa; kuinka siellä on hyväksyttyä olla millainen äiti tahansa. Yksityiskohtiin ei kiinnitetä niin mahdotonta huomiota. (imetys, purkki vs. itsetehty ruoka, kestovaipat vs. kertovaipat jne..)

Paljon hyväähän Suomessa on vanhemmuuden kannalta - turvallisuus, puhtaus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva, mutta omasta mielestäni ilmapiiri on kylmähkö äitejä kohtaan ja jopa äitien kesken.

 

[a-]

Ja niin sinulle "nyt ilman nimimerkkiä" - mulla on koti kuin lähtevä laiva, inhoan ruuanlaittoa ja kaikkia mahdollisia kotitöitä, monina aamuina väsyttää nousta ylös ja kuntosalille minua ei tässä elämäntilanteessa saisi pienet eläimetkään. En jaksa olla seurallinen, riittää että saan jotenkuten lapset hoidettua. Syödään paljon eineksiä ja purkkiruokia ja lapseni saa paheksuttua korvikemaitoa. Jos sinua yhtään lohduttaa, olen monelta mittapuulta katsottuna siis tosi epätäydellinen äiti. Näistä asioista en vaan kehtaa missään äitien joukossa puhua, olen hiljaa kun muut intoilevat siivouksista, sisustuksista ja pullaresepteistä. Lapseni saa todella usein kiukkuhepuleita ja viimeistään siinä vaiheessa otsaani pätkähtää huonon äidin leima..En vaan mahdu muottiin ja koen äitiyden toisinaan todella raskaana niiden sosiaalisten paineiden vuoksi, joita äitiyteen liittyy.

 

[Birdie]

Yhdyn aikalailla alkuperäiseen kirjoitukseen, mutta paljon voi tehdä itsekin sen eteen ettei tunne syyllisyyttä. Omalla kohdallani helpotti suuresti kun en ehtinyt käymään keskustelupalstoilla kuopuksen kanssa, elin onnellisen tietämättömänä kaikista myrkyllisistä mielipiteistä. Toki onhan näitä asiallisia keskusteluja myös ja nytkin haen niitä kun asun ulkomailla ja etsin suomalaisia näkökantoja, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan.

Toinen juttu oli sitten ne hiekkalaatikkokeskustelut, auta armias. Olin juuri muuttanut Suomeen ja lasten ja minun pukeutuminen ei tosiaan ollut sitä normistoa. Silloin kyllä kuulin vaikka mitä kommentteja, esim. kun tytölläni oli kiva takki joka näytti villakankaiselta mutta itse asiassa oli ihan pestävää akryylisekoitetta, että miten ihmeessä voin pitää hänellä sellaista vaatetta hiekkalaatikolla y.m. y.m. Monta kuukautta kuuntelin niitä haalarivertailukeskusteluja, mutta pikkuhiljaa sitä löysi samanhenkisiä, ei-tuomitsevia ihmisiä (ja ehdin käydä itsekin kaupassa ostamassa ne haalarit ennen kurasäitä).

Kaupungilla kulkiessa sitä tosiaan tuskastui ajattelemattomiin ihmisiin jotka eivät ota huomioon vaunuilla liikkuvia, mutta en ottaisi sitä henkilökohtaisena tuomitsemisena vaan tosiaan ajattelemattomuutena. Yleensä avuliaat ihmiset olivat selvästi niitä joilla itsellä on ollut pieniä lapsia ja ymmärsi miten vaikeata se on liikkua heidän kanssaan. (Ja ne mummot eli aikana jolloin lasta ei koskaa viety ihmisten ilmoille vaan jätettiin kotiapulaisen kanssa kotiin.) Ja kyllä itselläkin kasvoi ymmärrys liikuntaesteisten vaikeuksista. Otin tavaksi olla todella kohtelias niille jotka tekivät pienemmänkin liikkeen auttamisekseni, halusin piristää heidänkin päivää.

Ja lopulta, jos on itsellä sellainen tunne että tekee äitinä parhaansa ja lapsilla on hyvä olla, miksi tuntea syyllisyyttä siitä ettei ehdi aamulla kello yhdeksän ulos? Ulkoilu on ulkoilua milloin sen tekeekin ja joskus äidin Hesarin-lukemishetki pitää kaiken tasapainossa. Jos oikeasti tuntee jostain syyllisyyttä voi tarkistaa jos omia toimintatapoja voisi parantaa tai saada vinkkejä muilta, mutta muuten se on ihan turhaa itseään lastaamista.

Mitä Suomen yhteiskunnan tukiin tulee, ne kyllä osoittavat että äitejä ja lapsia arvostetaan Suomessa! Mutta kun ne ovat yhteiskunnan palveluja vaikuttavat ne kylmältä lohdulta jos ei ympäristö tue vastaavasti.

Nyt olen päinvastaisessa tilanteessa että ihmiset ympärillä ovat hyvin lapsiystävällisiä mutta yhteiskunta yleensä ottaen ei (USA, yllätys yllätys). Tuntuu kurjalta joutua irtisanomaan itsensä töistä kun ei saa kunnon äitiyslomia eikä halua viedä vauvaa hoitoon (joka muuten on älyttömän kallista!).

Useimmilla äideillä täällä on sellainen asenne että pärjätäkseen kovassa arjessa ilman tukia kaikki keinot ovat sallittuja, tai sitten annetaan lapsille sitä mikä omasta mielestä on parasta, joka tosiaan voi vaihdella kaikesta mahdollisesta materiasta askeettisen uskonnolliseen kotikouluun jossa äiti omistautuu pelkästään lapsilleen. Lopputulos on kaikenmaailman humputus mitä Suomessa katsottaisiin kieroon (lelukasat, pikaruoka, herkku-välipalat, ym tai sitten vastaavasti todella tunnollinen ja ideologinen elämäntapa). Suomessa vallitsee enemmän sellainen pragmaattinen konsensusmentaliteetti josta poikkeavat tuomitaan rankasti. Täällä erilaisia sidosryhmiä riittää laidasta laitaan, joten monenlailla voi elää ilman että isoveli katsoo.

No, tällaisia ajatuksia tuli mieleen.

T. Birdie

 

[jihuu77]

Yhdyn siihen tosiasiaan, että äitinä on kova olla. Toisaalta en ole kuitenkaan oikein mistään löytänyt niitä täydellisiä äitejä. Itsestänikin löydän eri stereotypioiden ääripäitä, jotka sekoittuva joka tunti ja päivä ollessani äiti.
Tämä kaikki ristiriita alkoi jo odotusaikana. Pelkäsin koko raskausaikani menettäväni itseni johonkin mammamaailmaan enkä osannut nauttia raskaudestani. Vauvani synnyttyä nautin kuitenkin vauvastani suunnattomasti. Olin raskausaikana hyvin tarkka siitä, että en syö turhia lisäaineita tai mahdollisesti haitallisia aineita, mutta imetykseni onnistuminen kaatui todennäköisesti siihen, että en jaksanut enää yrittää silloin kun olisi pitänyt.
Olin niitä superodottajia, jotka herkeämättä tarkkailivat painoaan ja olivat saman tien omissa vanhoissa mitoissaan. Parin viikon päästä synnytyksestä minut löysi jo lenkkipolulta. En ollut kuitenkaan se äiti, joka jaksoi valvoa ja kanniskella itkevää vauvaa, vaan jyvitin työtaakkaa myös isälle.
Olen himoleipoja, jolla leivonnaiset paistuvat useampaan kertaan viikossa uunissa ja kutsun usein vieraita kylään. Leipominen on lapseni ja minun yhteinen huvi. Toisiaan annan vain purkkiruokaa ja laitan videot lapselle pyörimään, jotta saan lukea viihteellisiä lehtiä rauhassa.
Kotona olo oli elämäni parasta aikaa, mutta olin kotona vain kahdeksan kuukautta. Ura on minulle erittäin tärkeä, mutta yksikin yö pois kotoa silloin tällöin on minulle raastavaa.
Rakastan lastani, mutta raivostun hänelle joka päivä. Laitan hänelle toisinaan päälle likaisia vaatteita, kun samalla itse viihdyn korkokengissä. Lista on loputon. Ja näitä samoja piirteitä löydän jokaisesta tuntemastani äidistä, vain erilaisilla painotuksilla. Uskon, että nämä täydelliset äidit ovat jotain sellaista, jota ei ole olemassakaan. Olen kivuliaan tietoinen epätäydellisyydestäni ja kannan syyllisyyttä kaikesta ja koko ajan. Mutta olen silti päättänyt itseni hyväksyä ja yritän armahtaa kaikki muutkin.

 

[niin normiäiti]

Tunnen samaistuvani useaan täällä kirjoittaneeseen äitiin. Kiitos siitä
Minä syyllistyn AINA ja joka päivä siihen että yritän pitää "kulissia" kasassa.
Meillä on usein sotkuista, keittiö pursuaa tiskejä, pyykkikonetta ei ole käytetty lähimpään kahteen viikkoon ja en todellakaan ole itse päässyt eroon raskauskiloista. Tykkään vaeltaa sisällä pyjamassa vaikka lapsilla onkin päivävaatteet, leikin heidän kanssaan ja yhdessä lämmitetään joskus kaupan mikrotavaraa. Suihkussa käyn, jos ehdin. Lenkkeilen, jos ehdin.
Mutta aina kun tulee vieraita niin nopeasti kymmenessä minuutissa siivoan ylimääräset sotkut, käyn laittamassa tukan kiinni, poskipunaa kalpeille kasvoille ja hajuvettä huiskautan. Pyyhin Tolulla keittiönpintoja, että tuoksuu puhtaalle. Lämmitän pakkasesta mummoni tekemää pullaa. Ja voila. Mutta heti vieraiden poistuttua paljastuu puhtaan kuoren alta ihanan eloisa sotku
Kauppaan mennessä laitan hyvät farkut ja hyvän takin. Huulipunaa ja ehkä hajuvettä. Piilotan saunaoluet vaippakasan taakse kärryihin ja hymyilen leveästi ja pirteästi kaikille.
Jotenkin tästä on tullut niin tapa. En viihdy sen koommin farkuissa kuin huulipunassakaan mutta vaistomaisesti sen teen ettei muut järkyty sitä mitä oikeasti olen. Voisivat vaikka kauhistua tälläisesta äidistä

 

[nuuskis]

Mielestäni ihan totta ap-n kommentti muiden äitien arvosteluista, mutta sehän on se perinaisellinen tapa joka pätee ihan kaikessa (varsinkin naisvaltasilla työpaikoilla)
Täytyy sanoa että ihmettelen välillä itsekin miten minusta, ujosta ja epävarmasta teinistä, kasvoi kolmekymppinen itsevarma äiti, jota ei vähempää vois muiden mielipiteet hetkauttaa. Enkä siis tarkota että olisin täysin tyytyväinen itseeni ja tekemisiini, mutta en suostu potemaan huonoa omatuntoa siitä että joku muu jaksaa tai osaa tehdä jotain mitä minä en.

Suurimpana vaikuttajana mun mielenrauhaan on varmasti ollu työ lasten parissa ennen äitiyttä, vuosien aikana on päässyt näkemään kuinka erilaisilla tyyleillä voi kasvattaa täysin tasapainoisia lapsia! Omaa mielipidettä on tullut muokattua useasti uuteen uskoon, ennen ja jälkeen lapsien syntymän. Joten vaikka työstä saatava rahallinen korvaus pitää nipinnapin köyhyysrajan yläpuolella niin nyt lasten myötä huomaan että jonkunlainen "henkinen pääoma" taitaa olla aika arvokas...

Muista maista ei ole kokemuksia mutta mun mielestä kyllä moni suomalainen (varsinkin äiti) saisi olla huomattavasti tyytyväisempi saavutuksiinsa ja taitoihinsa, oli se sitten kestovaippojen ompeleminen, sporttinen olemus tai kauniiden tuutulaulujen osaaminen.

 

[tai]

Niin juuri, ehkä ei kannata ottaa asioita niin vakavasti, vaan yrittää olla rennolla asenteella välittämättä mitä muut tekee tai ajattelee. Pääasia että ite on tyytyväinen mitä tekee ja tietää että tekee asiat itselle ja omalle lapselleen parhaalla tavalla. Mitä väliä jos joku muu äiti on jotain muuta mieltä? Mun mielestä äidit usein luovat itse itselleen turhia paineita.

 

[amélie]

Peesi edelliselle.

 

[sacha*]

Peesi kahdelle edelliselle!

Minä olen tuo aiempi Ranskan mallista kertonut kirjoittaja, ja halusin vain sen lisätä/korjata, että en kyllä tarkemmin ajateltuna rehellisyyden nimissä ole elävässä elämässä varmaan koskaan tavannut näitä syyllistäjä-äitejä, vaan lähinnä ihan vaan näillä palstoilla. Yllätyin ihan, kun tulin ekaa kertaa vauvan kanssa Suomeen lomalle ja tapasin muita äitejä, ja he eivät olleetkaan niin kategorisia ja fanaattisia kuin olin kuvitellut nettikirjoitusten perusteella, vaan ihan tavallisia ja erilaisia perheenäitejä!

Tuosta lapsi/ravintolakulttuurista voisin sen sijaan edelleenkin sanoa sanasen tai pari, mutta enpä viitsi, sillä paheksuttiin tai ei, me tulemme edelleenkin käymään ravintoloissa lasten kanssa, niin Suomessa kuin kotimaassakin. Kieltämättä olisi hauskempaa, jos missään ei tarvitsisi tuntea mulkoiluja selässään, mutta niistäkin voi oppia olemaan välittämättä.

 

[syy-seuraus-syy]

Vertailukohteena on siis Italia, jossa lapset saavat olla mukana ravintoloissa, pitää melua ja muutenkin perhe tuntuu olevan siellä suuremmassa arvossa.

Italialaiseen kulttuuriin kuuluu myös se, että lapsia saa vieraatkin ihmiset komentaa jos melu ja riehuminen käyvät ylettömiksi. Sehän taas Suomessa ei missään nimessä käy laatuun, jos ojentaa vierasta lasta, vaikka miten hyvästä syystä, saa todennäköisesti lapsen vanhemmat siitä hyvästä silmilleen. Mukaanlukien opettajat yms. ammatti-ihmiset, joiden pitäisi kuitenkin jollain tavoin pärjätä näiden herranterttujen kanssa.

Muutenkin "lapsivastaisuus" korreloituu aika tavalla kasvatuskulttuurin kanssa, ja meillä se on valitettavasti menossa alamäkeä, sen tietävät jo asiantuntijatkin.

 

[mä olen tyytyväinen!]

Mä taas en koe paineita ja olen erittäin tyytyväinen siihen et yhteiskunta tukee kotona oloa. Se riittää minulle. Koen, että vanhemmuus on meidän perheen ja lähisuvun yksityinen asia, johon en tarvitse tunnustusta ulkopuolelta. Netissä en edes lue mitään keskusteluja akselilla imetys-vaippailu. Ne on mun mielestä jotain pienen porukan keskinäistä kähinöintiä.

Mä olin vanhemmaksi tultuani hämmästynyt siitä, kuinka paljon enemmän ystävällisyyttä ja huomiota saan ja saamme lapsen kanssa, kuin mitä lapsettmana sain. Joka ikinen kerta olen saanut apua kun olen tarvinnut. Viimeksi eilen joku lapseton, kiltti nuori mies kantoi lapseni rattaat tieltä pyörätielle lumipenkan ylitse, vaikka meni itse siinä aivan lumiseksi (bussipysäkki oli siis tukossa ja bussi jätti meidät korkean lumipenkan viereen). Keskiviikkona sain yllätyslahjana kaverini lapselle kutomia vaatteita, ihan tuosta vaan. Mä tulin siitäkin niin hyvälle mielelle. Mä koen, et lapsen myötä mun vuorovaikutussuhde ympäristön kanssa on nykyään tosi myönteinen, lähes harmoninen. Noihin arvosteleviin mummoihin en ole törmännyt kertaakaan. Mummoihin, jotka antaa kasvatusneuvoja, olen kyllä törmännyt, eikä se mua haittaa. Sitten käydään pieni, ystävällinen rupatteluhetki mummon kanssa, se siinä. Eihän tolla mummolla ole valtaa mun elämään, miksi mä hermostuisin hänelle?

Mä olen lisäksi asunut koko nuoruuteni soluissa kymmenien eri ihmisten kanssa. Tiedän kokemuspohjalta, että omassa kodissaan jokainen kulkee joskus pyjamassa koko päivän tekemättä mitään ja aika harva on itse asiassa erityisen siisti. Entiset kämppikseni, nykyiset herra isoherrat- ja rouvat on vapaa-ajallaan ihan yhtä saamattomia kuin minäkin joskus olen. Se on vaan inhimillistä.

Älkää hyvät naiset ja äidit ladatko itsellenne turhia paineita. Ei elämälle ole käyttöohjeita joiden mukaan elää. Se oma elämä on ihan hyvä just sellaisena kuin se on. Nyt ja tässä.

 

[apua saanut]

Kompaan suurinta osaa edellisistä, täysijärkisiä äitejä me ollaan jokainen! Mutta mä taas olen saanut parasta apua muilta äideiltä: esim. lääkärissä ollessani jälkeeni tuleva äiti lykkäsi nukkuvan vauvan vaunuja tuulikaapissa PYYTÄMÄTTÄ tämän havahduttua itkemään, ja äidit ovat auttaneet minua vaunujen kanssa pois bussista jne. paljon useammin kuin miehet! Joten äitien solidaarisuus kunniaan!

 

[vieras]

Italialaiseen kulttuuriin kuuluu myös se, että lapsia saa vieraatkin ihmiset komentaa jos melu ja riehuminen käyvät ylettömiksi. Sehän taas Suomessa ei missään nimessä käy laatuun, jos ojentaa vierasta lasta, vaikka miten hyvästä syystä, saa todennäköisesti lapsen vanhemmat siitä hyvästä silmilleen. Mukaanlukien opettajat yms. ammatti-ihmiset, joiden pitäisi kuitenkin jollain tavoin pärjätä näiden herranterttujen kanssa.

Muutenkin "lapsivastaisuus" korreloituu aika tavalla kasvatuskulttuurin kanssa, ja meillä se on valitettavasti menossa alamäkeä, sen tietävät jo asiantuntijatkin.

Poikkeuksetta myös noissa lapsiystävällisiksi mainostetuissa maissa (esim. just italia) lasten fyysinen kurittaminen on sallittua ja jopa sosiaalisestikin aivan hyväksyttyä. En tiedä, onko sekään kauhean hyvä, että lapset istutetaan pöydässä tuntikausia pitkillä illallisilla puoleenyöhön aikuisten mukana, ja jos kitinä tai pöydässä keikkuminen alkaa, luunappia tulee. Melua siellä ehkä siedetään enemmän kuin suomessa, koska aikuisetkin ovat äänekkäämpiä, mutta en usko, että lasten annetaan terrorisoida sielläkään pöytäkeskustelua tai huutaa aikuisten yli.

Totta tuo, että lapsimyönteisyys ja kasvatuskulttuuri korreloivat. Olen pannut merkille ihmisten kommenteissa eri maiden lapsiystävällisyydestä, että ihan kategorisesti lapsivihamielisimiksi on mainittu juuri ne maat, joissa fyysinen kuritus on kielletty ja lasten oikeudet muutenkin korkealla sekä vallitseva kasvatustapa lasta kuunteleva sekä epäautoritäärinen. + ap:n maininnan mukaan yleensä myös perheitä tuetaan yhteiskunnan toimesta.

 

[hipster*]

Onneksi Suomessa voi myös valita, ryhtyykö äidiksi vai ei

 

[Not so perfect]

Anteeksi nyt vaan, mutta minä en ole tavannut vielä missään tätä kuuluisaa Naapurin Täydellistä Äitiä. Ja todella monia nuoria äitejä olen tavannut ja tunnen, koska asumme lapsiperheitä täynnä olevalla pääkaupunkiseudun alueella.
Ettei vain olisi niin, että tuo pahamaineinen Täydellinen Äiti onkin vaan joku meidän itse itsellemme keksimä Rouva Suorituspaine?

Kyllä minäkin olen LUULLUT että joku tietty äiti voisi mahdollisesti olla Täydellinen Äiti; hänellä on saattanut olla kauniisti puettu lapsi, siisti koti jne jne jne... Mutta kun olen tutustunut tähän äitiin, on hän osoittautunut aivan tavalliseksi väsyneeksi pulliaiseksi joka laittaa esikoisensa tarhaan vaikka on itse kotona koska ei vain jaksa viihdyttää lasta. Esimerkiksi.

Naapurin Täydellistä Äitiä EI OLE!!

Ja ps. miksi, OI MIKSI miehet eivät koskaan tuskaile sitä kuinka heitä ahdistaa kun naapurin Jokke on niin Täydellinen Isä; aina hymyillen touhuaa lastensa kanssa pihalla.

 

[nyt ilman nimimerkkiä]

Niin no, kirjoitukseni oli tarkoituksella sarkastinen, eikä sen tarkoitus ollutkaan vastata todellisuutta. Ihan oikeassa olet siinä, että kyseessä lienee todellisuudessa jokaisen itse itselleen luoma Rouva Suorituspaine. Kirjoitukseni tarkoitus olikin ehkä iskeä piikkiä niiden lihaan, jotka täällä keskustelupalstoilla lietsovat tätä täydellisen äitiyden henkeä. Täydellisiä äitejä on siis olemassa - vähintäänkin virtuaalisesti. Ja minua pöyristyttää se, että nämä palstat ovat tulvillaan tällaisia myrkyllisiä keskusteluja, joita sitten esimerkiksi nuoret, itsestään epävarmat äidit lukevat ja ihan varmasti syyllistyvät, halusivatpa tai eivät. Kaikilla kun ei ole niin vahvaa itseluottamusta ja itsetuntoa, että pystyvät jättämään tällaiset keskustelut omaan arvoonsa. Aluksi itsekin ihan tosissani ajattelin, että kamalaa, kun en eds imuroi ihan joka viikko.

On totta, ettei täydellistä äitiä ole. Mutta silti olen satavarma siitä, että on olemassa niitä täydellisyyteen pyrkiviä äitejä, jotka pitävät - ehkä sitten tiedostamattaan - täydellisyyden kulissia yllä. Minä olen tavannut tällaisia ihmisiä, valitettavasti. Niin, tai ehkä sitten luulen heidän olevan sellaisia, omassa epävarmuudessani, mene ja tiedä. Tosiasia on kuitenkin, että liian monet suorittavat äitiyttään ja koko elämäänsä tavalla tai toisella. Ajatuksin, että kunpa jaksaisi vähän enemmän, olisin vähän reippaampi, energisempi, ahkerampi. Kunpa jaksaisin pyykätä ja siivota useammin, kunpa ruuanlaitto tuntuisi mukavammalta, kunpa jaksaisin enemmän touhuta lasteni kanssa. Ja samaan aikaan kerrotaan mammakavereiden kanssa mukavia juttuja hiekkalaatikolla. Jos joku sanoisi, että eilisilta meni ihan perselleen, vauva huusi ja miehen kanssa tuli riita, ja menin lopulta vetämään röökin, niin luultavasti porukka hiljenisi ja alkaisi tuijottaa kengänkärkiään. Vaikeista asioista ei ole helppo puhua, pitää pysyä mukavuusalueella.

Jos joku nyt luulee, että olen masentunut tai jotenkin muuten säälittävä reppana, niin ehei. Minä olen juuri se, joka piilottaa sikspäkin vaippasäkin alle kaupassa ja hipsii lauantai-iltana saunan jälkeen vetämään tupakan. Mutta näistä asioista vaikenen muiden äitien edessä, ja naureskelen itsekseni partoihini joskus, kun yhdessä päivitellään, miten se naapurin Maija ei olen vieläkään päässyt tupakasta vaikka sille on jo toinen tulossa.

Anteeksi nyt vaan, mutta minä en ole tavannut vielä missään tätä kuuluisaa Naapurin Täydellistä Äitiä. Ja todella monia nuoria äitejä olen tavannut ja tunnen, koska asumme lapsiperheitä täynnä olevalla pääkaupunkiseudun alueella.
Ettei vain olisi niin, että tuo pahamaineinen Täydellinen Äiti onkin vaan joku meidän itse itsellemme keksimä Rouva Suorituspaine?

Kyllä minäkin olen LUULLUT että joku tietty äiti voisi mahdollisesti olla Täydellinen Äiti; hänellä on saattanut olla kauniisti puettu lapsi, siisti koti jne jne jne... Mutta kun olen tutustunut tähän äitiin, on hän osoittautunut aivan tavalliseksi väsyneeksi pulliaiseksi joka laittaa esikoisensa tarhaan vaikka on itse kotona koska ei vain jaksa viihdyttää lasta. Esimerkiksi.

Naapurin Täydellistä Äitiä EI OLE!!

Ja ps. miksi, OI MIKSI miehet eivät koskaan tuskaile sitä kuinka heitä ahdistaa kun naapurin Jokke on niin Täydellinen Isä; aina hymyillen touhuaa lastensa kanssa pihalla.

 

[Jerrylee]

Kyllä tunnen ihan henkilökohtaisesti, jos nyt en täydellisiä äitejä, niin ainakin sellaisia joiden mielestä kaikkien muidenkin pitäisi tehdä asiat niin kuin he ovat tehneet. Nämä keskustelupalstat on ihan mukavia siinä mielessä, että jos on joku pikku probleema, niin täältä saa usein hyvinkin toimivia vinkkejä. Itsekin olen saanut pari kullanarvoista neuvoa. Mutta, mutta... Jos on joku suurempi tai arkaluonteisempi ongelma, niin sitten kyllä saa todennäköisesti enemmän sitä pahaa mieltä ja syyllisyydentunnetta.
Esim. yhdellä palstalla eräs äiti kertoi kuinka oli ollut kahden lapsensa kanssa ruuhka-aikaan kaupassa ja lapsista vanhempi oli saanut työnnellä niitä pikkuisia ostoskärryjä, mutta oli alkanut niiden kanssa kielloista huolimatta riehumaan, jolloin äiti oli vienyt kärryt pois. Lapsi oli sitten tietysti kovasti huutanut ja protestoinut eikä suostunut rauhoittumaan millään. Tässä vaiheessa kaupan työntekijä oli tullut sanomaan, että eikö lasta voisi viedä ulos rauhoittumaan kun tuo mekastus häiritsee muita asiakkaita. Ja joku nainen siinä vieressä sitten vielä tokaissut että kotiin tuollaiset pitäisi jättää eikä tuoda kauppaan ollenkaan kun eivät osaa käyttäytyä. Lapsi siis 4v. Tämä äiti sitten lähinnä kyseli, että onko tuollainen käytös sitten todella harvinaista vai onko kenellekään muulle koskaan asiasta tultu oikein huomauttamaan. No, toista kertaa ei se äiti varmasti siellä enää mitään kysele. Kyllä sen verran töykeää palautetta tuli.