Suhde meinaa kuolla miehen sairastumisen seurauksena.

[..]

Sun kannattais hakea omaishoitotukea.
Olethan periaatteessa miehesi omaishoitaja hänen sairastaessa.

 

[vieras]

Niin just. Kuinka ihmeessä kaikki masentuneita, mielenterveyspotilaita, eläkkeellä jo nuorea. Onko tämä nykyvitsaus. Itsekin moisia tunnen, jopa vanhempiakin ihmisiä. Laiskuus huipussaa. >Pitäiskö itsekin vaikka ripustaa matot verhoiksi, vois päästä 'hoitoon' ja eläkkeerlle.

Entä jos nykyajan masennus johtuukin ruoka-allergiasta? Esim. keliakia aiheuttaa masennusta ja aloitekyvyn puutetta, mutta valitettavasti lääkärit eivät taida tunnistaa kaikkia oireita
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=kel00015

 

[RouvaRajatapaus]

:hug:

 

[ap]

Suosittelen tätä linkki. sieltä saa apua ja tukea.
http://www.omaisten.org/

Kiitos linkistä!

 

[vieras]

Ymmärrän tunteesi. Minulle hyvin läheinen sisar sairastui myös, ja psykoosien vuoksi on ollut sairaalajaksoja. On raskasta jo pelkästään se, että tavallaan menettää sen läheisen ystävän, jonka kanssa on aina jaettu kaikki. Ja tilalle on tullut yhtäkkiä väkivaltainen, tuhoisa, ailahteleva, uhkaileva ja arvaamaton "ystävä". Parempiakin hetkiä toki on. Ja kun niin haluaisi auttaa, mutta kun ei kykene. Etäisyyttäkään ei voi ottaa. Jos sinulle tulee teen tilanne, että joudut suojelemaan lastasi isältään, niin silloin on parempi erota. Mutta jos tilanne ei ole uhkaava, niin silloin varmaankin yrität seisoa tukea. Voimia sinulle!

 

[Hilpuri Tilli]

Minä sairastuin vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja siitä toipuminen vei kaksi vuotta. Mies sitten joskus jälkeenpäin tunnusti, että oli harkinnut eroa pahimmassa vaiheessa. Se tuntui pahalta. Nyt taas jo 5 vuotta toipuneena,yhdessä ollaan.

 

[täällä kokemusta]

Mieheni sairastui hyvin vakavaan masennukseen hiukan esikoisemme syntymän jälkeen (no, merkkejä oli ollut jo vuosia aiemmin). Hän oli mm. kuukausia sairaalahoidossa ja vuoden sisään mahtui myös lähes onnistunut itsemurhayritys. Tämä aika oli itselleni elämäni rankinta ja raskainta aikaa mutta nyt - lähes 10v - tämän jälkeen olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen siihen, että jaksoin seistä tuon ajan hänen rinnallaan. Mieheni aloitti terapian ja kävi sitä vuosikausia. Terapian ja meidän läheisten tuen avulla hän toipui vaikeasta masennuksestaan ja nyt elämme normaalia elämää ja parisuhteemme on erittäin onnellinen ja hyvä. Oli erittäin vaikeaa seistä miehen rinnalla pahimpina vuosina, kun hän oli kuin "tyhjä kuori", tunteeton, elämänhaluton, toivoton, lamaantunut. SElviytymiskeinoinani olivat mm., että pidin tietoisesti mielessäni mielikuvaa miehestäni terveenä, normaalina, sellaisena kuin hän oli kun häneen rakastuin. Pidin aina mielessäni myös, että tämä "tyhjä kuori" on vain hänen sairautensa, ei hän itse. Itselläni säilyi myös aina toivo siitä, että mieheni tervehtyy ja saan takaisin hänet omana itsenään (vaikka välillä oltiin hyvin pohjalla). Toki erittäin tärkeänä jaksamiseni taustalla oli läheisteni (vanhempieni, sisarusteni, miehen vanhempien jne.) antama täysi tuki, keskusteluapu ja käytännön apu. On myös hyvä "irrottautua" tietoisesti miehen sairaasta maailmasta ja pyrkiä jatkamaan "omaa elämäänsä" siinä rinnalla niin hyvin kuin voi: itse esimerkiksi jatkoin harrastuksiani, kävin lapsemme kanssa muskarissa ja aloitin työtkin taas äitiysvapaan jälkeen... Uskon, että esimerkiksi tuo työelämä pelasti paljon omaa mielenterveyttäni: pääsin päiviksi "normaaliin" maailmaan, täysin irti usein niin ahdistavistakin kotiympyröistä.

 

[ap]

Kiitos paljon vastanneille. Ihana kuulla, että muilla on ollut samansuuntaisia kokemuksia ja moni on selvinnyt.
Sinä "täällä kokemusta" kirjoitit hyvin kuvaavasti. Koetan olla kadottamatta miestäni vaikka häntä nyt ei näykään.
Ehkä jonain päivänä olemme onnellisempia.

 

[Aune]

Suhteellisuudentajua sinulle nyt toivon. Se vaikeus, joka tänään tuntuu ylipääsemättömältä, voi jo vuoden päästä olla paranemaan päin. Ja mitä on vuosi elämässä?

Ajattele niitä naisia, joiden miehet rämpivät viisi vuotta Karjalan korvissa ja palasivat sieltä kuka missäkin kunnossa. Keneltä puuttui raaja, kuka oli sokeutunut ja kenen hermot olivat menneet lopullisesti. Varmasti oli monella suhde karilla. Siihen aikaan avioliittolupaus otettiin vakavasti, ja puolisot ottivat vastaan sen, mikä oli tullakseen.

Jos miehesi ei ole sinulle ilkeä, niin älä sinäkään ole hänelle. Apua tarvitset kyllä ja kontakteja. Miehen päälle ei voi kovin paljon kaataa nyt, mutta toiset naiset usein tarjoavat tukeaan tällaisissa tilanteissa.

 

[dgg]

Voi mä olen tänäänkin koko päivän miettinyt melkein samoin!! Olen niin helvetin väsynyt tähän, kun mies vielä on, silloin kun on taas huonossa kunnossa, todella aggressiivinen mua kohtaan. Lapsia ei ole onneksi. Noh en kyllä sua osaa neuvoa ollenkaan, mutta kyllä asiat tietysti aina järjestyy, jotenkin.