Stressi, ahdistus, epätoivo

Miten ihmeessä te muut jaksatte tätä lapsettomuutta?

Olo on niin tyhjä, epätoivoinen ja uupunut ja takana on vasta Clomifen -hoitoja. En kestä näitä loppukiertoja ja tyhjiä raskaustestejä. Epätoivoissaan sitä yrittää käännellä testejä valossa ja varjossa, jos siellä jokin toivonmurunen näkyisi, mutta ei. Ei koskaan. Selittämätön lapsettomuus ja yk 17 alkamassa. Naivia sanoa näin, mutta meidän tulevaisuudensuunnitelmat oli lapsi tai lapsia. En tiedä, mihin muuhunkaan suuntaan sitä menisi.

Stressi on kauhea, kuinkahan suuri rooli sillä on? Miten te muut lievitätte stressiä tai siirrätte ajatuksia muualle?

Tilanne on muutenkin niin vaikea, kun ystävät saavat ensimmäisiä ja on sitten niitä vauvakutsuja ja sen jälkeen kutsutaan katsomaan vauvaa. Elämä on niin epäreilua. Ja kun ensimmäisestä kierroksesta on selvinnyt, miten ottaa vastaan ystävien uudet raskausuutiset pikkukakkosista? Tiedän, ei ole meiltä pois, mutta on vaan todella vaikeaa.

Oli pakko vuodattaa tänne, täällä luultavasti moni ymmärtää.
 
Sitä on tullut itsekin välillä miettineeksi et miten tätä lapsettomuutta ja hoitoja jaksaa, mutta jostain se toivo ja usko aina kumpuaa vaikka välillä on vaikeaa. Meillä on 12 vuotta lapsettomuutta takana, yksi alkanut raskaus joka päättyi keskenmenoon. Se oli kyllä niin kova menetys että aattelin etten ikinä selvii elävienkirjoihin, mut elämä voittaa pikkuhiljaa.
 
Kyllä samoihin aikoihin alkoi aikoinaan oma epätoivo nostaa päätään. Nyt siitäkin on jo muutama vuosi. Takana on 9 alkionsiirtoa eikä yhden yhtä plussaa... Nyt ilman lapsettomuuden syytä olemme tilanteessa jolloin pitäisi ehkä alkaa pohtia adoptiota ja seuraavaa 5-7 vuoden odotusta. Aika opettaa kärsivällisyyttä ja voin myös lämpimästi suositella psykoterapeutilla käymistä vaikka kerran kuussakin. Hinta on kuitenkin aika pieni siihen nähden miten paljon se auttaa kun saa jollekin purkaa tuntojaan ilman että pitää miettiä paljonko aiheuttaa tuskaa kuuntelijalle.
 

Yhteistyössä