Heips,
ilmeisetsi joku muukin miettii näitä.
Mulla oikeastaan pohdinta iski päälle 2-3 kk vauvelin syntymän jälkeen - siis se, miten totaalinen tää elämänmuutos on. Alku meni autopilotilla ? Tai jotenkin kaikessa myllerryksessä ?
Onko hyviä vinkkejä tai neuvoja sopeutumiseen, totuttautumiseen ja millaisilla asenteilla pärjää parhaiten ?
Mun elämä on ollut työpainoitteista, matkatyötä - kaikkea muuta kuin 4-seinän sisällä elämää. Nythän se sitä on. Lisänä rokassa on mun kohdalla , ettei kuviossa ole isää/miestä ja koko odotukseen liittyy aika saippuaooppera/poikkeuksellisia piirteitä. Lisäksi mun lähisuku eli äet ja sisko on tavallaan 'pettäneet' eikä heistä ole apua arjessa - osin ihan pätevistä syistä , osin muuten. Ystäviä toki on, mutta heilläkin on arkensa.
Veratistukeakin olen jo aiemmin hakenut ja saanut ...
Mutta silti - on tää tosiaan hitonmoinen itsenäisyyden menetys ja symbioosi vauvan kans , ihan 24/7 kiinni tuossa räpsyripsipallerossa. Eli vauva on ihana , häntä rakastan - tosin oon sitä mieltä että rakkauteen vauvaankin omaan lapseen kasvaa vähitellen, ei se iske kuin salama taivaalta.
Myös kiinnostaa onko näitä sopeutumistuntemuksia enemmän sektiolla synnyttäneillä - mullahan oli 35t synnytys, joka päättyi hätäsektioon nukutuksessa . Sekin on on tuonut oman lisänsä 'selviytymiseen' - pelkästään ko operaatio toisi 6 viikon sairasloman.
Mun vauva ei ole myöskään ollut paras nukkuja , ja muutoinkin on suht' temperamenttinen ja seuraa vaativa Tä'hän saakka on onneksi ollut tosin terve...
Jos vaikka aiemmin lapsia tehneet osais neuvoa ?
Itsestä tuntuu, että pitäisi osata ottaa rennommin, niinkuin ennenvanhaan - 'kyllä ne lapset siinä sivussa menee' - eikä potea joka risausta ja rasausta , syyllisyyttä kaikesta.
t papu & viuviu 3 kk
ilmeisetsi joku muukin miettii näitä.
Mulla oikeastaan pohdinta iski päälle 2-3 kk vauvelin syntymän jälkeen - siis se, miten totaalinen tää elämänmuutos on. Alku meni autopilotilla ? Tai jotenkin kaikessa myllerryksessä ?
Onko hyviä vinkkejä tai neuvoja sopeutumiseen, totuttautumiseen ja millaisilla asenteilla pärjää parhaiten ?
Mun elämä on ollut työpainoitteista, matkatyötä - kaikkea muuta kuin 4-seinän sisällä elämää. Nythän se sitä on. Lisänä rokassa on mun kohdalla , ettei kuviossa ole isää/miestä ja koko odotukseen liittyy aika saippuaooppera/poikkeuksellisia piirteitä. Lisäksi mun lähisuku eli äet ja sisko on tavallaan 'pettäneet' eikä heistä ole apua arjessa - osin ihan pätevistä syistä , osin muuten. Ystäviä toki on, mutta heilläkin on arkensa.
Veratistukeakin olen jo aiemmin hakenut ja saanut ...
Mutta silti - on tää tosiaan hitonmoinen itsenäisyyden menetys ja symbioosi vauvan kans , ihan 24/7 kiinni tuossa räpsyripsipallerossa. Eli vauva on ihana , häntä rakastan - tosin oon sitä mieltä että rakkauteen vauvaankin omaan lapseen kasvaa vähitellen, ei se iske kuin salama taivaalta.
Myös kiinnostaa onko näitä sopeutumistuntemuksia enemmän sektiolla synnyttäneillä - mullahan oli 35t synnytys, joka päättyi hätäsektioon nukutuksessa . Sekin on on tuonut oman lisänsä 'selviytymiseen' - pelkästään ko operaatio toisi 6 viikon sairasloman.
Mun vauva ei ole myöskään ollut paras nukkuja , ja muutoinkin on suht' temperamenttinen ja seuraa vaativa Tä'hän saakka on onneksi ollut tosin terve...
Jos vaikka aiemmin lapsia tehneet osais neuvoa ?
Itsestä tuntuu, että pitäisi osata ottaa rennommin, niinkuin ennenvanhaan - 'kyllä ne lapset siinä sivussa menee' - eikä potea joka risausta ja rasausta , syyllisyyttä kaikesta.
t papu & viuviu 3 kk