Sopeutuminen vauvan tuloon ja äidiksi

Heips,

ilmeisetsi joku muukin miettii näitä.
Mulla oikeastaan pohdinta iski päälle 2-3 kk vauvelin syntymän jälkeen - siis se, miten totaalinen tää elämänmuutos on. Alku meni autopilotilla ? Tai jotenkin kaikessa myllerryksessä ?
Onko hyviä vinkkejä tai neuvoja sopeutumiseen, totuttautumiseen ja millaisilla asenteilla pärjää parhaiten ?
Mun elämä on ollut työpainoitteista, matkatyötä - kaikkea muuta kuin 4-seinän sisällä elämää. Nythän se sitä on. Lisänä rokassa on mun kohdalla , ettei kuviossa ole isää/miestä ja koko odotukseen liittyy aika saippuaooppera/poikkeuksellisia piirteitä. Lisäksi mun lähisuku eli äet ja sisko on tavallaan 'pettäneet' eikä heistä ole apua arjessa - osin ihan pätevistä syistä , osin muuten. Ystäviä toki on, mutta heilläkin on arkensa.
Veratistukeakin olen jo aiemmin hakenut ja saanut ...
Mutta silti - on tää tosiaan hitonmoinen itsenäisyyden menetys ja symbioosi vauvan kans , ihan 24/7 kiinni tuossa räpsyripsipallerossa. Eli vauva on ihana , häntä rakastan - tosin oon sitä mieltä että rakkauteen vauvaankin omaan lapseen kasvaa vähitellen, ei se iske kuin salama taivaalta.

Myös kiinnostaa onko näitä sopeutumistuntemuksia enemmän sektiolla synnyttäneillä - mullahan oli 35t synnytys, joka päättyi hätäsektioon nukutuksessa . Sekin on on tuonut oman lisänsä 'selviytymiseen' - pelkästään ko operaatio toisi 6 viikon sairasloman.
Mun vauva ei ole myöskään ollut paras nukkuja , ja muutoinkin on suht' temperamenttinen ja seuraa vaativa Tä'hän saakka on onneksi ollut tosin terve...

Jos vaikka aiemmin lapsia tehneet osais neuvoa ?
Itsestä tuntuu, että pitäisi osata ottaa rennommin, niinkuin ennenvanhaan - 'kyllä ne lapset siinä sivussa menee' - eikä potea joka risausta ja rasausta , syyllisyyttä kaikesta.

t papu & viuviu 3 kk

 

Moi,
Mä olen myös paininut tuon sopeutumisen kanssa. Mathilda täytti eilen 3kk ja syntyi kiireellisellä sektiolla. Neiti on vasta nyt alkanut viihtymään edes lyhyitä aikoja lattialla/sitterissä, tähän asti on saanut kantaa koko ajan mukana. Lisäksi on ollut vatsavaivoja alusta asti, joten itkua on riittänyt...
Kuin myös olen aina ollut kovin itsenäinen ihminen ja jopa ahdistunut jos joku on ollut minusta liian riippuvainen. Tein matkatyötä minäkin ja täytyy sanoa, että kyllä tämä kotona oleminen on rankkaa... Nyt joku varmaan ajattelee, että älä valita, mutta jokaisellahan meillä on omat sopeutumisvaikeutemme riippuen kunkin tilanteesta.
Päivät tuntuu välillä niin pirun tylsiltä ja samanlaisilta, vaikka yritämmekin liikkua ja tavata ihmisiä jne.
Toki lastani rakastan ja ilolla katson kehitystä, mutta joskus yksin (siis kaksin) lenkkeillessä masennus meinaa vallata mielen. Sitä kun elää ihan eri elämää kun 3kk sitten. Eikä tähän muutokseen osaa varautua, vaikka sitä yrittikin.
Mulla onneksi on mies rinnalla, joten se helpottaa huomattavasti kun ei tarvitse yksin kantaa kaikkea vastuuta (ja pääsee joskus suihkuunkin) .

Joskus sitä jaksaa eteenpäin vain ajattelemalla, että kyllähän tuo lapsi tuosta kasvaa ja äitikin saa "omaa" elämäänsä takaisin sokerihippunen kerrallaan.

 

Olen samaa mieltä, että vauvan kanssa olemiseen kasvaa koko ajan. Itellä tyttö 7kk. Ei ollut koliikkivauva, mutta vatsavaivoja riitti 3,5kk. Nyt vasta alkanut viihtymään lattialla lelujen kanssa, kun on tullut seurallisemmaksi. Ikää on mulla kohta 23 vuotta. kyllähän se tosi iso muutos on, kun lapsi syntyy. Ei siihen osaa varautua mitenkään. Vanhemmuuteen kasvetaan koko ajan. meillä ainakin kun alku oli hankala ja vieläkin tyttö välillä saa kiukku kohtauksia ja nyt sitten yöllä heräilee tiuhaan, kun pitäs jatkuvasti päästä sängyssäkin liikkumaan. Päivä kerrallaan. Ja tottakai omaa lastaan rakastaa, eihän se sitä tarkoita etteikö sais sanoa, että on raskasta. Ja ymmärrän toki, että on raskasta, kun yksin joudut olemaan lapsen kanssa.

Jos haluat kirjotella lisää niin laita, vaikka yksityisviestiä

 

Ensinnäkin :hug:
Oli melkein kuin omalta näppikseltäni toi sun kirjoituksesi...
Mulla oli myös noita samoja tuntemuksia pojan ollessa n 3kk....En nyt viitsi asioita tähän niin tarkkaan kirjoitella,mutta yksin olen lapsen kanssa minäkin ja sektio mullakin takana...
Klisee ehkä,mutta ajan kanssa siihen uuteen elämään tottuu ja sopeutuu,mulla se tapahtui ihan huomaamatta vaikka alkuun olin kovinkin masentunut ja ahdistunut kaikesta..
Nyt poika on kohta 9kk ja tällä hetkellä musta tuntuu että elän elämäni parasta aikaa!!!Ja raskaalta tää elely yksin pojan kanssa ei enää tunnu,päinvastoin.
Mullekin saa laittaa yksäriä.

 

Sopeutumisvaikeuksia oli mullakin esikoisesta 18v sitten sekä nyt kun tuorein tulokas on 5kk. Vaikka jo kokemusta olikin niin asiaan ei osaa ihan varautua...senverta muistin kyllä 18vuoden takaa, että juuri tuo että vessanpöntölläkin joutuu olemaan korvat höröllään ja totaalinen itsenäisyyden menetys oli aikas rankkaa, mut ei sitä kuitenkaan samallatavalla muistanut.

Jotenkin olen miettinyt että tämä nykypäivän asetelma, että äipät/isät ovat yksin lapsensa kanssa kotona ja usein kerrostalossa hirveästi tapaamatta muita, on vähän luonnotontakin. Ei tässä perhemallissa olla kauaa oltu...ennen olivat vanhemmat ja suku enempi mukana lapsenhoidossa ja naapureilta voitiin käydä kysymässä lainaksi sokeria tai katsomaan lasten perään, heh. Nykyään perheet vetäytyvät helposti omaan yksikköönsä ja sitä pidetään hyvänä. Mä en oikeestaan ihmettele yhtään että synnytyksenjälkeistä masennusta on niin paljon. Ei se riitä että kerta viikossa käy perhekahvilassa tapaamassa ventovieraita..eikä välttämättä jaksa synnytyksen jälkeen hirveästi tutustuakaan uusiin ihmisiin.
Onneksi on tää netti ja kun taaksepäin katsoo niin väistämättä tulee mieleen klisee että se aika on niin lyhyt kun lapsi on pieni ( esikoiseni menee jo armeijaan ja hui! kuinka nopsaan siitä on mies tullut )
Ap:lle....ei ole tosiaankaan ihme että sulla on sopeutumisvaikeuksia, kun olet itseksesi ja jo kuitenkin aika kauan omaa elämääsi saanut viettää. Olen itsekin kohta nelikymppinen ja kerkesin tässä kahden lapsen välissä rakennella aika paljon omia harrastuskuvioita ja lisäksi työskentelen ihmisten parissa, joten niistä osittain tai lähes kokonaan luopuminen on ottanut aika koville. Ja vaikka mulla on osallistuva ihana isä lapselle niin se "näkymätön" side mikä tuohon ihanaan kääryleeseen on ei katkea vaikka kuinka kävis omissakin jutuissa. Ajan kanssa se muuttuu, mutta esikoisen kohdalla voin sanoa, että oikeestaan vasta nyt kun olen nähnyt että pärjäilee aika hyvin ja siitä on tullut ihan kunnollinen nuorimies niin voi löysätä eihän se nyt samanlaista tietenkään ole kokoaikaa--fyysiseti irrottautumienhan on näillä meilläkin vauvoilla jo alkanut mutta henkinen puoli...tämä on tietysti myös se ihana, ristiriitainen asia, joka lapsen saamiseen ja vanhemmuuteen liittyy. Ihana ja myös vaikea :saint:

Yllättävän samanlaisia tuntemuksia monilla Oli hyvä poiminta arkipäivästä tuo vaunukävelyllä käyminen yksin...joskus vastaani tulee samanlainen vaunukävelijä ja len miettinyt, että pohtiikohan se näitä samoja juttuja..sivusilmällä kurkataan toistemme ilmeitä varmaan

Onneksi kohta alkaa kevät tehdä tuloaan ja ulkoilu on helpompaa.

Hyvä ketjuavaus!

 

Jeps,

ystävältä on Anna Wahlgrenin kirja lainassa. Siinä oli samaisesta asiasta, ja juuri niin, että äidin pitää myös keksiä merkitys omalle elämälle vauva-aikana 2-3 kk jälkeen, muuten on hukassa. Vauvakin.
Eli näillä nykyaikaisilla länsimaisilla äitoysloma eristäytymisillä on tosiaan iso osansa asiaan ...
Joku alkuasukasmainen rentous tähän hommaan pitäis löytää. Ja usko itseensä - ja siihen että elämä tässä myös normalisoituu - entisiä palasiakin tulee kuvioihin uudeelleen/edelleen . Ainakin osa.
Kuulema joku muukin kuin mä oli kuvannut autolla ajamista ihanaksi hetkeksi , ihan kuin saisi silloin itsensä takaisin
Ja mä en ole mikään kokkaaja-leipoja kodinhengetär - ei itselle viitsi, aikä nyt ehdikään ja normielämässä on ollut ulkoruokinnassa, enimmäkseen .Eli onhan täällä toki tiskit ja pyykit, mutta eipä nyt niin kaameasti muuta elämänuraa kotosalla. Netti, lehdet, telkka ja kirjat - jos keskittymiskyky nyt kirjoihin asti yltää ...

Raapustelen lisää, jahka ..
nyt lie parempi menää koisimaan kun tuo nykypomo nukahti ...

- papu

 

Kiitos, ihana ketju! Palailen kunhan olisi hetki aikaa koota ajatuksia ja kirjoittaa.

 

Kyllä minäkin olin alkuun todella ahdistunut ja ymmälläni, vaikka rinnalla on ihana mies ja hyvä isäkin vielä. Se ei välttämättä auta niissä omien ajatusten käsittelyssä kuitenkaan, itse koin jopa enemmän syyllisyyttä etten osaa olla luonnostaan heti hyvä äiti/vaimo.

No se klisee kuitenkin toimii, vauvan kasvaessa arki muuttuu todella ja molempien (äidin ja vauvan) itsenäisyys kasvaa nopeastikin. Kuin varkain ne tuntemuksetkin muuttuvat ja yhtäkkiä huomaat että rakastat elämääsi kotona ja poissa ollessasi kaipaat vauvaasi.

Minulla on ollut hyvin vaativa ja vauhdikas työ myös ja elämä pyörinyt sen, parisuhteen, kavereiden, ulkoilun jne. ympärillä ennen pojan syntymää. Pojan ollessa pieni koin suorastaan katkeruutta siitä että entinen elämäni oli mennyttä, vaikka meille lapsen hankkiminen oli harkittu päätös ja yhdessä miehen kanssa olimme saaneet rellestää yli 7 vuotta ja ennen vauvaa alkoi tuntua että elämästä puuttuu jotain. En vain osannut odottaa että se jotain on niin kummallisen mullistavaa. Tunteet yllättivät minut täysin, olin ensimmäistä kertaa elämässäni hyvin epävarma ja neuvoton.

Kuitenkin siihen riippuvuuteen (puolin ja toisin) tottuu ja meilläkin vauva-arki on aivan ihanaa nykyään hieman yli 6kk pojan kanssa. Noin 3kk asti poika oli täysin kannettavaa mallia ja siihen käytin apuna kantoliinaa, jonka kanssa laahustimme kaupungilla ja ties missä vaikka koko päivän. Myös seura voi auttaa, pyydä kavereita kylään ja pura mieltäsi reippaasti, ei sillä ole väliä vaikka lapsettomat eivät ymmärrä mitä käyt läpi, puhuminenkin auttaa, tai auttoi ainakin minua.

Tsemppiä arkeen!

Rouvaii

 

Täällä kans yks kohtalotoveri...
Mulla on huolehtiva mies, raskaus meni ihan hyvin ja synnytys alakautta melko sutjakkaasti, mutta silti alun jälkeen, suunnilleen siinä vaiheessa kun hoitohommat alkoi mennä rutiinilla, tuli hillitön ahdistus oman elämän puutteesta ja välillä tunnen olevani ihan vankina kotona...

Tänne paikkakunnalle meidät on tuonut miehen työ vasta juuri ennen vauvan syntymää, joten sukulaiset ja ystävät on kaukana. Tosi huono idea muuten muuttaa uuteen paikkaan juuri ennen kuin vauva syntyy, ei kannata tehdä semmoista...
Eli kovin yksinäiseltä tuntuu ja ahdistavalta kun ennen sai mennä ja tulla miten tykkää mutta nyt lapsi (4 kk) sitoo kotiin.

Voi että ne ovat juhlaa ne hetket kun mies vuorotyöltään ehtii sen verran hoitaa lasta, että pääsen jumppaan tai päästään sukuloimaan ja siskot, tädit ja serkut hoitelevat vauvaa!

Uskomaton piristysvaikutus oli silläkin kun kerran hyvällä säällä reippailin vauvan kanssa kaupungille (useampi kilometri matkaa, joten ei ihan joka päivä onnistu) ja nautin leivoskahveista! Vaikka olin yksin ja vauva mukana, tuntui silti upealta olla jossain muualla kuin kotona.

Mut todella yllätti tää sitoutumisen/riippuvuuden totaalisuus, vaikka jollain tasolla sen tiedostinkin ennen vauvan syntymää ja siitä puhuinkin tyyliin "sitten kun vauva on, en pääse tännekään...". Silti. Tiedätte kyllä. Äitiys ei ollutkaan niin ihanan antoisaa kuin naistenlehdistä saa lukea - tyhmää, mutta tunnen olevani jollain tavalla petetty tässä asiassa...

Mutta, päivä kerrallaan täälläkin mennään eteenpäin ja nautin jokaisesta uudesta aamusta kun saa herätä vauvan aurinkoiseen hymyyn. Jokaisena aamuna yksi hankala iltayön nukkumaanmenorutina on takana ja jokaisena uutena päivänä vauva oppii ja kehittyy, kasvaa ja itsenäistyy ja joskus koittaa sekin aamu kun vauva ei enää tarvitse mua ja mun tissejä!

Tsemppiä kaikille meille! :hug:

 

Täällä myös kohtalotoveri. Alussa olin kovin itkuinen, kun miehen 3 viikon isyysloma loppui. Hän oli pitkiä päiviä töissä ja on edelleen. Yleensä tulee 19 aikaan kotiin. Ja poika menee jo nukkumaan 20.30. Kahden kuukauden iässä aloin vähän nauttimaan, koska tapasin ihmisiä ja liikuin. Nyt pojan ollessa kohta 6 kk, niin voin sanoa nauttivani tästä kaikesta. Tämä tuntuu hienolta. On toki päiviä ettei jaksaisi millään.

Yllätyin kamalan paljon siitä kuinka kaikki ei olekaan niin helppoa enään. Pitää mennä vauvan mukaan. Olen ollut meneväinen tyyppi. Nyt olen välillä kotona vain ja mietin että mitä minä teen tämän lapsen kanssa täällä. Aina ei jaksa lähteä muttei jaksaisi olla kotonakaan. Eikä ole aina paikkaa mihin mennä

Mies on iso apu arjessa kuitenkin, kun pääsee menemään kavereita tapaamaan tai shoppaileen edes joskus yksin

Aika kuluu kuitenkin todella nopeasti. Mietin välillä että mihin tämä puoli vuotta on mennytkään. Ja jos olisin aavistanut että aika menee näin nopeasti, olisin nauttinut enemmän. Ja kyllähän sitä kaikki sanoivat mutten käsittänyt...paitsi nyt vasta.

:hug: Teille Kaikille :heart:

 

Hyvä aloitus! Kyllä olen kauheasti miettinyt tätä uutta elämän muutosta, lapsi nyt 10 kk.

Vaikka vauva oli kovasti toivottu ja odotettu, alussa oli joskus vaikea luopua entisestä rytmistä. Vauvan hoito vie niin totaalisesti kaiken ajan ja energian. Kun vauva oli 6 kk, tajusin yhtäkkiä, että hei synnytyksestä on tosiaan jo yli puoli vuotta, mutta silti mielessä kuin eilinen!

Nyt olen jo sopeutunut paremmin. Tosin arjen ajan hallinta ja kaaokseen tottuminen vielä odottaa onnistumistaan... Meinasi hermo tänään mennä, kun piti niin kiireellä suihkussa käydä. Se kun on nykyisin sitä ihanaa omaa laatuaikaa.

Vauvan myötä olen paljon myös kelannut omaa lapsuuttani, nousee pintaan tosi yksityiskohtaisia muistoja, niin hyviä ja huonoja. Kaikkeni yritän omalta osaltani, ettei huonot muistot kertautuisi oman lapsen elämässä, vaan että osaisin olla tarpeeksi hyvä vanhempi.

 

Ei se sopeutuminen ole helppoa vaikka niitä tukiverkkojakin olisi.mulla mies joka osallistui alusta asti todella paljon lapsenhoitoon ja auttoi muutenkin.silti itsellä mieliala teki tepposia just tuossa 2-3kk kohdalla.yövalvomiset alkoi näkyä ja ehkä se arki sit todella alkoi kun vauvanhoito alkoi olla rutiinia.vaikkakin koko ajan tuli kaikkea uutta eteen ja ei ne tytön vatsavaivatkaan helpolla meitä päästäneet.

mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa alkoi sujumaan ja välillä tuli niitä seinät kaatuu päälle hetkiä mutta yleisesti ottaen nautin koko sen ajan mitä oli kotona eli 2 vuotta.
nyt odotan toista(huomenna l.a) ja mietin taas että miten jaksan arjen ja valvomiset ja kaiken muun mitä toinen lapsi tuo tullessaan.

mutta jos siis seinät jatkuvasti kaatuu päälle niin kannattaa kyllä etsiä muiden äitien seuraa perhekerhoista tms.mun mielestä ne on hyviä paikkoja vaihtaa ajatuksia muiden äitien kanssa ja se helpottaa kun huomaa että moni painii ihan samojen "ongelmien" kanssa kun itse eli ei ole yksin!

kyllä se varmasti monella tuottaa vaikeuksia pompata ns.itsekeskeisestä elämästä siihen että lapsi sanelee rytmin ja laittaa uusien tilanteiden eteen yhä uudelleen.mut toisaalta mun mielestä lapsi on antanut kaiken moninkertaisena takaisin!

tsemppiä vaan!

 

mulle iski sama fiilis,tai semmonen tunne että jäänkö edes kaipaamaan sitä "entistä".
muutin 18vuotiaana eli 2vuotta siktten kotoa pois,rellestin vuoden.sitten kun vauva ilmoitti tulostaan niin olin onnellinen ja halusin lapsen.työelämässä kereksin olemaan sen 2vuotta ja sinnehän pääsee aina takasin
olen niin kiitollinen tästä lapsesta,viimeksi 5min sitten ihan rupes itkettämään kun kävin katsomassa nukkuvaa poikaa (4kk) joka on antanut mulle KAIKEN.kukaan ei koskaan ole ollu niin pyyteetön,kukaan ei ole koskaan vaan yksinkertaisesti näyttänyt minun olevan todella tärkeä ja rakastettu.yksinkertaisesti MIKÄÄN ei ole parempaa tällä hetkellä kun tuo pikkumies.
aluksi pelkäsin toisten mielipiteitä äitiydestäni,osaanko oikein,teenkö väärin,mitä jos poika itkee julkisella paikalla..mitä teen?!
nyt itseluottamus äitinä on kasvanut ja olen hyvin ylpeä siitä että olen äiti.
sain vakituisen työpaikan ollesani jo raskaana,mua paikkaamaan palkattiin sijainen,eli se onneksi odottaa kyllä.suhde lapsen isän kanssa reistaili tuolloin,nykyään menee paremmin.poika on ollut niin hyvä nukkumaan ja viihtyy yksinään että meillä on ollut "helppoa".omaa aikaa ei oikeastaan ole,mies tekee töitä 6 -20 5pv viikossa ja yöt tietysti nukkuu.
nyt jos ajattelen aikaa vuoden taaksepäin niin näen itteni suuren päätöksen edessä..onneksi päätin oikein :heart:

-Jybis & Amin 4kk-