Toggle sidebar

Soitin äsken äidilleni ja haukuin hänet siitä, että on kasvattanut minua

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Ja esimerkiksi tällainen objektiivisesti muihin suhtautuminen on moraalinen juttu, jossa peittoan hänet mennen tullen. Tai tietenkin minullakin on sillä alueella haavani ja jonkinverran harhaluuloja, kuten, että muut haluavat kuitenkin loppupeleissä aina pahaa minulle, vaikka olisivat itse miten mukavia tahansa, että jokin oikeuttaa aina muut pitämään mua paskana, mutta toisin kuin äitini, työstän asiaa ja äiti ei työstänyt omia harhaluulojaan minusta, eli ansaitsee kuolla. Ei ois kuitenkaan tarvinnut "ihan hirveästi" työstää, (ainakaan voidakseen hoksata, että jotain hänessä, äidissäni, on nyt pahasti pilalla), koska mä oioin hänelle hänen omia harhaluulojaan minusta jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta ei mennyt perille. Ikävä kyllä mulla ei ollut ketään tukemaan mun näkemyksiä itsestäni kuitenkin oikeiksi (riitelimme siis äitini kanssa äidin väittäessä minua pahaksi ja minun että se ei pidä paikkaansa). En ole koskaan tavannut äitiä, joka niin sinnikkäästi kouttaa vakuuttaa lapsensa siitä, että tämä on täysi paska, ilman että vanhempi on juoppo tai mitään. Joten jäin siihen äidin antamaan käsitykseen vielä toisiksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ajattelin, että ehkä hän oikeassa. No, ne vuodet todistivat, että hän ei ollut. Mutta en meinannut millään saada apua todistaakseni itselleni, että äiti on väärässä.
ap
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Eikö lasten kasvatus ole aina lähtöisin vanhempien omista mielikuvista ja elämäntarinasta.
Voin kuvitella tilanteen missä lasta rankaiseva äiti rankaisee omien mielikuviensa perusteella lastaan olettaessaan että tämän täytyy olla samanlainen kuin hän itse oli samassa iässä.
Eikä rankaisemisen peruste ole silloin välttämättä paha teko, vaan vanhemman kuvitelma lapsensa käyttäytymisestä.
Eikö tätä tapahdu lievässä muodossa kaikissa perheissä?
Vanhemmilla on kuvitelma millaisia haluavat lastensa olevan ja yrittävät muuttaa lasta omien mielikuviensa mukaiseksi.
Miksi jäät tilanteeseen joka edelleen satuttaa sinua?
Eikä kaikkein helpointa olisi poistua tilanteesta voittajana?
Olen itsekin käynyt jonkinlaisissa terapioissa vakavan masennuksen vuoksi elämäni aikana ja melko varhain huomasin ne melko turhiksi omalla kohdallani. Olen varma, ettei terapeuttisi kehota sinua olemaan ilkeä äidillesi, sillä heidän tehtävänsä ei ole antaa sinulle valmiita vastauksia elämääsi.
Terapian ainoa tarkoitus on saada sinut itsesi ymmärtämään mistä olosi johtuu ja auttamaan itse itseäsi.
Vihan avulla et vain mielestäni tule etenemään tässä hommassa koskaan "korkeammalle" tasolle ja jäät vihasi vangiksi.
Click to expand...
Niin. Mulla kun sattui olemaan isä, ja tämän äiti hiukan erilaisilla elämänkokemuksilla varustettuina, kuin millaista äidilläni oli mulle "tarjota". Ja se oli se, että heistä oli uskottu aina hyvää. Niin arvaapa, oliko se äidilleni punainen vaate ja raivon paikka, kun sain sieltä tulea näkemykselle, että mä olen hyväksyttävä ja hyvä virheitä tehdessänikin, enkä todellakaan pistä leukaa rintaan ja ryhdy samanlaiseksi nollaksi kuin äiti. Äiti ei saanut mua nujerrettua. Suoraan. Mutta epäsuorasti sai kyllä. Asuin kaksin äidin kanssa, joten isäni ja mummini eivät oleet puolustamassa minua äidin epäreiluuksilta. Mutta silti opin, että minua kuuluisi kohdella paremmin. Mutta koska ei äiti kohdellut, opin varmaan lapsen logiikalla, että minussa on vikaa. Sen todellakin opin.
ap
 
Laina:Siis ei häntä sen myötä ainakaan tasapainoiseksi ja onnea muille jakaneeksi ihmiseksi voi kehua. Joten mitä hyötyä siitä oli? Katkeruus siirrettiin vain lähinnä minuun, kun en suostunut kuuntelemaan häntä ja hänen tyhmiä juttujaan mun huoneeni siivoamisesta, vaikkapa.
ap

Et sinä voi määritellä äitisi onnellisuutta siitä, että hän käskee sinun siivota huoneesi :-)
Vanhemmilla nyt vain on tapana antaa "määräyksiä" ja toistaa niitä toistamasta päästyään ja etsiä keinoja saada ne määräykset perille mitä moninaisimmilla tavoilla.
Useimmiten sättimällä, huutamalla, jopa raivoamalla, kun ne toivomukset ja kauniit puheet eivät ole tuottaneet toivottua tulosta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Eikö lasten kasvatus ole aina lähtöisin vanhempien omista mielikuvista ja elämäntarinasta.
Voin kuvitella tilanteen missä lasta rankaiseva äiti rankaisee omien mielikuviensa perusteella lastaan olettaessaan että tämän täytyy olla samanlainen kuin hän itse oli samassa iässä.
Eikä rankaisemisen peruste ole silloin välttämättä paha teko, vaan vanhemman kuvitelma lapsensa käyttäytymisestä.
Eikö tätä tapahdu lievässä muodossa kaikissa perheissä?
Vanhemmilla on kuvitelma millaisia haluavat lastensa olevan ja yrittävät muuttaa lasta omien mielikuviensa mukaiseksi.
Miksi jäät tilanteeseen joka edelleen satuttaa sinua?
Eikä kaikkein helpointa olisi poistua tilanteesta voittajana?
Olen itsekin käynyt jonkinlaisissa terapioissa vakavan masennuksen vuoksi elämäni aikana ja melko varhain huomasin ne melko turhiksi omalla kohdallani. Olen varma, ettei terapeuttisi kehota sinua olemaan ilkeä äidillesi, sillä heidän tehtävänsä ei ole antaa sinulle valmiita vastauksia elämääsi.
Terapian ainoa tarkoitus on saada sinut itsesi ymmärtämään mistä olosi johtuu ja auttamaan itse itseäsi.
Vihan avulla et vain mielestäni tule etenemään tässä hommassa koskaan "korkeammalle" tasolle ja jäät vihasi vangiksi.
Click to expand...
Ja siis tiedän, että viha ei ole tietenkään lopullinen päämäärä. Mutta ei mulla ole kiire päästää siitä irti "kärsittyäni" siitä 4-vuotiaasta alkaen. Siis muistan sen vihan, sieltä alkaen, mutta vasta aikuisena olen päässyt ilmaisemaan sitä terveehkösti. Siis tarkoitan sitä, ettei kukaan oikeasti tukahduta sitä, nujerra sitä tai sano, miten paha olen sen vihan takia. Tai yrittää voi, mutta en enää usko. Kyllä minä tiedän, miksi se viha on. Syyllistäjä ei sitä tiedä. Paskat mä hänen syistään. Mitä se kellekään ulkopuoliselle kuuluu, paljonko mä äitiäni vihaan? Zero. Mutta toki haluan päästä tarpeesta vihata äitiäni eroon. Mutta kaikki ajallaan.
ap
 
Kuulostaa itse asiassa hemmetin hyvältä, sillä lukuisissa parisuhteissa elämäni aikana olen törmännyt usein naisiin, jotka eivät uskalla näyttää tunteitaan, varsinkaan suuttumustaan ja se aiheuttaa kyllä ongelmia muilla elämän alueilla.
Ehkä näille on ollut yhteistä ns. kiltin tytön syndrooma, missä normaalia suuttumusta ja vihaisuutta ei ole suvaittu lapsuudenkodissa ja heistä on sen vuoksi tullut jotenkin alistuneita ja "kohtaloonsa" tyytyviä.
Ihminen voi kätkeä vihansa, suuttumuksensa hymyilevään kuoreen, mutta se aiheuttaa myöhemmin elämässä vaikeuksia, sillä sellaisen ihmisen todellisista tunteista ei ota susikaan selvää.
Ja usein nämä ihmiset törmäävätkin näihin susiin ja hyväksikäyttäjiin, sillä he eivät osaa puolustaa itseään oikealla tavalla, suuttumalla silloin kun heitä kohtaan käyttäydytään väärin. :-(
 
"Et sinä voi määritellä äitisi onnellisuutta siitä, että hän käskee sinun siivota huoneesi"

Kyllä minä voin, kun hän satuttaa siinä minua. Jos en totellut, hän alkoi käyttäytyä tasapainottomasti mua kohtaan. Ei sellainen ollut tervettä lapselle. Hänen ois sitten pitänyt selittää nätimmin, miksi oletti, että mä teen jotain. Jolloin ois saanut kuulla, etten takuulla tee, hän on k*rpä, jota mä en rakasta.
Jos hän ois ollut onnellinen, hyvä ja tasapainoinen ihminen hän ois tajunnut kuviossa olevan jotain vialla, ja lapsensa siitä lopulta eniten kärsivän, mutta ei. Se, että hänellä oli pahoinvointia kaatui suoraan mun niskaan, mulle pahaa oloa tehden. Hän ei hakenut apua, sen sijaan hän oli mulle tasapainoton eli ilkeä.
 
Äiti siis oletti, että mä pidän häntä k*rpänä ihan huvikseen! Jee! Niin fiksu äiti. Koska ei voinut ylpeydeltään, (tai pienisieluisuudeltaan) katsoa peiliin, että ehkä mä en vain veemäisyyttäni tunne niin. Ehkä meillä ois tässä vaikka niin kuin...riita? Jossa lastakin ois syytä kunnioittaa, jos haluaa olla hyvä kasvattaja, joka äitini siis uskoi olevansa. Siis ei todellakaan ollut. Vajavainen kuin helvtti. Ja sen ois opittava ymmärtämään se, koska se leikkaa hänen tyytyväisyyttä itseenaä ehkä puolet siitä, mitä hänen käytöksensä leikkasi mun tyytyväisyysmahdollisuuksia itseeni. Saattaa kuulostaa narsistiselle minulta sanoa noin, mutta siis...eikö hyvän vanhemmuuden tavoite ole ihan vilpittömästi se, että lapsi on tyytyväinen itseensä? Ei se ole mitään narsismia. Osaan myös antaa sitä tunnetta toisille: olkaa tyytyväisiä itseenne! Siis, jos en itse nyt tuntisi itseäni äidin takia aivan nollaksi. Se ennemmin narsistista käyttäytmistä (ei narsistia!) synnyttää, kuin kasvatus, josta puhun.
ap
 
Tai ainakin ihan mielelläni haluaisin osata antaa toisille tunnetta siitä, että olkaa ilolla itseenne tyytyväisiä sellaisina kuin olette, siihen on kyllä jokaisella aihetta, jos en nyt osaa.
ap
 
Älä ota kettuiluna, mutta etkö sinä koskaan vaadi lapsiltasi mitään, huoneen siivoamista, nukkumaan menoa, astioiden tiskiin viemistä?
Mitä tuumisit jos lapsesi ajattelisi sinua suurena mulkkuna, ellei hän saa olla tätä kaikkea tekemättä, että hän saa olla tyytyväinen itseensä :-)
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Laina:Siis ei häntä sen myötä ainakaan tasapainoiseksi ja onnea muille jakaneeksi ihmiseksi voi kehua. Joten mitä hyötyä siitä oli? Katkeruus siirrettiin vain lähinnä minuun, kun en suostunut kuuntelemaan häntä ja hänen tyhmiä juttujaan mun huoneeni siivoamisesta, vaikkapa.
ap

Et sinä voi määritellä äitisi onnellisuutta siitä, että hän käskee sinun siivota huoneesi :)
Vanhemmilla nyt vain on tapana antaa "määräyksiä" ja toistaa niitä toistamasta päästyään ja etsiä keinoja saada ne määräykset perille mitä moninaisimmilla tavoilla.
Useimmiten sättimällä, huutamalla, jopa raivoamalla, kun ne toivomukset ja kauniit puheet eivät ole tuottaneet toivottua tulosta.
Click to expand...
No, pelolla kasvattaminen vaan on täysin perseestä. Mä ainakin tein asiat, koska sain pelätä äitiä, en koska välitin hänestä, enkä koska itse halusin jne.
ap
 
Lainaus:Siis, jos en itse nyt tuntisi itseäni äidin takia aivan nollaksi.

Mikä tätä tunnetta mielestäsi ylläpitää?
Näin kaukaa katsoen se, että elämäsi täyttää ÄITI, etkä voi jatkaa elämässäsi eteenpäin ja tuntea itsesi täydeksi kympiksi, varsinaiseksi ässäksi, cream on the cream:ksi :-)
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Älä ota kettuiluna, mutta etkö sinä koskaan vaadi lapsiltasi mitään, huoneen siivoamista, nukkumaan menoa, astioiden tiskiin viemistä?
Mitä tuumisit jos lapsesi ajattelisi sinua suurena mulkkuna, ellei hän saa olla tätä kaikkea tekemättä, että hän saa olla tyytyväinen itseensä :)
Click to expand...
Siis olla tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on ja ei-tehdä, mitä äiti käskee, ovat kaksi erillistä asiaa. Totta kai olen hyvä sellaisena kuin olen ja on äideiltä rikollista koplata siihen siivoamista tai mitään muitakaan tehtäviä.
Jos lapseni pitäisi minua mulkkuna, ellei saa olla siivoamatta, ajattelisin, että mulla on ongelma. Lapseni ei tajua minua.
ap
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Lainaus:Siis, jos en itse nyt tuntisi itseäni äidin takia aivan nollaksi.

Mikä tätä tunnetta mielestäsi ylläpitää?
Näin kaukaa katsoen se, että elämäsi täyttää ÄITI, etkä voi jatkaa elämässäsi eteenpäin ja tuntea itsesi täydeksi kympiksi, varsinaiseksi ässäksi, cream on the cream:ksi :)
Click to expand...
En osaa sanoa. Ota huomioon, ettei äidilleni myöskään vähempi kelpaisi. Ehkä se on sisäistettynä minuun muiden silmin, jos varsinkin ajattelen muiden katsovan itseäni. Eihän muille vähempi kelpaisikaan, muutenhan tulee arvostelua, moiteta, naurua, vähättelyä, pilkkaa ja hulluksi nimittelemistä.
ap
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
No, pelolla kasvattaminen vaan on täysin perseestä. Mä ainakin tein asiat, koska sain pelätä äitiä, en koska välitin hänestä, enkä koska itse halusin jne.
ap
Click to expand...
Eiköhän tuo ole aika yleistä.
Monissa perheissä äitiä totellaan siksi, että ellei tottele, äiti takavarikoi kännykän tai kieltää menemästä ilallla kavereiden kanssa ostarille.
Eräänlaista pelolla hallitsemista sekin on. Ehkä vähän sivistyneempi tapa uhkailla lapsiaan.
 
Mutta se että voi olla tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on taas tullee siitä, että ilmeisesti riitän kuitenkin itselleni. Ainakin aika hyvin, aina voisi tukea itseään (ja se ei siis ole muilta pois vaan päinvastoin) varmaan vielä enemmän. Tai haastaa, (muttei arvostella) tai mitä nyt haluaakaan.
ap
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Eiköhän tuo ole aika yleistä.
Monissa perheissä äitiä totellaan siksi, että ellei tottele, äiti takavarikoi kännykän tai kieltää menemästä ilallla kavereiden kanssa ostarille.
Eräänlaista pelolla hallitsemista sekin on. Ehkä vähän sivistyneempi tapa uhkailla lapsiaan.
Click to expand...
Joo...no ehkä se on enemmän kuitenkin sellainen valinta...tai no siis onko se häpäisyn pelkoa, mutta mun äiti oli paljon totaalisempi, ehkä pelkäsin tulevani hylätyksi, luultavasti.
ap
 
Että hylkääkö äiti silti vaikka vie sen kännykän. Jos, niin sitten se on paha, jos ei niin ei tuntuis niin paljon. Äiti kun siis muistutti toki, että helkääminenhän johtuisi minun pahuudestani, jonka oisin uskonut.
ap
 
Että ei äiti minusta välittänyt, antoi kaiken vain velvollisuudesta. Tai tosi tosi vähän teki varmaan muusta syystä. Ja ilmeisesti se velvollisuustrippi yhä jatkuu. Velvollisuudet mua kohtaan ei ilmeisesti lopu ikinä.
ap
 
Että nytkin suorittaa ilmeisesti velvollisuuttaan välittää minusta ja kuunnella mua, kun mä soitan ja haukun hänet pystyyn. Jos on noin tyhmä, että ei osaa oikeasti välittää vaan toimii koska oma moraali vaatii hoitamaan velvollisuuksia, niin kuolkoonntaakan alle. Sinnehän se yritti minutkin raahata. Anteeksi nihilismini. Koutan saada apua siihen.
ap
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Että hylkääkö äiti silti vaikka vie sen kännykän. Jos, niin sitten se on paha, jos ei niin ei tuntuis niin paljon. Äiti kun siis muistutti toki, että helkääminenhän johtuisi minun pahuudestani, jonka oisin uskonut.
ap
Click to expand...

Nyt tajusin mistä puhut ja mitä tarkoitat.
Lapsuudesta lähteneiden hylkäämiskokemusten seurauksena minusta tuli läheisriippuvainen. Nyt olen omalaatuisen uskonnon ja psykologian sekametelisopan avustaman itsetutkiskelun kautta päässyt paraneman siitä, mutta hyvin pitkään se pilasi ihmissuhteitani elämäni aikana.
Hylkäämiskokemukset ovat rankkoja ja aiheuttavat hyvin paljon ongelmia elämässä, varsinkin jos ne tekee oma äiti.
Nyt on aika lopettaa. Kiitos mielenkiintoisesta ajatustenvaihdosta.
Hyvää yötä :-)
 
Hyvää yötä.
Minulle tuo oli vieläpä täysin normaali olotila, että hylätään, ellet tottele. En siis ajatellut, että siinä olisi mitään sellaista, mitä normaali vanhempi ei tee lapselleen, en tajunnut, että normaaleilla vanhemmilla on voimavaroja tai halua ratkoa asiat toisin. Mun äidillä ei ollut edes halua ratkoa asioita toisin, koska edelleen hän alkaa huutaa, että mua oli oikeus kohdella niin kuin hän kohteli, koska olin niin tuhma! Tai hän ei käytä sitä sanaa, mutta koska tein muka väärin.

Vaikka äidin täytyisi ymmärtää, että en minä siinä mitään väärin tehnyt, vaan hän oli ensinnäkin loukannut jollain minua, joka oli tehnyt sen, että hän oli mulle aivan samantekevä ihminen, eli mua ei se, että hän halusi, että teen jotain, liikauttanut pätkääkään. Jos hän halusi, että siivoan huoneeni tai osallistun kotitöihin, niin mä en halunnut. Ei se ole mikään määräilyn paikka, vaan hänen olisi pitänyt selvittää, miksi mä olen niin vihainen hänelle. Mutta eipä ylpeys tosiaan antanut myöden. Ei mulla siihen aikaan niitä asioita vastaan varsinaisesti mitään ollut, vaan HÄNTÄ. Nimenomaan häntä.

Minulla oli eron takia kaksi kotia, ja niissä oli erilaiset säännöt, se ei ollut minun vikani. Minä toimin koko ajan lapsen oikeudella olla lapsi, ehkä epälooginen aikuisten näkövinkkelistä, mutta ei taatusti omasani. Olin täysin looginen, kun edellyton äidiltäni käytöstapoja itseäni kohtaan, ennen kuin keskustelin siitä, miellytänkö häntä tottelemalla hänen pyyntöjään.

Ja tuo ei vielä ollut pahinta hänen kasvatuksessaan, että käytti hylkäämistä siksi, että mä olen hänestä paha, kasvatuskeinona, vaan myöhemmin hän opetti muitakin vahingollisia asioita minulle. Hän pakotti minua luopumaan omista kokemuksistani pitämällä omia kokemuksiani nollan arvoisena ja pahempinakin, jatkuvasti pahoina ja ilkeinä. Jos minä siis koin, että hän on kauhea se teki minusta muka pahan, että eihänhän nyt ole kauhea ja MINÄ olen muka siinä paha.

Haloo, en kai mä nyt KEKSI päästäni kokemusta, että hän satutti minua ja oli siis minulle paha? Totta kai se JOHTUI jostain, ja hänen tehtävänsä äitinä olisi ollut selvittää se jokin, eli pääasiassa katsoa peiliin. Jos hänen oma kohtelunsa oli sen aiheuttanut, niin voi voi, ois lakannut sitten olemasta äiti. Mitä se stanan paska siinä vielä yritti? Kiusasi vain minua.
ap
 
Äitisi todella vaikuttaa vähän vajaalta. Hän siis vastaa kiltisti puhelimeen, vaikka tietää, että siellä taas idari vain huutaa pallo punaisena? Itse olisin kyllä katkaissut kaikki yhteyteni kaltaiseesi parasiittiin jo synnytyslaitoksella.
 
Hän piti siis minun omia kokemuksiani nollan arvoisena, ja omiaan vain arvosti, ja perusteli sitä elämänkokemuksella. Very well. Mä lopulta (noin 17v.) nielin sen, ja olen siitä asti elänyt vailla luottoa omiin kokemuksiini. Tosin en onneksi koskaan unohtanut että ne ovat olemassa, että ne ovat siellä, ja että koen joka päivä omia kokemuksia, jotka eivät vain KOSKAAN sopineet ehkä enemmistön pirtaan oikein missään asiassa. Tai on mun kokemukset oikeastaan aika normaaleja, mutta en tiedä onko enemmistö ihmisistä sitten hukannut itsensä, koska minua moititaan, ja äitiäni ei.
Äitini ei elä omien kokemustensa pohjalta ja mukaisesti, vaan koittaa miellyttää, siis hän ei ole varsinainen mielistelijä, mutta hän silti koittaa miellyttää muita eikä kuuntele itseään eikä siis selkeästikään tunne itseään, ei ihme, kukapa sellaista paskaa haluaisi tunteakaan, mahtaa olla pelkkä kärsimys olla elossa ja olla hän. Eli äiti on suomeksi sanottuna osassa asioita sellainen pska kynnysmatto ja sai raivarit, kun mä olin ihan että ja evvk, en aio olla. Että mitä mä teen sen idiootin hyväksynnällä, joka koittaa alistaa mua? Ikinä? En mitään. Niin turvallinen olo mulla oli elämästä verrattuna äitiini, mutta enpä saanut siitä nauttia, koska ÄITI, oma ÄITINI käänsi tämän itsevarmuuteni PAHUUDEKSI. Että olen paha, kun ei sen mua alistavan idiootin tunteet kiinnosta. No, niin se oli kai pakko ratkaista, koska oli itsekin sellainen alistava idiootti. Eikä tajunnut, etttä ehkä se johtuu hänen lapsuudestaan. Että ehkä hän voi kasvaa, muuttua, kehittyä. Kun mua aina vaati kehittymään, niin miten oli toi oma kehitys? Pystyikö? Noup.
ap
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nooh:
Äitisi todella vaikuttaa vähän vajaalta. Hän siis vastaa kiltisti puhelimeen, vaikka tietää, että siellä taas idari vain huutaa pallo punaisena? Itse olisin kyllä katkaissut kaikki yhteyteni kaltaiseesi parasiittiin jo synnytyslaitoksella.
Click to expand...
Joo, vastaa. Enkä ole idari, enkä parasiitti, vaan hänen itsensä päätöksellä hänelle syntynyt fiksu lapsi.
ap
 
Ja ehkä äiti on taas siinä niin itsevarma, että enhän mä nyt häntä vihaa, niin miksi soittaisin hänelle suutuksissani ja vihaten häntä. Noooh, siinähän kuuntelee, kun mä otan taas häneen kierroksia... Kyllä mulla joskus sitten on ihan vain hyviäkin kuulumisia. Että ei koskaan voi tietää. Se, miksi ne mun hyvätkin kuulumiset tätä nuijaa kiinnostavat, on asia, mitä en yhtään ymmärrä, mutta kun luovuin omien kokemusteni mukaan elämisestä noin 17-vuotiaana, niin äiti on ehkä siitä lähtien kuvitellut, että ne mun lopultakin hänen pirtaansa sopivalla tavalla tulevat reaktiot itseltäni tarkoittavat samaa, kuin että välitän hänestä, niin ehkä hän sitten ei tajua, että oikeasti vihaan häntä edelleen ja haluan satuttaa.
Ja hän on AINA kuvitellut, että mun vihani häneen tulee muilta ihmisiltä. Siis että mulla oli jokin ikävä kokemus muualla ja sitten kaadan muka vihani siitä häneen. Vaikka ei...kyllä mä vihaan häntä, ehkä juuri sitä, ettei hän mahdollistanut mulle oikeutta omiin kokemuksiini. Se lienee hänessä se narsisti-osuus. Jota en mainitse, se ois lie niin loukkaavaa, että sitten en enää saisi käyttää häntä likaämpärinä.
ap
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa