Sinä, jolla ei ollut äiti- ja isähahmoa 3-6-vuotiaana. Minkälainen suhtautumisesi seurusteluun/rakkauteen on?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja trauma
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

trauma

Vieras
Olen kuulemani ja tietämäni mukaan saanut melko laajan mielikuvan siitä, miten pahasti ainakin naisten loppuelämää on järisyttänyt nk. isättömyys lapsena. Tällä tarkoitan sitä, ettei lapsen elämässä ole ollut aktiivista isähahmoa, vaikka sitten isäpuolta tai biologista isää. Tällaisen onnettoman perheen lapsena kokeneet naiset ovat näkemäni mukaan kaikkein helpoiten retkahtaneet joko todella paljon vanhempiin, tai muuten todella epäkelpoihin miehiin. Sellaisiin, jotka eivät kunnioita tai rakasta oikeasti, tahtovat vain hyötyä naisesta.

Oman tarinani tunnen tietysti parhaiten. Minulla ei ollut aktiivista isää, eikä isäpuolta koko lapsuudessani. Vaikka kuinka yritän unohtaa sen, enkä edes ajattele sitä silloin, kun etsin miestä, huomaan silti ennenpitkää taas toistavani vanhaa kaavaa. Aina vedän puoleeni tai hakeudun itse minua rutkasti vanhempiin miehiin, jotka kaiken lisäksi ovat todella halventavia minua kohtaan. Muuten tuolla iällä ei kai niin väliä olisikaan.

Jos ns. kunnolliselta vaikuttavat, suht itseni ikäiset miehet lähestyvät minua, en pidä heistä lainkaan. Muutamia kertoja olen mieleni pakottanut aloittamaan suhteen tällaisiin. Nämä miehet ovat tosiaan olleet kunnioittavia ja hyviä minua kohtaan, mutten osaa suhtautua siihen ja olenkin pian nostanut kytkintä. Pääsekö tällaisesta käytösmallista ikinä eroon? Mielenkiintoista olisi myös kuulla ovatko isähahmoitta kasvaneet naiset pystyneet silti löytämään hyvän suhteen ilman mitään tämän kaltaista sekoilua?
 
Eroan pikkuisen tuosta ikähaarukasta, isä lähti toisen naisen mukaan kun olin teini-iän kynnyksellä, 11v. Varsinkin minä otin sen todella raskaasti, koska olin aina ollut se "isin tyttö". Kukaan ei sen kummemmin meitä lapsia ehtinyt lohduttelemaan, koska äiti oli ymmärrettävästi aivan rikki myös. Osasi näyttää sen paremmin kuin me. Asia jäi siis käsittelemättä.

Isää ei nähty sen jälkeen kuin pari kertaa/kerran vuodessa, joten käytännösää kasvoimme ilman isää. Luulenpa, että juurikin noina teinivuosina on tytöllä hyvä olla miehen malli elämässään..

Huomaan itsessäni samaa kuin sinä. Olen aina hakeutunut ns. renttujen seuraan. Kiltit miehet eivät loppujen lopuksi ole kiinnostaneet jostain syystä. Miesten huomiosta olen ollut lähestulkoon riippuvainen, ja nuorempana hyppäsin sänkyyn kaikkien kanssa, jotka vähänkään imartelivat. Ottanut siis sen minkä saanut heti kun vaan mahdollista, koska jos oma isä ei minua halunnut, miksi kukaan muukaan oikeasti??

Nyttemmin olen päässyt vähän tästä ajatusmallista, ja olen onnelinen nykyisessä suhteessani. Joskin huomaan joskus ärsyyntyväni mieheni läheisyyspuuskista, kun itse en niin kaipaa sitä. Minulle miehen läheisyys, koskettelu, hellyys, tarkoittaa automaattisesti seksiä, joten jos ei tee mieli sitä, ei tee mieli läheisyyttäkään. Tästä kun vielä pääsisi eroon..

Kamalan sekava teksti, tiedän, mutten ole koskaan kauheasti tästä kenellekään puhunut, ja nyt kirjoitin vaan siinä järjestyksessä kun ajatukset päähän putkahtelivat.
 
hieman ulos ikäfokuksesta kanssa, mutta minä menetin isäni 10-vuotiaana hänen tehtyään itsemurhan. Äiti oli uskomattoman vahva tuki, mutta silti aina 15-v. alkaen etsin/tapasin koko ajan huomattavasti vanhempia miehiä ja samoin kuin edellinen, hyppäsin sänkyyn aina tuosta vaan. Tavallaan tiesi, että eihän tässä mitään järkeä ole mutta toisaalta yhdenkin yön huomion saaminen lohdutti silloin. Nyt harjoittelen perhe-elämää, väistelen myös liikaa hellyyttä itse mutta yritän omasta estyneisyydestäni huolimatta sitä lapsilleni antaa, ehkä joskus liikaakin. Jokin kuoli sisälläni, kun jouduin isästä yllättäen ja "repien" luopumaan ja edelleen pitkät suhteet ovat minulle vaikeita, mutta toisaalta uskon siihen, että "koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus". Elämäntaidon kirjoja on kulunut roppakaupalla itseni tähän pisteeseen terapoiden. Toisaalta olen myös osin muita vahvempi, luulen.
 
[QUOTE="mikku";24974834]hieman ulos ikäfokuksesta kanssa, mutta minä menetin isäni 10-vuotiaana hänen tehtyään itsemurhan. Äiti oli uskomattoman vahva tuki, mutta silti aina 15-v. alkaen etsin/tapasin koko ajan huomattavasti vanhempia miehiä ja samoin kuin edellinen, hyppäsin sänkyyn aina tuosta vaan. Tavallaan tiesi, että eihän tässä mitään järkeä ole mutta toisaalta yhdenkin yön huomion saaminen lohdutti silloin. Nyt harjoittelen perhe-elämää, väistelen myös liikaa hellyyttä itse mutta yritän omasta estyneisyydestäni huolimatta sitä lapsilleni antaa, ehkä joskus liikaakin. Jokin kuoli sisälläni, kun jouduin isästä yllättäen ja "repien" luopumaan ja edelleen pitkät suhteet ovat minulle vaikeita, mutta toisaalta uskon siihen, että "koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus". Elämäntaidon kirjoja on kulunut roppakaupalla itseni tähän pisteeseen terapoiden. Toisaalta olen myös osin muita vahvempi, luulen.[/QUOTE]

Samoin täällä, tunnen myös olevani muite avahvempi monilta osin, mutta joskus tuntuu, että peitän vaan sen todellisen itseni. Olen siis kuitenkin todella herkkä, en vaan halua että muut sitä näkevät. Nykyinen mieheni on ensimmäinen mies, joka on nähnyt minun itkevän (jos ei lasketa yhtä menneiden vuosien hullua, joka hakkasi).

Ja taas samoin, omille lapsilleni näytän tunteeni kyllä päivittäin ja kerron rakastavani. Ehkä sitä yrittää liiaksikin jotenkin paikata sitä tunnetyhjiötä. Tai siis kun toivoo, ettei lapsista vaan koskaan tuntuisi siltä, että ovat jääneet ostakin paitsi. Tai jotain sinnepäin..

On muuten todella hienoa kuulla, ettei ole ainut. Kaikki tutut ja ystävät (mieskin) ovat ehjistä perheistä ja varsinkin miehellä on joskus todella vaikea ymmärtää, miksi olen ollut miesten suhteen niin...helppo.
 
Ihan kuin kirjoittaisit minun näppikseltäni :) Olen mestari "kuolettamaan tunteet" ja olemaan todella luja mutta silti "muka mukava" silloin kun on tarvis (työelämässä tästä kyseenalaisesta ominaisuudesta on ollut ikävä kyllä havaittavasti hyötyä). Mutta silloin, kun olen yksin tai mieheni seurassa (ainoa aikuinen, johon todella luotan ja kenet olen päästänyt lähelleni), liikutun erittäin herkästi. Osuit kyllä näin katsoen oikeaan tuolla herkkyyden peittämisellä, joo. Lapsille jankutan minäkin tuota rakastamista ja välittämistä - jotenkin jäi itse niin ilman sitä aikanaan, että haluaa varmistaa sen, että he eivät sanojen ja tunteiden puutteesta ainakaan kärsi...

Mutta - alkuperäisen kysymykseen liittyen: lapselle on tärkeää saada tukea koko kasvunsa ajan isältä ja äidiltä. Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista - silloin tie voi olla kivisempi ja pidempi, mutta tasapainon ja hyvän elämän löytäminen on siitä huolimatta oletettavaa.

Kaikkea hyvää meille erilaisten polkujen kulkijoille.
 
Ihan mielenkiintoinen näkökanta. Itse kuulun tuohon kastiin, ei isähahmoa ole ollut lainkaan ennen teinivuosia (isäpuoli).
Kyllä, vanhemmat miehet kiinnostavat ja nimenomaan vain vanhempiin retkahdan. En lukenut että tätä olisi selitetty tekstissä mitenkään? Jos näin todella on, niin miksi isättömät retkahtaa sitten vanhempiin? Osaako kukaan selittää?
 
[QUOTE="hmm";24975095]Ihan mielenkiintoinen näkökanta. Itse kuulun tuohon kastiin, ei isähahmoa ole ollut lainkaan ennen teinivuosia (isäpuoli).
Kyllä, vanhemmat miehet kiinnostavat ja nimenomaan vain vanhempiin retkahdan. En lukenut että tätä olisi selitetty tekstissä mitenkään? Jos näin todella on, niin miksi isättömät retkahtaa sitten vanhempiin? Osaako kukaan selittää?[/QUOTE]

Se isähahamo on puuttunut. Sitä hakee sitten miehistä.
 

Yhteistyössä