Sijaisvanhemmat: Minkä ikäinen oli nuorin biologinen lapsenne kun teistä tuli sijaisvanhempia?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Sijaisvanhemmaksiko
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

Sijaisvanhemmaksiko

Vieras
Siinähän se kysymys jo tulikin otsikossa. Meitä kiehtoo ajatus lähteä sijaisvanhemmiksi. Jännittää vaan mahdetaanko meitä edes hyväksyä sijaisvanhemmiksi kun lapsemme on vasta vajaan vuoden vanha. Tiedän, että valmennus ja kaikki selvittelyt vievät aikaa, mutta lapsemme ei varmasti niiden valmistuessa vielä olisi täyttänyt kahta vuottakaan.

Te joilla on ollut biologisia pieniä lapsia ja pieniä (jopa vauvoja) sijoituksessa kotona: Millaista arki on niin monen pienen lapsen kanssa ja miten eroaa jos vertaa että olisi kotona biologisten pienten lasten kanssa?
 
Oma nuorin lapsi täytyy olla vähintään 1-vuotias. Toki voitte käydä koulutuksen nyt ja jos teidät hyväksytään sijaisvanhemmiksi, niin sitten vain odottelette, että nuorin on sen 1-v ja sen jälkeen olette ns. listoilla mukana. Meillä nuorin oli 2-vuotias kun haimme suoraan laitokselta vauvan kotiin :)
 
suositus on että sijoitettu lapsi tulisi nuorimmaksi, mutta sekään ei ole välttämätöntä. Omien lasten iällä ei ole mitään rajoja, koska kyllähän sijaisvanhempina saavat joskus lisää biologisiakin lapsia. Itse harkitsin ryhtyväni sijaisvanhemmaks kolme vuotta sitten esikoisen ollessa vauva, mutta se jäi koska tulin uudestaa raskaaksi ja nyt on jo kolme omaa alle 5-vuotiasta.
 
Kiitos vastauksesta "sijaisäiti"! Juuri tuota tietoa en mistään ole löytänyt hakiessani tietoa. Lapsemme täyttää kyllä vuoden ennen kuin seuraava valmennus edes alkaisi, joten sittenhän ei ole mitään hätää.

Miten teillä muuten 2-vuotias reagoi kun teille tuli sijaislapsi? Ja miten selititte hänelle tilanteen?
 
Kiitos vastauksesta "sijaisäiti"! Juuri tuota tietoa en mistään ole löytänyt hakiessani tietoa. Lapsemme täyttää kyllä vuoden ennen kuin seuraava valmennus edes alkaisi, joten sittenhän ei ole mitään hätää.

Miten teillä muuten 2-vuotias reagoi kun teille tuli sijaislapsi? Ja miten selititte hänelle tilanteen?

Ei reagoinut oikeastaan mitenkään. Muutamana yönä pissasi sänkyyn, mitä ei ollut yli puoleen vuoteen tehnyt, joten laskin, että johtuisi vauvan tulosta.
Eipä siinä oikein mitään selitelty. Käytiin laitoksella katsomassa vauvaa koko perhe ja sielä kerrottiin, että kohta vauva tulee meille kotiin asumaan. Kotona tietenki vielä puhuttiin vauvan tulosta samalla kun laitettiin pinnasänkyä ym. valmiiksi odottamaan :)
 
En ole ap, mutta voisin kysellä vähän lisää sijaisperheiltä jos heitä paikalla on. Ja mua kiinnostais myös sijaisperheen biologisten lasten oma kokemus perheeseensä sijoitetuista lapsista ja vanhempien huomion jakamisesta. Jos jaksatte jakaa kokemuksia niin tänne vaan, olisin tosi kiinnostunut!

Onko palkkioissa eroa, lähteekö sijaisperheeksi oman kunnan vai esim. Suomen Perhehoitopalveluiden kautta? Me aiotaan todennäköisesti lyhytaikaiseksi/kriisiperheeksi.

Mua huolettaa ehkä eniten omien lasten jaksaminen; voiko alle 5-vuotiaat selvitä siitä että kotona hoidetaan vaikkapa vauvaa useita kuukausia ja sit ne lähtee? Voiko pieni lapsi ymmärtää tätä, voiko olla ns. vaurioitumatta siitä, että just kun johonkin kiintyy ja ottaa perheenjäsenenä, se lähtee? Sama koskee tietysti isompia sijoitettuja. Jos on ensin puolen vuoden ajan ikätoveri kotona, siihen ehkä jossain vaiheessa kiintyy, leikit alkaa sujua, ja sit se lähtee.
Miten mä voin tukea myös omien biologisten lasten jaksamista tässä? Meillä sijaisvanhemmuuden aika olisi nyt. Ei sitten kun omat on muuttaneet pois kotoa, vaan aikalailla nyt, seuraavien vuosien aikana joskus.

Mä tiedän että mun tehtävä on tukea sijoitetun lapsen kasvua ja kehitystä, vaalia kiintymyssuhdetta ja hoivata häntä. Pitää ns. kuin omanani, eli yhtä tärkeänä ja arvokkaana kun muitakin, tasavertaisena jne. Mä tiedän että toiveena on aina saada lapsi omaan kotiin takaisin heti kun se vaan on mahdollista ja olen alusta asti valmistunut siihen että luopumisen aika koittaa, mutta miten sen selität vaikkapa 4-vuotiaalle, joka myös pitää lasta tasavertaisenaan, sisaruksenaan, ystävänään?

Kuten huomaatte, olen pohdinnassani tässä vaiheessa kun mietin kaikkea lapseni silmin. Olen jo käynyt läpi pohdinnan sijoituksesta, rankoistakin asioista, oireiluista, luopumisesta jne, älkää saako tekstistäni sitä käsitystä etteikö muita puolia olisi mietitty, tämä vaan on nyt päällimmäisenä mielessä.

Meidän lapset on turvallisesti kiintyneitä meihin, me ollaan heidän maailmassa varmasti "se pysyvä", mutta onko heille silti liikaa jos muut perheenjäsenet vaihtuu? Tietävähkö he loppujen lopuksi mitä perhe on (mitä se edes on? tiedänköhän minäkään), vai onko se käsite ehkä laajentunut heillä monipuolisemmaksi kuin tavallisessa perheessä, käsittämään kaiken, omat ja sijoitetut, lähteneetkin lapset? Tarkoittaako perhe pysyvyyttä vai jotain muuta?
 
Kiitos vielä kun jaksoit kertoa miten teillä meni oman lapsen kanssa. Täytyy huomenna ottaa yhteyttä valmennuksen järjestävään tahoon ja ilmoittautua seuraavaan valmennukseen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Myös minä;28068756:
En ole ap, mutta voisin kysellä vähän lisää sijaisperheiltä jos heitä paikalla on. Ja mua kiinnostais myös sijaisperheen biologisten lasten oma kokemus perheeseensä sijoitetuista lapsista ja vanhempien huomion jakamisesta. Jos jaksatte jakaa kokemuksia niin tänne vaan, olisin tosi kiinnostunut!

Onko palkkioissa eroa, lähteekö sijaisperheeksi oman kunnan vai esim. Suomen Perhehoitopalveluiden kautta? Me aiotaan todennäköisesti lyhytaikaiseksi/kriisiperheeksi.

Mua huolettaa ehkä eniten omien lasten jaksaminen; voiko alle 5-vuotiaat selvitä siitä että kotona hoidetaan vaikkapa vauvaa useita kuukausia ja sit ne lähtee? Voiko pieni lapsi ymmärtää tätä, voiko olla ns. vaurioitumatta siitä, että just kun johonkin kiintyy ja ottaa perheenjäsenenä, se lähtee? Sama koskee tietysti isompia sijoitettuja. Jos on ensin puolen vuoden ajan ikätoveri kotona, siihen ehkä jossain vaiheessa kiintyy, leikit alkaa sujua, ja sit se lähtee.
Miten mä voin tukea myös omien biologisten lasten jaksamista tässä? Meillä sijaisvanhemmuuden aika olisi nyt. Ei sitten kun omat on muuttaneet pois kotoa, vaan aikalailla nyt, seuraavien vuosien aikana joskus.

Mä tiedän että mun tehtävä on tukea sijoitetun lapsen kasvua ja kehitystä, vaalia kiintymyssuhdetta ja hoivata häntä. Pitää ns. kuin omanani, eli yhtä tärkeänä ja arvokkaana kun muitakin, tasavertaisena jne. Mä tiedän että toiveena on aina saada lapsi omaan kotiin takaisin heti kun se vaan on mahdollista ja olen alusta asti valmistunut siihen että luopumisen aika koittaa, mutta miten sen selität vaikkapa 4-vuotiaalle, joka myös pitää lasta tasavertaisenaan, sisaruksenaan, ystävänään?

Kuten huomaatte, olen pohdinnassani tässä vaiheessa kun mietin kaikkea lapseni silmin. Olen jo käynyt läpi pohdinnan sijoituksesta, rankoistakin asioista, oireiluista, luopumisesta jne, älkää saako tekstistäni sitä käsitystä etteikö muita puolia olisi mietitty, tämä vaan on nyt päällimmäisenä mielessä.

Meidän lapset on turvallisesti kiintyneitä meihin, me ollaan heidän maailmassa varmasti "se pysyvä", mutta onko heille silti liikaa jos muut perheenjäsenet vaihtuu? Tietävähkö he loppujen lopuksi mitä perhe on (mitä se edes on? tiedänköhän minäkään), vai onko se käsite ehkä laajentunut heillä monipuolisemmaksi kuin tavallisessa perheessä, käsittämään kaiken, omat ja sijoitetut, lähteneetkin lapset? Tarkoittaako perhe pysyvyyttä vai jotain muuta?

Meitä pyydettiin kriisiperheeksi, ennen vauvan tuloa. Mietittiin asiaa, mutta tultiin siihen tulokseen, että se työ on liian vaativaa ja levotonta vielä kun omat lapset ovat niin pieniä. Varmaankin tiedät, että nämä kriisisijoitukseen tulevat lapset tulevat suoraan "tilanteesta" teille, mahdollisesti poliisit mukana jne. Eli lapselle pelottavia tapahtumia ja sitten vielä viedään outoon perheeseen. Eli tiedossa paljon itkua, raivareita, hätää ym. ja teidän omat lapset vieressä katsomassa ja kuuntelemassa sitä. Ja teidän kaikki energia menee näihin lapsiin, kyllä siinä vääjäämättä jää omat lapset sivuun ja vähemmälle huomiolle :/ Joten miettisin todella tarkoin vielä asiaa.

Tottakai lapsien lähtö vaikuttaa teihin kaikkiin. Aikuisina te ymmärrätte asian, mutta lapsille asia on jo hieman vaikeampi selittää. Näihinkin kyllä löytyy kirjallisuutta, mitä lapsille lukea (satukirjoja löytyy asiasta). Ja näiden satujen kautta asiaa ehkä helpompi lapsille selittää. Niin ja te olette aina oikeutettuja saamaan ammattiapua siihen, kun lapsi/lapset teiltä lähtevät. Terapiaa yms. Jos vain vähänkin siltä tuntuu.
 
Kiitos näkökulmasta "sijaisäiti"! Lyhytaikaiseksi perheeksi päätimme alkaa siksi, että me haluaisimme ensin kokea sijaisperhearkea määrätyn ajan, ennen kun sitten ehkä sitoudumme pitkäaikaiseksi sijaisperheeksi. Jotenkin pelottaa ajatus suoraan sitoutua pitkäaikaiseksi perheeksi kun emme ole vielä ollenkaan kokeneet sitä mitä sijaisvanhemmuus todella on. En tiedä ymmärrätkö mitä tarkoitan.
En missään nimessä tarkoita että haluaisimme "harjoitella" ensin, vaan että ehkä se ensikokemus sijaisvanhemmuudesta olisi hyvä olla lyhytaikaisempi, jonka jälkeen on paljon viisaampi ja kokeneempi tekemään "sitä lopullista" päätöstä sijaisvanhemmiksi ryhtymisestä.

Ehkä tuossa kirjoituksessani olisin voinut vielä korostaa sitä että emme koe pystyvämme olemaan kriisiperheenä kovin kauaa, niinkuin sanoitkin niin omienkin lastemme jaksamisen tähden.

Kiitos satukirjavinkistä! En ollutkaan vielä tajunnut että aiheesta saattaisi löytyä kirjoja myös noille lapsille, itse olen suunnilleen kaiken löytyvän jo läpi kahlannutkin :)
 
Onko täällä sellaisia, jotka olis toimineet kriisiperheenä omien lasten ollessa alle kouluikäisiä? Meillä tulis nuorempi lapsi olemaan 2,5-vuotias ja vanhempi 4,5-vuotias kun on suunnitteilla aloittaa. Mietittiin kriisiperheeksi ryhtymistä. Aion jäädä pois työelämästä hoitamaan lapsia kotiin. Alunperin mietittiin että ryhdyttäis lyhytaikaiseksi sijaisperheeksi, mutta vielä on epäselvää se palkkioasia siltä ajalta kun ei ole sijoitettua lasta. Niinkin ikävältä kun se kuulostaa, niin jos mä olen poissa työelämästä ja vaikka puoliso kävisikin töissä, olisi aikamoista sinnittelyä jos pitäisi aina pärjätä etukäteen määrittelemätön aika yhden hengen palkalla kun itsekään ei voisi mennä töihin kun pitäisi kuitenkin tarvittaessa olla valmis ottamaan vastaan lapsi nopeallakin aikataululla. Siksi se kriisiperhe-ajatus tuli mukaan kuvioihin.
Kyselisin kokemuksia lyhytaikaisena sijaisperheenä sekä kriisiperheenä toimimisesta, erityisesti siitä miten omat lapset on reagoineet. Omien biologisten lasten jaksaminen huolettaa tällä hetkellä eniten.

Ollaan myös hieman mietitty, että jos lyhytaikaiseksi tarkoitettu sijoitus jostain syystä päätettäisiinkin muuttaa pitkäaikaiseksi sijoitukseksi, meillä olisi todennäköisesti mahdollista alkaa yhdelle lapselle pitkäaikaiseksi sijaisperheeksi ja jatkaa lyhytaikasena sijaisperheenä aikanaan.
 
Mulla on ainakin tietynlainen auttamisen halu.
Ja se, että huomiota ja rakkautta riittää useammallekin lapselle kun mitä meillä on. Tuntuu hyvältä tehdä jotain, millä on merkitys. Osaltaan auttaa lasta ja perhettä selviämään kriisistä, antaa huonoista oloista lähteneelle lapselle eväät elämään, rakkautta mitä hän ei välttämättä ole saanut kokea. Pitää huolta haavoittuneesta.
Mulla riittää empatiaa myös lapsen perheelle, mä haluan tukea myös heitä ja mä haluan että he tietää että mä pidän heidän lapsestaan huolta ja toivon yhdessä heidän kanssaan että asiat vielä järjestyy niin että he voisivat jatkaa perheenä yhdessä.
Mä oon aina halunnut ison perheen ja oma työ alkoi tuntua merkityksettömältä numeroiden pyörittelyltä, josta hyötyy vain yrityksen johto. Tämä tuntuu paremmalta, näin voin tehdä osaltani jotain konkreettista tässä maailmassa. Toki siitä jää iso, raskas taakka ja huoli omaan sydämeen jos lapsi jostain syystä päätyykin oloihin, joista ei voi olla täysin varma kuinka siellä pärjätään (esim. bioperheen ryhdistäytyminen on vähän niin ja näin, pelottaa tuleeko retkahdus). Hirmuisen raskasta hommaa, mutta kuitenkin todella palkitsevaa.
Se tässä kai vetoaa tietynlaisiin ihmisiin.
 
Kannattaa kyllä miettiä todella tarkkaan asiaa. Varsinkin jos on omia alle kouluikäisiä lapsia. Sijaislapsi harvoin on ongelmaton. Onko valmis uhraamaan omia lapsia tuntemattoman lapsen takia? Se, että kaikki huomio menee sijaislapseen on omilta pois.
 
Itse olen ajatellut että jos tähän hommaan lähden, toivon mahdollisimman pientä lasta tai sisaruksia.
Tottakai esim. äidin raskaudenaikainen alkoholin käyttö aiheuttaa suuri vaurioita myös, mutta hyvin nuorena huostaanotettuja ei ole vanhempien mahdollisesti holtiton elämäntyyli vielä traumatisoinut niin pahasti kun isompia. Just luin lehtijutun lapsesta, joka viisivuotiaana narkkarivanhemmilta huostaanotettuna tunsi kaikki huumeet, niihin liittyvän terminologian ja käyttötavat. Sitä lasta ei voi enää auttaa. :(

Onko täällä kokemusta vastasyntyneiden sijaisvanhemmuudesta? Siis adoption harkinta-ajan.. Onko sellaisille perheille kysyntää?
 
Kannattaa kyllä miettiä todella tarkkaan asiaa. Varsinkin jos on omia alle kouluikäisiä lapsia. Sijaislapsi harvoin on ongelmaton. Onko valmis uhraamaan omia lapsia tuntemattoman lapsen takia? Se, että kaikki huomio menee sijaislapseen on omilta pois.

Mä ajattelen tän ehkä enemmänkin niin että omatkin lapset saa tästä jotain. Ei kai kukaan tähän hommaan lähtisi omien lasten kustannuksella? On sen verran rankkaa ja kuluttavaa hommaa. Plus voihan se oma biologinen lapsikin olla haastava, esimekiksi kehitysvammainen tms.

En halua ajatella että uhraisin omat lapseni tuntemattoman takia, vaan että avaan kotini lapselle, pienelle ja tarvitsevalle, ja hoivaan häntä parhaani mukaan. Ihan niinkuin omianikin, mutta en omieni kustannuksella. En usko että kaikki huomio menee sijaislapseen muuta kun ehkä ihan alussa tai jos lapsi on tosi haastava.
 
Mä ajattelen tän ehkä enemmänkin niin että omatkin lapset saa tästä jotain. Ei kai kukaan tähän hommaan lähtisi omien lasten kustannuksella? On sen verran rankkaa ja kuluttavaa hommaa. Plus voihan se oma biologinen lapsikin olla haastava, esimekiksi kehitysvammainen tms.

En halua ajatella että uhraisin omat lapseni tuntemattoman takia, vaan että avaan kotini lapselle, pienelle ja tarvitsevalle, ja hoivaan häntä parhaani mukaan. Ihan niinkuin omianikin, mutta en omieni kustannuksella. En usko että kaikki huomio menee sijaislapseen muuta kun ehkä ihan alussa tai jos lapsi on tosi haastava.
No kun et voi tietää miten oireileva lapsi sieltä tulee. Voi tulla vaikka kuinka pahasti toisia kiusaava ja väkivaltainen lapsi, ei usko yhtään mitään, tappelee koko ajan, sotkee seinät ulosteella, karkailee, rikkoo tahallisesti muiden lelut jne. Alku voi mennä hyvin, mutta muutaman kuukauden päästä huomataankin, että lapsi on henkiseltä kehitykseltään pahasti jäljessä, tulee ihan uusia traumoja ilmi ja esille tuleekin esimerkiksi hyväksikäyttö, josta ei ollut tietoakaan aikaisemmin. Biovanhemmat voivat alkuhuuman(jos sellaistakaan on) jälkeen alkaa myös häiriköimään, tekemään teistä vaikka lastensuojeluilmoituksia joita selvittelette, katoilla ryyppyreissuilleen kun lasta pitäisi tavata, varastaa lapsen taskurahat ja keksiä vaikka mitä tempauksia jos tarpeeksi sekaisin on.
Nyt voi tuntua, että sitä on niin kovis, ettei tunnu missään, mutta mitä jos olet ihan loppu jo valmiiksi? Sijoitettu oireilee ja omat oireilee sitä tilannetta? Sitten lisäksi joku häiriintynyt aikuinen siihen sotkemaan perhettänne?

Ikinä et voi kuitenkaan tietää varmasti mitä sieltä on tulossa. Kyllä siinä aikamoisen riskin ottaa ja aika paljon pienempi todennäköisyys on, että se teidän normaalissa tasapainoisessa perheessä kasvanut lapsi alkaisi oireilemaan niin rankasti, mitä joku vaikka isänsä hylkäämä alkoholistiäidin hakattu ja hyväksikäytetty lapsi.

Tässä nyt tällaisia kauhuskenaarioita, toki kaikki _voi_ mennä ihan hyvinkin. Lapset voivat saada rikkautena uuden sisaruksen siihen. Bioperhe ja sijaisperhe voi vetää hyvää tiimityöskentelyä, ymmärrystä löytyy molempiin suuntiin, eikä lapsikaan oireile kuin lähinnä sylin tarpeella ja vähäisellä kiukulla. Haluan vain karistella sellaisia vähän lapsellisen ruusuiselta kuulostavia luuloja, mihin törmää kyllä yllättävän usein. Hyvä jos on positiivinen asenne, mutta ehkä tällaisissa kannattaisi olla myös hiukan realistinen...

Kysymys onkin sitten, oletko valmis ottamaan lastesikin kustannuksella riskin vai et? Se on paljon isompi päätös, mitä vaikka päätös alkaa raskautta yrittämään.
Ihan hyvänä yleisenä suosituksena pidänkin, ettei olisi ainakaan sijoitettua nuorempia lapsia talossa ja ettei omatkaan lapset olisi kukaan kovin pieni enää. Yleisesti tuo onkin ihan hyvä juuri noin ja siitä joustetaan vain harkinnanvaraisesti hyvällä syyllä.
 
Oma ja sijaislapsi eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Nainen yrittää olla tasapuolinen tunteissaan, mutta ei voi olla rakastamatta enemmän biologista lastaan. Samoin on miehen laita ja mies näyttääkin sen teoillaan koska on huono näyttelemään tunteita. Monet ottavat sijaislapsia rahan takia.
 
Monet ottavat sijaislapsia rahan takia.
Tämä yhdistettynä tuohon aiemman viestin kuvaukseen lasten oireilusta. :'D
Joo en lähtis ihan heti rahan takia tohon hommaan. En lähtis kyllä muutenkaan jos se on tuollaista mitä kuvailtiin, ja ihmettelen miksi jotkut sit lähtee. Nehän suorastaan pilaa omien lastensa elämän ottamalla jotain pilattuja, oireilevia hullujen pentuja kotiinsa ja korvaus on ihan minimaalinen siihen nähden että pilaa oman ja lastensa elämän. Ilmeisesti siinä ei ole mitään hyviä puolia. Respect niille jotka uskaltaa.
 
No kun et voi tietää miten oireileva lapsi sieltä tulee. Voi tulla vaikka kuinka pahasti toisia kiusaava ja väkivaltainen lapsi, ei usko yhtään mitään, tappelee koko ajan, sotkee seinät ulosteella, karkailee, rikkoo tahallisesti muiden lelut jne. Alku voi mennä hyvin, mutta muutaman kuukauden päästä huomataankin, että lapsi on henkiseltä kehitykseltään pahasti jäljessä, tulee ihan uusia traumoja ilmi ja esille tuleekin esimerkiksi hyväksikäyttö, josta ei ollut tietoakaan aikaisemmin. Biovanhemmat voivat alkuhuuman(jos sellaistakaan on) jälkeen alkaa myös häiriköimään, tekemään teistä vaikka lastensuojeluilmoituksia joita selvittelette, katoilla ryyppyreissuilleen kun lasta pitäisi tavata, varastaa lapsen taskurahat ja keksiä vaikka mitä tempauksia jos tarpeeksi sekaisin on.

Tää on ihan totta. Selitä tämä omille lapsillesi, varsinkin jos ovat pieniä. Miksi "sisarus" kiusaa, lyö ja tekee kokoajan jotain ilkeää. Huomio haetaan vaikka väkisin. Usein sijaisperheen lasten kiusaaminen on tehokas keino saada huomiota. Aika ruusunpunaisia kuvia on jos oletetaan sijaislapsen olevan vaan uusi kiva leikkikaveri. Siihen päälle vielä biovanhemmat jotka harvoin ovat mutkattomia vanhempia joita sinulla on kuitenkin velvollisuus tavatuttamaan tälle sijaislapsellesi.
 

Yhteistyössä