Toggle sidebar

Sijaisvanhemmaksi ryhtyvät ja sijaisvanhempina olevat

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Sati
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Eihän mekään niin hirveän kauan oll oltu sijaiperheenä. Pridekoulutus aloitettiin 3 vuotta sitten ja eka lapsi tuli noin 2,5 vuotta sitten. Nyt viimeisen vuoden aikana ollaan oltu myös tuki- ja kriisiperheenä.

Meillehän tää sijaisperheys oli se ihan viimeinen vaihtoehto, kun hoidot ei tuottaneet tulosta ja adoptioon olisimme olleet liian vanhoja (tai mies olisi ollut, minä en, mutta kun se ei auta asiaa...) Jos olisimme saaneet omia lapsia, edes yhdenkin, en usko että ikinä olisimme tulleet edes ajatelleksi sijaisperheeksi ryhtymistä. Mutta kun tähän ryhdyttiin, niin huomattiin että kyllä tämä onkin juuri se Meidän Juttu! Eli joskus elämä osaa todellakin yllättää.

Meillä sattui hyvä tuuri, silloin kun ensimmäinen lapsi tuli, sillä aloitimme juuri molemmat kesäloman ja saimme yhdessä totutella lapsiperhe-elämään ennen kuin mies palasi takaisin töihin. Toisen lapsen tullessa mies ei saanut pidettyä vapaata päivääkään, ja se oli kyllä rankempaa. Jos meille nyt tähän vielä tulisi uusi lapsi, niin koittaisin kyllä puhua miehelle että jos hän jäisi vaikka juurikin vuorotteluvapaalle.
 
Kiva kun täällä on ollut näin aktiivista keskustelua!!

Meidän nuorin on nukkunut tämän viikon huonosti, niin heti tulee sellainen olo, että apua, kuinka minä vielä yhden lapsen kanssa jaksan. Sitten kun on hyviä päiviä, niin tuntuu, että voisi ottaa vielä monta uutta lasta lisää. Olisikin kiva kuulla miten te muut jaksatte pienten lasten kanssa, Mustaruusu taisikin jo kirjoittaa, että omat harrastukset ovat tärkeitä. Minä olen näiden kotiäitivuosien aikana huomannut, että parhaiten jaksan sillä, että on aamupäivisin jotakin ohjelmaa. Ei siis läheskään joka arkipäivä, mutta vaikka 2-3 kertaa viikossa. Näin rytmi säilyy itselläkin paremmin eikä jäädä sisälle notkumaan. Minulle muut lapsiperheet ja kyläilyt ovat olleet ykkösjuttu seuraksi, mutta kyllä olemme käyneet kerhoissakin. Kesällä toki aika kuluu kuin siivillä omalla pihalla, puistoissa tai uimarannalla. Millaista on muuten kerhoilla sijoitettujen lasten kanssa, ovatko ihmiset kovin uteliaita, kun kuitenkaan lapsista ei saa kertoa juuri mitään sellaista, mikä kai yleensä alkaa ihmisiä kiinnostamaan?

Minulla ei ole niin erityisiä harrastuksia, mutta liikkumaan on päästävä pari kertaa viikossa. Ja ylipäätään joinakin iltoina pois kotoa lasten luota. Sitten jaksaa taas. Viikonloppuna tykkään olla koko perheellä, silloin tulee harvemmin lähdettyä minnekään ilman että ainakin yksi lapsi on mukana.

Katsoin dokumentin Hiljaa toivotut. Olimme mieheni kanssa molemmat ihan ahdistuksen ja itkun vallassa, niin koskettavalta se vuosien odotus ja yritys tuntui. Onneksi näillä tarinoilla oli onnellinen loppu. Ja sitten on myös onnellisia loppuja adoption tai sijaisvanhemmuuden kautta.
 
Nyt sosiaalityttöjen toinen kotikäynti takana! Saimme todella paljon positiivista palautetta ja mikä itselleni oli mieltä hyväilevää, oli se, kun sosiaalityöntekijä sanoi näkevänsä minut parin vuoden päästä pride-kouluttajana :)
He sanoivat, että harvoin näkevät näin valmiita ja vahvoja perheitä kuin mitä me nyt olemme! Ja me todellakin koemme olevamme todella vahvoja ja valmiita :)
Taas siis askel on menty eteenpäin. Vielä yksi koulutuspäivä ja loppuarviointi.
Olemme töissä jo ihan avoimesti alkaneet puhua minun mahdollisesta "äippälomasta". Pieniä taustavalmisteluja teen koko ajan, ettei tule työkavereille ihan yllätyksenä minun töistä pois jäänti.
Voi voi, onhan tämä oikeasti niin jännittävää aikaa :)

Lilialiisa suositteletko tuota elokuvaa katsottavaksi? Olen monta kertaa miettinyt, et josko sen katsoisi...
 
Tervehdys kaikille!
Ihanaa, että löytyi tällainen positiivinen sijaisvanhemmuuspalsta. Olemme olleet kansainvälisen adoption prosessissa reilut 4 vuotta. Nyt olemme ajatelleetkin ryhtyä sijaisvanhemmiksi. Odotan innolla Pride-valmennusta, joka alkaa piakkoin!
 
Lilialiisa: Olen aina tosi paljon arvostanut kotiäitiyttä, vaikka se ei minun valintani olekaan. Yhä enemmän olen alkanut ajatella, että eräänlainen taitolaji kotiäitinä on myös luoda toimiva verkosto muista kotiäideistä, joiden kanssa voi sitten kyläillä, ulkoilla jne. (fiksuimmat ottaa varmaan ne lapsetkin mukaan =))Itse olen tän hoitovapaan aikana tykännyt käydä pari kertaa viikossa lapsen kanssa kerhossa/ avoimessa päiväkodissa ja lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti kyläillä/tavata kavereita lapsineen esim. kaupungilla. Kerhot yms. on mun mielestä jotenkin vaivattomin tapa nähdä muita lapsia & aikuisia, kun meidän nopsajalka ehtii joka paikkaan ja kerhoissa usein on tilaa temmeltää ja vähemmän sitä särkyvää tavaraa käden ulottuvilla. Ihanaa kyllä ajatellakin kevättä, mä näen meidät jo viilettämässä pyörällä puistoihin, rannalle jne.

Mä en usko, että suurin osa meidän kanssa kerhoilevista/avoimessa päiväkodissa käyvistä tietää lapsen olevan sijoitettu. Nykyäänhän on esim. tosi tavallista, että lapsella ja äidillä on eri sukunimi. Muutamalle, jonka kanssa olen tutustunut paremmin, olen asiasta maininnut. Mun kokemuksen mukaan ihmiset usein kysyy miksi (vastaan, että vanhemmat eivät ole pystyneet huolehtimaan lapsesta) ja tapaako lapsi vanhempiaan (vastaan, että tapaa). Minusta ihmiset kuitenkin on olleet aika hienotunteisia ja ehkä sanomattakin ymmärtää vaitiolovelvollisuuden.

Sati Hienoa palautetta olette saaneet! Se on ihan totta, että useimmissa töissä on vaan pakko alkaa tehdä pikkuhiljaa valmisteluja hoitovapaalle jäämisen suhteen, vaikka ajankohta on hämärän peitossa.

Minä tallensin tuon Hiljaa toivotut - elokuvan, mutta en ole vielä päättänyt, koska sen katson tai katsonko ehkä ollenkaan. Toisaalta tekisi mieti katsoa, toisaalta ajattelen, että kyllä minä tiedän, mitä lapsettomuus ja lapsettomuushoidot on enkä dokumenttielokuvan kautta välttämättä halua niihin tunnelmiin palata.
 
Paloma4 Tervetuloa joukkoomme! :wave: Meidän valmennusryhmässä on kaksi perhettä siirtyneet adoptiojonosta sijaisvanhemmuus"jonoon" :) Mukava saada uusia tuulia tänne!

Tiiuhtis Yksityisyrittäjänä ja johtajan asemassa olevana, on pakko tehdä jo hyvissä ajoin taustatyötä. Ei voi vain "jäädä" pois. Täytyy pitää tärkeistä kontakteista huolta poissa ollessakin.
 
Kiitos taas paljon Mustaruusulle ja Lilialiisalle vastauksistanne ovat olleet toella hyödyllisiä.
Paperit lähtivät eilen ja nyt jännittää ihan järkysti tuleeko puhelinsoittoa...Jännä miten sitä innostuu suunnittelemaan jo kaikkea tulevaa, vaikka kaikki on vielä täysin epävarmaa. Toivon että ammattini, ja työkokemus lastenkodissa, vakiintunut perhetilanteemme sekä toiveemme "pikkusisaruksesta" voittaa pienipalkkaisuuden :)
 
Heippa!

Katsoitteko eilen Silminnäkijän, jossa oli huostaanotoista..? Varmasti kovasti keskustelua nostattava aihe. Mielestäni siinä oli vaan lähdetty vääristä lähtökohdista, kun syytettiin sosiaalityöntekijöiden ammattitaidottomuutta ja huostaanottojen lisääntymisen määrää osittain selitettiin bisneksellä.. Mielestäni huostaanottojen määrän kasvu on todella huolestuttavaa, mutta pitäisi miettiä enemmänkin tätä yhteiskuntaa, miksi näin tapahtuu, miksi vanhemmat ja perheet voivat huonosti. Kyllä minä kannattaisin tukitoimien lisäystä, jotta huostaanotoilta vältyttäisiin. Nykyisin vaan kuitenkin tuntuu, että ne huostaanotetut on niin huonossa kunnossa, että huostaanotto olisi pitänyt jo aiemmin tehdä. Meidän yhteiskunnassa jos tapahtuu jotain ikävää, niin etsitään sormella syyllistä ennemminkun selvitetään mistä ihan oikeasti ongelmat johtuu.
 
Sharlin : Joo ohjelma katsottiin eilen ja hurjaahan sitä oli katsoa! Tuo oli tietysti vain yksi kärjistetty näkökulma asiaan. Toisaalta todella ikävää, jos ei saada päteviä työntekijöitä, tai perheitä ja lapsia ei tavata tarpeeksi ennen huostaanottoa. Yleisin tarina lienee, että tapaamisia on ollut jo kauan, joskus jopa monessa sukupolvessa ja monien eri työntekijöiden kanssa (sostyö, perhetyö, perheneuvola). Se on ainakin selvää, että perhehoitoa tarvitaan, oikeita ja tavallisia perheitä lapsille! Ja satsausta kaikkiin perheisiin. Myös sijaisperheisiin, että jaksavat!

Liinu, taitaa olla nyt niin kova suuntaus sijoittaa lapsia perhehoitoon eikä laitoksiin, että miksipä ette kelpaisi?! Kuulostaa ainakin todella hyvältä, kun sinulla on monelaista kokemusta. Onnea matkaan :).

Tiuhtis, kiva, että teiltä ei ainakaan ole udeltu liikaa. Tavallaan heti jos tutustuu samanikäisiin lapsiin, niin pian ehkä alkavat keskustelut liikkua niin monissa asioissa, että lapsen tausta tulee puheeksi, missä synnytit tms., johon joutuu kertomaan, ettei lapsi ole oma. Satikin (hienoa palautetta saitte!) mietit Hiljaa toivotut -elokuvan katsomista. En osaa sanoa miltä sitä tuntuu katsoa, jos on itse käynyt läpi lapsettomuutta. Minulla on ollut "vain" yksi keskenmeno eikä lapsettomuustaustaa, niin ei niin tuntunut tutulta. Mielenkiintoista siinä oli miehen ja naisen erilaiset roolit hoitojen aikana. Ehkä minulle (siis tämä vain ihan oma ajatus) tuli päällimmäisenä mieleen se, että jos minun olisi pitänyt kokea kaikkea tuota kymmenen vuotta, niin mieluummin en olisi alun perinkään lähtenyt, vaikka lopputuloksena oli oma biologinen lapsi. Mutta eihän kukaan tiedä etukäteen kuinka hankalaa tulee olemaan eikä sitten osaa oikein päättää, missä vaiheessa luovuttaa hoidot.

Me sovittiinkin miehen kanssa jo etukäteen, että jos meille ei tulisi lasta pariin vuoteen, niin ei tutkimuksiin vaan sitten sijaisvanhemmiksi tai adoptioon. Minä kun en meinaa kestää edes perustutkimuksia saati piikityksiä ja muita toimenpiteitä. Ihan kuin elämä valuisi hukkaan. Toisaalta tuossa elokuvassa ei näytetty sitä tavallista elämää, joka kuitenkin kaikilla kulki siellä rinnalla, pelkästään niitä hoitoja ja raskaustestien jännäämisiä. Kyllä minä suosittelisin sen katsomaan, mutta sopivassa mielentilassa ja vaiheessa, minuakin ahdisti se. Tärkeä aihe joka tapauksessa!!
 
Viimeksi muokattu:
Me käydään ahkerasti kerhoissa (kaksi kertaa viikossa perhekerhossa, ja lisäksi isompi lapsi päiväkerhossa). Me asutaan sen verran syrjäisessä paikassa maalla, että muuten jäisi toisten lasten tapaamiset turhan vähille. Tässä kun ei kävelymatkan päässä ole muita lapsia. Kyläilläänkin toki, mutta suurin osa "lapsellisista" ystävistäni on päivisin töissä, joten tapaamiset on lähinnä iltaisin. Minustakin kotiäitipäivät sujuu mukavammin, kun on jonkin verran ohjelmoitua tekemistä. Ei tietenkään joka päivälle kalenteria täyteen - kai se on hyvä lastenkin tottua siihen että välillä on tapahtumarikkaampia päiviä ja välillä rauhallisia kotipäiviä. Niinä päivinä kun ollaan kotona, lenkkeillään ja ulkoillaan ja hoidellaan eläimiä joita meillä on iso lauma. Iltaisin pääsen yleensä touhuilemaan rakkaimman harrastukseni (juurikin eläimiin liittyvän) pariin kun mies on lasten kanssa.

Olen kertonut kerhossa, että lapset ovat sijoitettuja. Aika usein siellä kuitenkin keskustelut kääntyy raskauksiin ja synnytyksiin, ja siinä vaiheessa tulee kyllä ilmi että minulla ei ole niistä kokemusta. Ja kun lapset tulevat vähän isommiksi, niin kyllähän he luultavasti itse kertovat taustastaan. Siinä vaiheessa vaikuttaisi ehkä omituiselta, jos olisin pitänyt asiaa salassa.

Kyllähän ihmiset joskus utelee liikaa, ja kannattaa etukäteen miettiä sopivan ympäripyöreitä vastauksia. Kyllähän sitä voi kuitenkin aika paljon kertoa, samoja asioita mitä nyt tässäkin keskustelussa pyöritellään. Saahan sitä kertoa esim juurikin miksi on itse ryhtynyt sijaisperheeksi, millainen koulutus oli, millaiseksi on itse kokenut asian jne. Lasten taustoista ei tietenkään saa kertoa, muttaeihän heitä tosiaan voi estää kertomasta sitten kun tulevat isommiksi.

Minullakin on Hiljaa toivotut nauhalla, mutta ei se hirveästi houkuttele katsomaan. Tosiaan sitä tietää jo itse turhankin hyvin, mitä se turha raskauden yrittäminen on.

Sati mahtavia kuulumisia! Kyllä se siltä näyttää että sijaisvanhemmuus on teidänkin Oma Juttu!
 
Viimeksi muokattu:
Tulin tuolta adoptioketjusta tänne lueskelemaan ja tuli mieleen, että tuon Hiljaa Toivotut elokuvan lisäksihän on toinekin mainio kohtuu uusi dokumenttielokuva nimeltään Ikuisesti Sinun, joka käsittelee juuri sijaisperheessä asumista. Näkökulma ei siis lainkaan ole lasten saamisessa tai hankitayrityksissä, vaan sijaisperheenä ja sijaislapsena olemisessa. Tematiikkaa liittyy myös luopumiseen monella tapaa. Suosittelen erittäin lämpimästi!
 
Heippa

Me käytiin infossa ja nyt on päätetty näin, että meidän meneminen pride-valmennukseen lykkääntyy... Syy on se, että meillä on oma lapsi liian pieni. Ainakin sain sellaisen vaikutelman, ettei kannata tulla liian "aikaisin" valmennukseen. Ja toisaalta, kun miettii omaa jaksamista, niin helpottaahan se, että kuopus on isompi kuin mitä nyt. Sellainen kysymysmerkki jäi infosta, että onko pride-valmennus maksullinen? Tietääkö joku? Itse infosta jäi ainakin minulle aika sekava vaikutelma, kun siinä samassa tilaisuudessa kerrottiin kaikki alueet Pela:sta. Riippuu varmaan sen pitäjästäkin..

Tämä ketju minua kyllä kiinnostaa, mielellään seurailen teidän kuulumisia, samalla kun mietin myös omia mahdollisuuksia toimia sijaisvanhempana. Olen siis vielä kotona pienen lapsen kanssa ja elämä on hyvin rauhallista mutta ihanaa.
 
Heippa taas...

Muutamia kysymyksiä esittäisin. Eli kun lapsi tulee sijaisperheeseen ja toinen jää hänen kanssaan kotiin ns. hoitovapaalle, saako enää Kelalta tukia vaan onko kaikki tuki jo huomiotu tässä hoitopalkkioissa?
Mitä hoitovapaa käytännössä tarkoittaa? (tyhmä kysymys, mutta en ole joutunut koskaan näiden asioiden kanssa olemaan).
Ja vaitiolovelvollisuudesta. Mitä saa kertoa lapsesta esim. omille sukulaisilleen ja ystävilleen ja mitkä ovat sellaisia, joita ei saa mennä missään tapauksessa ääneen sanomaan?

Tällaisia tuli tällä erää mieleen, jos joku viisaampi osaa vastata, niin kiitos siitä jo etukäteen :)
 
Sati sijoitettuun lapseen ei saa normaaleja lapsiperheen etuisuuksia kuten kotihoidontukea, jonka siis saa jos on oman lapsensa kanssa hoitovapaalla. Sen sijaan saa nämä sijoitetulle lapselle maksettavat hoitopalkkiot ja kulukorvaukset, jotka siis tosiaan ovat huomattavasti Kelan tukia isommat. Lapsen lapsilisät sen sijaan yleensä maksetaan sijaisvanhemmille, siitä piti käydä Kelassa tekemässä joku paperi. Hoitovapaata voi pitää siihen asti kun lapsi täyttää 3 vuotta, ja se on lakisääteinen juttu eli työnantaja ei voi kieltää hoitovapaalle jäämistä. Senkin jälkeen on mahdollisuus osittaiseen hoitovapaaseen eli lyhyempään työpäivään tai -viikkoon.

Vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluu kaikki lapsen sekä hänen biologisten sukulaistensa henkilökohtaiset asiat esim. vanhempien elämäntilanne, huostaanoton ja sijoituksen syyt, sairaudet jne. Periaatteessa jo lastensujelun asiakkuuskin on salassapidettävää tietoa, mutta kyllähän sen käytännössä useimmat arvaavat, että jos perheeseen yhtäkkiä ilmestyy asumaan uusi lapsi, niin lastensuojeluasiastahan siinä on todennäköisesti kyse. Omalla maalaisjärjellä kyllä pärjää jo aika pitkälle kun miettii, mikä on sopivaa kertoa ja mikä ei. Aika samoja asioitahan ihmiset yleensä yrittää udella, eli niihin voi miettiä jo sopivat vastaukset valmiiksi. Ja kun lapsi tulee isommaksi, niin eihän häntä voi estää itse lörpöttelemästä. Jossain vaiheessa lapsille saattaa tulla sellainen vaihe, että oikein haluavat kertoa kaikille taustastaan.Oon kuullut lapsesta joka oli joka kaupan kassallakin kertonut, että "tää ei sitten ole mun oikea äiti, mun äiti on..." ja toinen taas saattoi rehennellä kaikille, että "minun isäpäs onkin vankilassa!"

Lasten kuvia ei myöskään sais julkaista tiedotusvälineissä tai netissä ilman biologisten vanhempien lupaa. Mutta eihän sillekään mitään voi, jos ollana vaikka jossain tapahtumassa ja siellä on joku huomaamatta näppäissyt kuvan. Mutta näistäkin asioista voi usein sopia: me ollaan saatu molempien lasten vanhemmilta kirjalliset suostumukset että kuvia saa ottaa, ja olen antanut yhden sijaisperheenä toimimista koskevan haastattelunkin paikalliseen lehteen.
 
Viimeksi muokattu:
Pridesta olen ymmärtänyt, että se on aina ilmainen, siinä vaan sitten sitoudutaan sen kaupungin tai Pelan perheeksi kahdeksi vuodeksi, joka tuon koulutuksen on teille tarjonnut. Tii tu, kuinka pieni teidän kuopus on? Meidän on pian 3-vuotias, ja on nyt jo alettu odottaa sijoitettua lasta vaikka meille ei mitään kiirettä ole.

Noita lapsen asioiden kertomisia on tosiaan hyvä miettiä jo etukäteen, koska tilanteet tulevat sitten niin yllättäen. Me olemme paljon liikkuneet meidän tukiperhelasten kanssa, ja ihan lasten kuullen on saatettu alkaa kyselemään, että mikä niillä vanhemmilla on, kun tarvivat apua. Siinä sitten vauhdilla poistuminen tai keskustelun suunnan muutos. Sitten kun lapset eivät ole kuulleet, niin on sanottu napakasti kyselijälle, että ei voida kertoa lasten asioista mitään, ja sitten yleisiä syitä, mitä usein on tukiperheen saamiseen (yksinhuoltajuus, väsymys). Lapsen kanssa olemme jutelleet asiasta taas hänen kanssaan kahdestaan, tuollaisessa tilanteessa kun ei mitään järkevää voi syntyä, jos vastapuolella on aikuinen, joka ei ymmärrä hienotunteisuutta ja sitä, että lapsetkin ymmärtävät TÄYSIN keskustelun ja sen sävyn. Pienen lapsen kanssa on helpompaa, kun voit siinä selitellä kaikenlaista ympäripyöreää, mutta isompi jo sitten ainakin kuuntelee, mutta pahimmassa tapauksessa kommentoi itse, ja jos siinä sattuu olemaan joku, joka levittää asioita kaikille. Sille ei tietysti voi mitään, että alkavat kertoa kavereille, kun kasvavat. Ja toisaalta asioista saa puhua avoimesti, mutta itse yrittäisin kyllä lapsen kanssa puhua siitä etukäteen, että suvun ja ystävien kanssa voidaan puhua kaikesta, mutta ei ole kiva, jos koko kaupunki tietää, että lapsen isä vaikka on vankilassa.

Ja toisaalta olemme saattaneet tukiperhelastenkin kanssa kertoa jotain yleistä, kuten esim. että hänellä ei ole sisaruksia. Koska sekin on tosi epäluonnollista, jos kaikkeen tavalliseen alkaa vastailla "en voi sanoa". Vanhempien kanssa olemme etukäteen jutelleet, mitä tehdään niissä tilanteissa, jos joku tunnistaa meidän tukiperhelapsen vaikkapa uimahallissa, mutta ei tunne meitä. Olemme saaneet luvan esittäytyä etunimillämme ja kertoa että lapsi on meillä hoidossa, mutta emme ole sanoneet että on "lastensuojelun asiakkuudessa ja tukiperheessä". Ja näitä tilanteista on vuosien varrella tullut.

Ikuisesti sinun -dokumentin katsoin myös, jotenkin ristiriitainen olo siitäkin jäi. Ja vähän sellainenkin, että ollaankohan me tarpeeksi hyvä sijaisperhe..
 
Hei taas! Soittelin äsken itse sosiaalityöntekijälle, kun en kestä enää toista viikonloppua tässä epätietoisuudessa ja pakko heti avautua vähän tähän ketjuun.Eli tuo taloudellinen puoli, joka eniten mietitytti ei olisi ongelma. Mietin että jos kotihoidontukea ei kerran saa ja elättäjää ei ole, niin eihän hoitovapaalle jääminen tuon 650 euron korvauksella ole mitenkään mahdollista, eihän sillä maksa edes vuokraa. Mutta tosiaan, enimmäisenä vuonna tuki on niin hyvä, että se korvaa tuon ansionmenetyksen. Tästä olen iloinen, koska olisi todella epäreilua, että muuten sopivat äidit/isät evättäisiin sijaisvanhemmuudesta vain sen takia, että kotona ei asu toista palkansaajaa.
Se asia joka yksinhuoltajan kohdalla eniten mietitään on tietenkin sosiaaliset verkostot ja varsinkin se, että miten vaikka minä sijaisäitinä kestäisin biologisten vanhempien taholta tulevaa solvausta, painostusta jne. Itselläni on ihan hyvät verkostot ja onhan tässä elämässä ollut ja tulee asioita, joita paljon parhaiden ystävien kanssa "jupistaan ja keuhkotaan". Minkälaiseia kokemuksia teillä on tästä asiasta, koetteko te, että ilman miehiänne ette kestäisi näitä yhteyksiä biovanhempiin? Onkohan se aivan ylivoimainen asia kestää "vain" ystävien avulla?Jotenkin suhtaudun tähän asiaan myös ammatillisena haasteena ja kun on ollut työn kautta vaikeissakin tilanteissa, joissa mietitään lapsen asioita eri tahojen kanssa niin itselläni on kyllä jotain käitystä omista voimavaroistani. Mutta jospa olenkin ihan väärässä, eihän sitä voi varmaksi tietää etukäteen....
 
Hei kaikille! Liityinpä tuolta taustalukijoista tänne mukaan. Olen myös 5-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja, toisesta lapsesta haaveileva ja näin ollen sijaisvanhemmuus kiinnostaa. Pride-koulutuksen olen käynyt ja loppuarvioinnissa minut on hyväksytty sijaisvanhemmaksi eli soittoa odottelen!

Liinu72, samat asiat arveluttavat minuakin. Taloudellinen tilanne ei tosiaankaan ole este sijaisvanhemmuudelle, sillä minä olen tällä hetkellä työtön eikä se ollut ongelma. Tukiverkostot ja oma jaksaminen ovat asioita, joihin Pride-kouluttajat kiinnittivät huomiota. Kurssilla painotettiin sitä, että asioista ei tarvitse itse päättää vaan sossuun voi olla yhteydessä ihan pienienkin asioiden takia. Ja kaiken "likapyykin" esim. vanhempien taholta voi kaataa sossun tädeille, se kuuluu heidän työhön. Voimavarojen riittävyyttä itsekin mietiskelen... mistäköhän sen tietäisi!?
 
Lilialiisa: Meidän kuopus on nyt vielä alle 1-v. Ajattelin silloin aiemmin, että tässä hoitovapaalla ois ollut aikaa käydä valmennus, kun olen kuitenkin ymmärtänyt niin, että sijoitettua lasta saa odotella kauankin. Varsinkin jos lapsitoiveessa on, että toivomme meille vauvaikäistä tai aika pientä kuitenkin... Emme asu Etelä-Suomessa, täällä perhehoitoa tarvitsevia lapsia on vähemmän.

Onko kukaan lukenut tilastoja tai muuta kautta tuntumaa, kuinka kauan siinä keskimäärin menee, kun pride-valmennuksen jälkeen perheeseen saapuu lapsi?

Kysyisin onko kukaan lukenut sellaista kirjaa kuin Alkoholin vaurioittamat? Joku suositteli sitä minulle ja sanoi, että suuri osa huostaanotetuista lapsista on kuitenkin niitä, valitettavasti, alkoholin vaurioittamia... Oppimateriaalikeskus Opike - opike.fi - Alkoholin vaurioittamat. Raskaudenaikaisen alkoholinkäytön vaikutukset lapsen elämään Itse en ole tuota kirjaa vielä lukenut. Minua säälittää erityisesti ne lapset, jotka kärsivät jo kohdussa siitä, kun äiti juo. Ja sitten alkoholia käyttävällä äidillä on vaikeuksia hoitaa vauvaa, joka saattaa olla vaativampi johtuen vaurioistaan, esim. FAS.. Ja mietin, onko niilläkin vanhemmilla, jotka vaikka ovat pahoinpidelleet lastaan, oikeus säännöllisiin tapaamisiin?! Tuntuisi vaikealta lähteä viemään lasta tapaamaan vaikka sellaista äitiä, joka on vaikka aiheuttanut lapselle pysyviä haittoja esim ravistelemalla vauvaa... vaikka tapaamiset olisivat valvottujakin. Suoraan sanottuna tuntuisi vaikealta olla sellaisten ihmisten kanssa yhteistyössä. Ehkä minun pitää vielä miettiä onko minusta sijaisvanhemmaksi, kun olen aika herkkä! Toisaalta kai se nahkakin paksuuntuu jos uskaltaa siihen lähteä. Saa varmaan myös paljon? Ja lapsi saa laitoksen sijaan turvallisen perheen...
 
Mun on sanottava, että en olisi ryhtynyt sijaisvanhemmaksi yksin. Mutta en niinkään sen takia, että olisin epäillyt kykyäni selviytyä suhteista biologisiin vanhempiin jne. Vaan ihan itsekkäistä syistä eli haluan että mulla on myös omaa vapaa-aikaa ja mahdollisuus jatkaa entisiä harrastuksiani. Mutta tää ei oikeastaan liity varsinaisesti edes sijaisvanhemmuuteen: olen aina ajatellut että en haluaisi ikimaailmassa olla yksinhuoltaja, edes vaikka lapset olisivat omiani. Mulla on sen verran vähän sukulaisia tai ystäviä, jotka asuisivat kohtuullisen matkan päässä, että lapsenvahdit ovat aika vähissä ja ilman miestäni joutuisin kyllä luopumaan ihan kaikesta muusta elämästä lasten takia. Tietysti on aina mahdollista että jää yksin, voihan toinen osapuoli vaikka kuolla. Ja tietenkään en sen takia luopuisi lapsista vaan kyllä hammasta purren hoitaisin homman kun kerran siihen olen ryhtynyt. Mutta siis lähtökohtana mulla kyllä oli, että meitä täytyy olla tässä kaksi.

Mutta tämäkin voi jollain toisella olla ihan eri asia: jos on enemmän "koti-ihiminen" eikä ole itsellä mitään aikaavievää harrastusta, tai jos on paljon niitä tukiverkostoja ja lapsenvahteja. Ja onhan aina olemassa myös maksullisia lapsenhoitopalveluita, esim. MLL:n lastenhoitajat.

Onhan sekin tietenkin kivaa, että on mahdollisuus jakaa kaikki lapsiin liittyvät käytännön asiat ja tuntemukset miehen kanssa. Mutta tosiaan mitään asioita ei tarvitse itse miettiä ja päättää, vaan aina voi kääntyä sosiaalityöntekijöiden puoleen. Aika monella paikkakunnalla toimii sijaisvanhempien vertaistukiryhmiä, mekin käydään sellaisessa. Siitä on ollut meille tosi paljon hyötyä, ja jos toimisi yksin sijaisvanhempana niin varmasti se ryhmän tuki olisi vieläkin tärkeämpää.

Tii tu : laki on niin vahvasti biologisten vanhempien puolella, että kyllä heillä on aina oikeus tavata lapsiaan, olivatpa tehneet mitä tahansa. Ja jos asiaa ajattelee toiselta kannalta, niin kyllä se pitemmän päälle on lapsen kannaltakin parempi, että hän tapaa vanhempaansa. Silloin hän myös samalla oppii käsittämään, miksi hän on joutunut vanhemmastaan eroon. Jos tapaamisia ei ole ollenkaan, niin helposti käy niin että lapselle syntyy epärealistinen ja ihainnoiva kuva vanhemmastaan. ja kun lapsi tulee isommaksi, viimeistään teini-iässä, hän joka tapauksessa haluaa todennäköisesti etsiä biologiset sukulaisensa. Eli kyllä se kai on ihan käytänössä todettu juttu että on hyvä, kun jonkinlaista yhteydenpitoa on. Mutta toivoisi, että tapaamisten laatu ja pituus mietittäisiin aina tarkkaan, eli tosiaan tapaamiset olisivat aina valvottuja jos on yhtään epäilystä lasten turvallisuudesta. Tässä asiassa on varmaan joskus parantamisen varaa.

Kyllä tässä on vaan pakko hyväksyä biologiset vanhemmat sellaisina kuin he ovat ja kyetä heidän kanssaan yhteistyöhön, vaikka ei ymmärtäisi tai hyväksyisi kaikkia heidän tekojaan. Onhan se lapsellekin tärkeää nähdä, että sijaisperhe hyväksyy heidän biologisen sukunsa, joka on kuitenkin erottamaton osa heitä. Itse olen koittanut välttää ajattelemasta biologisia vanhempia mitenkään meidän "vastustajina", vaan koitan ajatella että olemme tiimi joka yhdessä tekee parhaansa lapsen hyvinvoinnin eteen, jokainen siinä määrin kuin pystyy. Harva sijoitetun lapsen vanhempi on tahallaan halunnut vahingoittaa lastaan sen enempää ennen syntymää kuin syntymän jälkeenkään, ei vain syystä tai toisesta ole pystynyt parempaan. Kyllä useimmat vanhemmat varmasti haluavat lapsillee vain hyvää, ja onneksi monet osaavat ajatella meidän sijaisvanhemmatkin auttajina, eikä minään lasten "varastajina". Onhan se kamalan väärin, jos lapsi on jo syntyessään esim. alkoholin vaurioittama, mutta eipä sekään asia enää vanhempia syyllistämällä jälkikäteen muutu. Tietysti toivoisi että tällaista ei ollenkaan pääsisi tapahtumaan, mutta mä olen ajatellut että tällaisten asioiden ennaltaehkäisy on sitten muiden tehtävä, mun tehtävä sijaisvanhempana on hoitaa lapset niin hyvin kuin pystyn ja siihen hyvään hoitoon kuuluu yhteistyö biovanhempien kanssa, olivat he millaisia tahansa. Ja ihan pieleen ei ole voinut mennä, koska ollaan saatu tosi hyvää palautetta nimen omaan luontevista suhteista biovanhempiin. Ja se nahka tosiaan onneksi kyllä paksuuntuu ajan myötä! Kaikista epävarmuuksista kannattaa puhua etukäteen sosiaalityöntekijöiden kanssa. Jos on epävarma, ja ottamassa ensimmäistä sijoitettua lastaan, niin ei silloin varmaan annetakaan sellaista lasta joka on oletettavasti hyvin vaikea tapaus tai jolla on hyvin hankalat vanhemmat.
 
Viimeksi muokattu:
Kiitos Mustaruusu Niinhän se on, että ei me yksittäiset ihmiset mitään pystytä tuolle ongelmalle, että alkoholin vaurioittamia lapsia syntyy.. Ei auta sääliä. Mukavasti kirjoitit niin, että minullehan avautui eri näkökulma siihen, että miksi niitä vanhempia pitää sännöllisesti tavata, vaikka ne ois ihan kamalia olleet. Valmennuksessa näitä asioita varmasti käydään. Olen ollut äiti jo kymmenen vuotta ja tiedän, että lapsilla on loistava mielikuvitus. Tosiaan, helposti voi muodostua epärealistinen kuva ihan mistä vaan, jos ei selitä asioita tarpeeksi hyvin. Ja nuorellakin sitten. Kunmurrosiässä kapinoidaan lähintä kasvattajaa(sijaisvanhempaa) kohtaan, niin biovanhemmista voi varmaan muodostua mielikuvituksen avulla jotain sellaista mitä he eivät olekaan..

Tämä menee asian vierestä, mutta muistan omasta lapsuudesta esimerkin. Minun mummuni kuoli syöpään, kun olin 4-vuotias. Pieni lapsi ei ymmärrä kuolemaa eikä sitä ainakaan siihen aikaan paljon selitetty. Muistan miten äiti itki kauheasti ja muistan hautajaiset. Muistan, että ajattelin sitä, sanottiin, että mummu on nyt taivaassa ja mummu kuitenkin laitetaan arkussa maan alle. Kyselin, miksi mummu kuoli? Minulle sanottiin lyhyesti savon murteella, että mummu sai "kasvin" mahaan. No, siitä seurasi se, että en uskaltanut syödä hedelmiä pitkään aikaan, koska pelkäsin, että syön vahingossa siemenen ja vaikkapa appelsiinin siemenestä alkaa kasvaa se kasvi minullekin mahaan ja minä kuolen ja joudun maan alle niinkuin mummu!
 
Me olemme olleet tukiperheenä monien lasten perheiden kanssa yhteistyössä, osalla on ollutkin aiemmin lapset huostassa tai lapsi on joutunut myöhemmin toiseen perheeseen. Mutta kyllä minä ajattelen, että me kaikki olemme samalla viivalla. Osalle sattuu elämässä vaikeammat lähtökohdat, niin ympäristön kuin perimän (esim. periytyvät mielenterveysongelmat) kautta, ja vaikka lastaan kuinka rakastaa, niin jos oma pää ja elämä on sekaisin, niin lapsen tarpeet jäävät väkisin taka-alalle. Ahdistusta tulee purettua lapseen, ainakin vielä jos mukana on päihteitä, kynnys madaltuu ja kaikkeen alkaa tottua. Voin jotenkin hyvin ymmärtää noita noidankehiä, vaikka oma lapsuudenperheeni taas on ollut ihan perusperhe, missä meidän lasten oli turvallista kasvaa. Mutta miksei meille kenelle tahansa voisi käydä huonosti, jos elämä liikaa heittelisi? Ja kun miettii lapsen sijoitusta niin, että jos minulta vaikka kuolisi mies, ja masentuisin vakavasti enkä jaksaisi hoitaa lapsiani, niin tottakai sekä lasten etu että minun suurin toiveeni olisi edelleen pitää yhteyttä lapsiini. Sehän olisi ihan katastrofi kaikkien kannalta jos yhteys katkeaisi. Minusta juuri pitää viimeiseen asti välttää mustavalkoista ajatusta, jossa sijaisperhe on se hyvä ja biologinen perhe paha. Kenties lapsi pärjääkin elämässä juuri sen varassa, että on saanut bioperheeltään ihania luonteenpiirteitä, rakkautta vauvana, tietää missä hänen juurensa ovat. On kamalia, vuosia jatkuvia tilanteita ja tekoja, joita ei voi hyväksyä. Mutta ihmisenä emme oikein voi muita tuomita. Laki sitten tuomitsee. Mustaruusu kirjoititkin jo monia hyviä pointteja! Mukava kuulla, että teillä on mennyt yhteistyö bioperheiden kanssa aika hyvin.

Tii tu , kiva kun muistuttelit tuosta kirjasta, olenkin unohtanut katsoa saisiko sen kirjastosta jo ilman varausta. Alkoholivaurioihin toivoisin kyllä pakkohoitoa ehkäisykeinoksi. Kehittyvä sikiö kun on täysin äitinsä armoilla, häntä ei vielä voi ottaa huostaan. Ja kuinka paljon vaikeutta nuo alkoholivauriot sitten aiheuttavatkaan lapselle läpi elämän. Todella surullista!

Yksinhuoltajana sijaisvanhemmuuteen varmaankin kaipaa tukea niin arkeen kuin siihen, että kenen kanssa lasten asioista saa puhua. Jos lähellä ei ole vertaisryhmää niin vaatisin kyllä sijoittajakunnalta säännöllisen ulkopuolisen työnohjauksen. Täytyyhän joku paikka olla minne voi kaiken kertoa kaunistelematta, ystävät kun eivät saa kaikkea lapsen asioista tietää ja toisaalta heidän velvollisuuskaan ei ole aina kuunnella eivätkä he ehkä ymmärrä kaikkea mitä sijaisvanhemman arkeen liittyy.
 
Hei Emmi67! Kiva lukea, että ainakin yksi 5-vuotiaan äiti on läpäissyt seulan :)
Kuinka kauan sinulla kesti tuo valmennusvaihe ja mietitkö pitkään ennen kuin hakeuduit siihen? Täytyy kai vain luottaa siihen itsetuntemukseen tuossa jaksamis-asiassa. Että kun vaan on olo, että energiaa, jaksamista ja tahtoa olisi paljon ja hyvin pärjäsi omankin vauvan kanssa käytännössä yksin ja sijoitetun lapsen kanssa vielä apu kuuluu pakettiin.Niin, enhän minäkään alunperin yksinhuoltajuudesta haaveillut vaan ihan tavallisesta ydinperheestä. Se sitten kesti itsestäni riippumattomista syistä vain ensimmäisen vauva-vuoden ajan ja sen jälkeen piti muokata oma elämäntapa uusiksi. Tähän itsenäiseen vanhemmuuteen on niin tottunut ja oma perhemalli on niin luonnollinen, että en kyllä osaisi toisin elää. Omat harrastukset ovat sellaisia, joita pystyy tekemään kotona ja mökkipuutarhassa, lapsen siinä tehdessä omiaan. Mummila, kummila ja ystäväperheet ovat samassa kaupungissa ja elämä on oikein onnellista. Yksinhuoltajuus ei ole mikään syrjäytymisen tai surkean elämän tae, vaan siihen liittyy silloin monia muitakin ongelmia. Joskus vaan tuntuu kurjalta lukea jotain asenteellisia kirjoituksia, kuinka lapsen huostaanoton syyksi tai ongelmaksi mainitaan ensimmäisenä äidin yksinhuoltajuus! No, nämä ovat onneksi harvinaisia ja tökeröjä juttuja, jotka osaa jo suodattaa.Tsemppiä odotukseen Emmi, sinulla on jännät paikat!
 
Viimeksi muokattu:
Luinpas hätäisesti nuo vastaukset. Hyvä juttu olisi tosiaan tuo vertaisryhmä ja työnohjauskin, kiitos tiedoista! Ja Lilialiisa, kirjoitit kauniisti tuosta samalla viivalla olemisesta. Elämä on tosiaan arvaamatonta, eikä sitä aina voi suunnitella. Vaikka ns normaali terve vanhempi käyttää kriisissä kaiken energiansa juuri omaan lapseensa ja hänen elämänlaatuunsa,ei masentunut vanhempi tähän välttämättä pysty vaikka haluaisi.
 
Kiitos teille ihanista kirjoituksista ja kattaviata vastauksista jotka ovat myös minua mietityttäneet.
Meillä on alettu täyttämään Perhelomaketta ja toiveissa olisi saada sijoitus lapsi.
Pitkien lapsettomuus hoitojen jälkeen ja lasta kun perheeseen vielä toivotaan.
Hoivaamis tarve on itsellä vielä suuri sekä halu auttaa lasta joka kotia ja raksatavaa/ hyväksyviä vanhempia tarvitsee.
Juuri tuo taloudellinen puoli on mietityttänyt..sekä vapaan pitäminen, kenelläpä on varaa olla ilman tuloja puolikin vuotta?
Mietinkin että eihän voi olla totta että moni perhe jää pois kokonaan kun ei talous kestä. Pakolliset kuluthan on joka perheessä saatava hoidettua.
Onhan lapsia perheissä joissa ei niin suuria tuloja ole. Ei raha voi ratkaista kaikkea. Turvallinen ja lämmin koti. Ihan tavallisine vanhempineen on tärkeintä kuitenkin..
 
Pakko tulla sivusta sanomaan, että ihan mielettömän hieno ja ajatuksia herättävä keskustelu on nyt menossa! Keskustelun vilkkaus kertoo, että tällaiselle ajatustenvaihdolle on ollut kova tilaus.

Olen seurannut tätä keskustelua alusta asti sivusta, vaikka meillä kallistuttiin sijaisperhevaihtoehdon sijaan adoption puolelle. Kaikki on kuitenkin vielä niin alkumetreillä, ettei yhtään tiedä mitä tuleman pitää (ekaa neuvontaakin odotellaan vielä pitkä tovi). Takaraivossa on ajatus, että jos adoptiossa tulee seinä vastaan, niin sijaisvanhemmuushomman voisi edelleen nostaa kotipiirissä keskusteluun. Sitä ajatellen on jotenkin ihan mielettömän rohkaisevaa nähdä, että näin paljon viisaita naisia on kerääntynyt tätä asiaa tänne pähkimään. Tuntuu, että ei varmasti jäisi yksin tässäkään vaihtoehdossa.

Iida-Karoliina, tässä ketjussa on hyvin käsitelty noita sijaisperheen rahallisia korvauksia - kannattaa selata taaksepäin. Sijaisvanhemmaksi.fi:stä saa myös lisätietoja: Sijaisvanhemmaksi (ja tuota minimipalkkiotahan on nostettu, sivua ei näy päivitetyn...) Eli ei joudu olemaan ilman tuloja, jos kohta ei mitenkään rikastumaankaan pääse.

Sharlin, mitä kuuluu - eteneekö teillä hommat?
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa