Sietämätön tilanne!

[Teddy]

Kerron tilanteen mahdollisimman selvästi ja lyhyesti. Meillä asuu mieheni 11v. tyttö. Itselläni ei ole lasta (ja siitä saankin aina kuulla miten en ymmärrä sitä tai tätä jne).
Arki on käytännössä sitä, ettei tyttö "puhu" minulle mitään vaan hakee koko ajan isän huomiota. Yleisimmät "keskustelunaiheet" meidän välillä ovat: hei, moi, hyvää yötä, hyvää koulupäivää.
Jos mieheni osoittaa minua kohtaan huomiota, reaktiot tytön puolelta on mustasukkaiset mulkaisut ja nokan nostaminen. Tätä on jatkunut melkein vuoden kaikkine eri piirteineen.
Nyt tilanne on kuitenkin tullut siihen pisteeseen, etten kertakaikkiaan kestäisi asua samassa asunnossa ihmisen kanssa, joka rajaa aivan selvästi minua ulkopuolelle. Sanomattakin on selvää, että jos hänelle huomauttaa jostain, niin nokkavan katseen saa palkaksi.

Olenkin siksi yrittänyt olla puuttumatta lähestulkoon mihinkään asiaan ja antanut miehen hoitaa sanallisen kurituksen ja ohjauksen jne. Arvatenkin tässä suhteessa on meillä paljon erimielisyyttä. Miestäni kun ei ota silmään läheskään samat asiat kuin minun.
Kaikki asiat ovat alkaneet mutkistua matkustelua myöden, joka todella hankalaa, koska tyttö temppuilee ja osoittaa mieltään...turhaa siis maksaa satoja euroja, että lähdemme kärvistelemään tätä uusperheen ihanuutta ulkomaille pieneen hotellihuoneeseen?!?!

Itseäni tämä tilanne on alkanut ahdistaa oikein toden teolla, koska koen, että elämä on alkanut tämän lapsen takia kaventua ja jäykistyä arjen pakollisiin kuvioihin. Tämä lause on tietysti aivan myrkkyä miehelleni, joka odottaa, että vietämme kolmestaan kivaa aikaa!?!

Voiko kukaan ymmärtää millaisia tunteita tulee näin naisena tuollaista lasta kohtaan? Melkein inhottaa hänen läsnäolonsa nykyään. Tulee todella paljon tunteita laidasta laitaan, joista en ole todellakaan ylpeä. Seuraavaksi tuleekin sitten syyllisyydentunteet.
Kaikki nämä syö aivan käsittämättömän paljon energiaa ja henkisiä voimavaroja. Jatkuva luoviminen omien tunteiden kanssa´on raskasta. Koen olevani puun ja kuoren välissä. Erotakkaan en haluaisi, mutta tuntuu, että näin hajoaa pää ihan varmasti ennen pitkää!

 

[lapsellinen]

\

Kerron tilanteen mahdollisimman selvästi ja lyhyesti. Meillä asuu mieheni 11v. tyttö. Itselläni ei ole lasta (ja siitä saankin aina kuulla miten en ymmärrä sitä tai tätä jne).
Arki on käytännössä sitä, ettei tyttö "puhu" minulle mitään vaan hakee koko ajan isän huomiota. Yleisimmät "keskustelunaiheet" meidän välillä ovat: hei, moi, hyvää yötä, hyvää koulupäivää.
Jos mieheni osoittaa minua kohtaan huomiota, reaktiot tytön puolelta on mustasukkaiset mulkaisut ja nokan nostaminen. Tätä on jatkunut melkein vuoden kaikkine eri piirteineen.
Nyt tilanne on kuitenkin tullut siihen pisteeseen, etten kertakaikkiaan kestäisi asua samassa asunnossa ihmisen kanssa, joka rajaa aivan selvästi minua ulkopuolelle. Sanomattakin on selvää, että jos hänelle huomauttaa jostain, niin nokkavan katseen saa palkaksi.

Olenkin siksi yrittänyt olla puuttumatta lähestulkoon mihinkään asiaan ja antanut miehen hoitaa sanallisen kurituksen ja ohjauksen jne. Arvatenkin tässä suhteessa on meillä paljon erimielisyyttä. Miestäni kun ei ota silmään läheskään samat asiat kuin minun.
Kaikki asiat ovat alkaneet mutkistua matkustelua myöden, joka todella hankalaa, koska tyttö temppuilee ja osoittaa mieltään...turhaa siis maksaa satoja euroja, että lähdemme kärvistelemään tätä uusperheen ihanuutta ulkomaille pieneen hotellihuoneeseen?!?!

Itseäni tämä tilanne on alkanut ahdistaa oikein toden teolla, koska koen, että elämä on alkanut tämän lapsen takia kaventua ja jäykistyä arjen pakollisiin kuvioihin. Tämä lause on tietysti aivan myrkkyä miehelleni, joka odottaa, että vietämme kolmestaan kivaa aikaa!?!

Voiko kukaan ymmärtää millaisia tunteita tulee näin naisena tuollaista lasta kohtaan? Melkein inhottaa hänen läsnäolonsa nykyään. Tulee todella paljon tunteita laidasta laitaan, joista en ole todellakaan ylpeä. Seuraavaksi tuleekin sitten syyllisyydentunteet.
Kaikki nämä syö aivan käsittämättömän paljon energiaa ja henkisiä voimavaroja. Jatkuva luoviminen omien tunteiden kanssa´on raskasta. Koen olevani puun ja kuoren välissä. Erotakkaan en haluaisi, mutta tuntuu, että näin hajoaa pää ihan varmasti ennen pitkää!

Ihan kuullostaa normaalilta lapselta.Enemmän huolestuttas jos ei mitään tunteita näyttäisi.Itse olen lähiäiti ja just samanikäinen poika,on osannut olla "tosi ihana" miesystävälle.Muutenkin ihan omakin lapsi toisinaan ottaa pannuun ihan jokaista vanhempaa, ja olisin minäkin toisinaan valmis lapset vaikka kiinaan lähettämään..Vanha "viisaus" :jos et pysty opettelemaan lasta"rakastamaan", etsi mies jolla ei lapsia..(tästä taas tulee varmasti palautetta,mutta niin se vaan on) ps.olen minäkin joutunut lopettamaan suhteita, koska miesyst. ei ole oppinut pitämään lapsistani (meitä kun tulee koko paketti,kuin myös kaikkia joilla lapsia on),MUTTA kun on huomannut ettei mies pidä lapsistani kummasti se omakin ihastus mieheen lopahtaa...en tiedä mutta voi varmaan käydä miehellekin ELI jos mies huomaa ettei naisyst. pidä hänen lapsistaan alkaa jossain vaiheessa tökkimään???

 

[eräs]

Voimia :hug:

Uskon, että 11-vuotias tyttö voi olla todella hankala, alkaahan hän jo lähestyä murrosikää.
Varsinkin itse lapsettomana osapuolena lasten oikkuja on välillä sietämätöntä kestää ja ymmärtää vaikka miten hyvää tahtoa riittäisi.
Itse kun aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa, pojat olivat 4 ja 5 vuotiaat, nyt ovat toka-ja kolmasluokkalaisia.
Olet siis ollut miehen kanssa (?) vuoden.
Asiantuntijoiden mukaan uusperheen asettuminen ja kaikkien sopeutuminen vie keskimäärin viisi vuotta, sen mukaan vuosi on vielä lyhyt aika, mutta minusta kuitenkin sen verran pitkä, että en neuvo heittämään hanskoja narikkaan sen takia, että lapsi oikuttelee, koska hän tekee sitä jokatapauksessa ja kaikille eikä lapsi valitse vanhemmilleen kumppaneita.
Ennemmin neuvoisin oman järkesi säilyttämiseksi ottamaan omaa aikaa perhe-elämästä-tapaa ystäviäsi, käy harrastamassa, ravintolassa, missä vaan missä saat ajatukset välillä muualle. Silloin ehkä on hyvää aikaa miehenkin viettää aikaa kahdestaan lapsensa kanssa. Ja sitten taas kun olet miehesi kanssa, yritä rauhallisesti saada hänet keskustelemaan niistä asioista jotka sinusta tuntuvat pahoilta. Hyvän suhteen kehittymiseksi lapsen ja vanhempi(puolen) sekä muutenkin uusperheen kehittymiseksi tarvitaan ehdottomasti avoin ja ymmärtäväinen puheyhteys-myös negatiivisista asioista on pystyttävä puhumaan ilman, että lapsen biologinen vanhempi (sinun tapauksessasi lapsen isä) ottaa asiat liian herkkänahkaisesti ja kääntää asiat niin, että sinä vain inhoat hänen lastaan tms. Ja sitten välillä tarvitaan myös sitä aikuisten kahdenkeskistä aikaa.
Käy uusperheellisten liiton sivuilla, siellä saa monesti oikeaa vertaistukea (et ole yksin!)
Itse olen kamppaillut samojen ongelmien kanssa, toisinaan vieläkin tulee niitä hetkiä kun kysyy itseltään, "Miksi en voinut valita helpompaa elämää.?"
Kun sain oman lapsen, sain tavallaan paremman syyn yrittää pitää lankoja käsissä ja sopeutua perhe-elämään. Lisäksi se, että olemme viettäneet paljon aikaa lasten kanssa keskenään ja koska he asuvat puolet ajastaan meillä, on auttanut. Ja aika.
Ja kärsivällisyys...välillä on pakko laittaa asioita toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, vaikka se onkin niin pirun vaikeeta välillä...
En ikinä unohda mm. sitä, kun mieheni toinen lapsi sanoi mustasukkaisena että (isä) ei saa pussata (minua) kun olivat synnytyssairaalassa katsomassa vastasyntynyttä pikkusisarusta. Yhteen ääneen siihen, että "Saapas!"
Lapset on lapsia. Yhtenä päivänä ovat yhtä mieltä, toisena toista. Meillä lapset keskenään ovat rakkaita toisilleen, vaikka eri äidit onkin.

Jaksamista!

 

[eräs]

\

..Vanha "viisaus" :jos et pysty opettelemaan lasta"rakastamaan", etsi mies jolla ei lapsia..(tästä taas tulee varmasti palautetta,mutta niin se vaan on) ps.olen minäkin joutunut lopettamaan suhteita, koska miesyst. ei ole oppinut pitämään lapsistani (meitä kun tulee koko paketti,kuin myös kaikkia joilla lapsia on),MUTTA kun on huomannut ettei mies pidä lapsistani kummasti se omakin ihastus mieheen lopahtaa...en tiedä mutta voi varmaan käydä miehellekin ELI jos mies huomaa ettei naisyst. pidä hänen lapsistaan alkaa jossain vaiheessa tökkimään???

Oletko sinä ihan oikeasti lukenut ap:n kirjoituksen alusta loppuun?

 

[taustalla]

Ymmärrän hyvin, miltä sinusta tuntuu! Meillä tuollaista on onneksi vain joka toinen viikonloppu.

 

[jeps]

Olen itse äiti omille lapsilleni mutta en silti tunne mitään suurensuurta rakkautta mieheni lapsia kohtaan. he käyvät meillä joka toinen viikonloppu. Välillä olen inhonnut aivan tavattomasti, nyt on vaihe että siedän kohtuullisesti.
Suhteemme alussa jopa ikävöin heitä, odotin heidän tuloaan. Sen tunteet ja olotilan ovat kyllä niin nämä lapset itse kuin isänsä vanhemmatkin onnistuneet karsimaan perusteellisesti minusta pois.

meillä ei nokkaa nostella tai uhmata minua - enää! en tiedä milloin se taas on edessä.
Mutta inhoan sitä, kun he ovat niin teennäisiä, mielisteleviä. Etenkin kun mummu ja pappa tulevat, heistä tulee todellisia per.**een-nuolijoita, käyttäytyvät siten, että saavat ylisanaisia kehuja ja sitten kun mummu selittää miten kauniisti lapset taas käyttäytyivät, nämä seisovat vieressä ripsiään räpyltellen kuin teennäiset nuket. \|O

Ja kun tilaisuus tulee, ollaan todellisia ku**si**päitä.. juuri sen KÄYTÖKSEN kautta, tehdään ikään kuin tahallaan..


Äitiys ei tee automaattisesti lapsirakkaaksi. Ei edes sitten, vaikka kyseessä on miehen lapset, "toisen lapsia" ne yhtäkaikki on, ei minun.

Omiltaan sietää enemmän kaikenlaista käytöstä, kumppanin lapsilta ei. :ashamed:

 

[taustalla]

ymmärrän toki. olet kuitenkin aikuinen ihminen ja kannat aikuisen vastuun, lapsi kiekkuaa ehkä pahaa oloaan ja katkeruuttaan sinulle, mutta tämä kai oli odotettavissa kun muutit tytön isän kanssa asumaan.
kannattaa miettiä tilannetta miltä isän ja tytön kannalta tilanne näyttää. :hug:

 

[marikki]

Tunteesi ovat ymmärrettäviä. Olen itse pian 9-vuotiaan lapsen äitipuoli.

Olet kuitenkin aikuinen ja sinulla on aikuisen välineet ja mahdollisuudet käsitellä/selvittää asiaa. 11-vuotias on herkimmillään; pystytkö kuvittelemaan hänen tunteitaan? Luulisin, että sisimmässään hän voi kokea epävarmuutta ja hyljätyksi tulemisen pelkoa. Monesti erolapsilla on myös paineita esittää "pikkukovista".

Juttele miehesi kanssa, ettet koe viettäväsi viikonloppuisin erityisen "hauskaa yhdessäoloa". Mitä jos ottaisit selkeästi etäisyyttä ja harrastaisit omia juttujasi, jos tilanne on erityisen sietämätön? Anna lapselle aikaa ja tilaa tutustua sinuun. Ole vain oma itsesi. Useimmiten se riittää. Ainakaan lapsen kiukkuun ei kannata "mennä mukaan" (en usko, että olet mennytkään).

Tsemppiä kaikkeen :flower:

 

[Siiri]

Lapsi voisi muuttaa äitinsä luokse. Jos on niin vaikeaa asua ja olla teillä.
Ymmärräns inua täysin vaikka en ole samassa tilanteessa!

 

[tätä mieltä]

sinun pitää olla huushollissa se vanhempi , sinun pitää näyttää " missä kaappi seisoo" eli etsaa antaa lapsen otta valtaa. sano suorat sanat, kiitä kun kun kiitoksen paikka, kannusta kun siihen on tarve, ole myötämielinen, kysy toiveita, ole pomo, älä alistu. tiukka ja rakastava. teet virheen jos et puutu mihinkään... sinähän siellä asut ja sinun pitää olla aikuinen vanhempi. myös miehelle samat asiat tyttärensä suhteen.

 

[taustalla]

Kun minä olin pieni asuimme äitini, siskoni, minä ja isäpuoleni kodissamme. En paljoakaan puhunut isäpuolelleni juuri mitään. Vain muutamia sanoja käytin eikä se tuntunut isäpuoltani haittaavan. Kerran yritti komentaa minua, kun olin murrosikäinen mutta sanoin päin näköä et älä komenna et sä mun isä oo. Eikä sen jälkeen komentanut enää. Nykyään on paremmat välit. Joten toi käytös on normaalia sellaiselle lapselle kuka ei halua et talossa asuisi muita kuin omat vanhemmat.

 

[suklaati]

Onpa "kiva", että tällaisesta asiasta voi puhua. Minäkin odotin aina mieheni tyttären tapaamista (joka toinen vko), mut onhan tää aika rankkaa... suhteessa. Meilläkään mieheni silmään ei ota tyttären tempaisut kun lapsi on muuten nii-in kiltti. Mulla on todella laidasta-laitaan -tunteet tätä lasta kohtaan, enkä oikeesti voi sille mitään. Yritän aina silloin kun ahdistaa ajatella positiivisesti. Mut oikeesti mä oon sitä mieltä että miehen pitää huomioida mua myös niinä vkonloppuina kun tyttö on täällä. Älkää ymmärtäkö väärin! Sillä ei mun mielestä oo oikein et tyttö "roikkuu" mussa ja isukki on omissa askareissaan. Mulla menee tosta hermo nykyään aika nopeesti ja sit isi ihmettelee et onpa kumma kun sulla on näinä vkonloppuina aina kaikki huonosti. Prkl!

Luulin, että oppisin rakastamaan tyttöä (ehkä teenkin sen tavallani, tykkään kyl kovasti), mutta rakastan kyl omaa lastani aivan toisella tavalla. Olenkin ihan kaheli.

Uskon, et ne jotka on vastaavassa tilanteessa ymmärtävät, muut älköön vaivautuko. Jään odottelemaan kommetteja.

 

[taustalla]

Viha tai kyllästyminen kuvaa kyllä minunkin tunteita osittain, tytärpuoltani kohtaan. Ehkä kuvaavin ilmaisu on totaalinen väsyminen tai kyllästyminen häneen. En jaksa enään edes yrittää, yritin olla hyvä äitipuoli, mutta mies onnistui kunnolla tuhoamaan ne jokaiset yritykset, siis samaa mitä joku toinenkin tavallaan kuvasi täällä. Tytärpuolellanikin on kyllä asiassa tekemisensä.
Mitä järkeä olla ja yrittää kun toiset tekevät kaikkensa, että epäonnistut.
Minä puhun nykyään jokapäivä, ajatuksesta että muuttaisin, kunhan vain saisin jalat liikkeelle.
Minun tekstiä saa rauhassa kritisoida lapselliseksi, mutta minä en sentään ole mustasukkainen lapsesta, niinkuin mieheni tai kuten tytärpuoleni on isästään.
mustasukkaisuuteen tarvittaisiin rakkauta tai välittämistä, mutta minä en enään välitä, niin uskoisin.
Sori tämä teksti, mutta en taida olla ainoa tässä jamassa.

 

[Wicked Mary]

\

Viha tai kyllästyminen kuvaa kyllä minunkin tunteita osittain, tytärpuoltani kohtaan. Ehkä kuvaavin ilmaisu on totaalinen väsyminen tai kyllästyminen häneen. En jaksa enään edes yrittää, yritin olla hyvä äitipuoli, mutta mies onnistui kunnolla tuhoamaan ne jokaiset yritykset, siis samaa mitä joku toinenkin tavallaan kuvasi täällä. Tytärpuolellanikin on kyllä asiassa tekemisensä.
Mitä järkeä olla ja yrittää kun toiset tekevät kaikkensa, että epäonnistut.
Minä puhun nykyään jokapäivä, ajatuksesta että muuttaisin, kunhan vain saisin jalat liikkeelle.
Minun tekstiä saa rauhassa kritisoida lapselliseksi, mutta minä en sentään ole mustasukkainen lapsesta, niinkuin mieheni tai kuten tytärpuoleni on isästään.
mustasukkaisuuteen tarvittaisiin rakkauta tai välittämistä, mutta minä en enään välitä, niin uskoisin.
Sori tämä teksti, mutta en taida olla ainoa tässä jamassa.

Ymmärrän sinua oikein hyvin. Meidän tapauksessa miehen lapsista on ollut mustis paitsi isä itse,niin myös heidän etä-äitinsä ja tämän vanhemmat. Isä tahtomattaan ja etä-äiti vanhempineen aivan tieten tahtoen ovat koko tämän reilu 4 vuotta pyrkineet siihen,ettei minun ja poikien välille mitään lämpimiä suhteita koskaan kehittyisi. Koska vain oikeat vanhemmat ja oikeat isovanhemmat saavat merkitä lapsille jotain,äitipuolen täytyy kokoajan muistaa ettei ole yhtikäs mikään lasten elämässä,vaikka käytännössä on huolehtinut lapsista kokoajan ja jolle lapset asioistaan puhuvat.

 

[taustalla]

Teet kaiken, mutta palkkana on vain halveksunta tai uhkailu, jos et tee niinkuin minä tahdon, niin tämä muistetaan.
Taas äsken sain taas kuulla sen.
Mietin missä kulkee raja jolloin luovutan, ja muutan muualle ja otan omat lapseni mukaan.
En taida ola tässä tilanteessa ainoa.

 

[taustalla]

Mieti, onko mies ja suhde kaiken tuon vaivan arvoista. SIis loppujen lopuksi.< Jaksatko kestää ja odottaa parempaa aikaa? Mitä toivot elämältä?

 

[Lumikki]

\

Lapsi voisi muuttaa äitinsä luokse. Jos on niin vaikeaa asua ja olla teillä.
Ymmärräns inua täysin vaikka en ole samassa tilanteessa!

Lapsi ei voi tehdä mitään, aikuiset päättävät hänen asioistaan. Ja aikuisten tehtävä on tukea lasta silloin, kun hänellä on vaikeaa. Ei asiat sillä selviä,että käsketään muuttamaan äidin luo jos on vaikeaa. Kai siihenkin on olemassa syy, miksi lapsi alunperin on isällä?
Mielestäni Siirin ratkaisu asiaan on suoraan kypsymättömän äitipuolen suusta.

 

[joo tiedän tunteen]

Olen kestänyt samaa käytöstä n.4v.. Laitoin nyt pisteen kaikelle en enää halua olla lapsen kanssa tekemisessä. Kaikkeni olen OIKEASTI TEHNYT..#&%?$!* vain sataa niskaan!! En halua että omat lapseni näkee sellaista käytöstä.. On erittäin itsekäs ja jos ei saa tahtoaan läpi sanoo isälleen että häntä ei rakasteta.. Todella manipuloiva ele.. Minulle loppuun kulunut fraasi!! Isä palvoo kuin puolijumalaa.. Kohta ollaan siinä pisteessä että minä lähden lapsieni kanssa ja me sovimme tapaamisoikeuksista.. En jaksa enää hiippaila kotonani kun tyttö on meillä.. Sisarpuolet ei saa leikkiä jos hän katsoo telkkaria.. (silloin veli on #&%?$!*) Mä en jaksa enää tyttöä.. :'(

 

[joo tiedän tunteen]

Olen alkanut miettimään myös että onko tämä vuosien piina enää sen arvoista!!!!!! Mietippä sinäkin... Helpotusta ja arvostusta ei näy vaikka kaikkensa antaa.. Biologinen äiti ei tee mitään, mutta saa kaiken arvostuksen.. Kai minunkin pitäisi alkaa juomaan ja olla tekemättä mitään.. Tai sitten otan vain ritolat siihen täällä on menty :'(

 

[Wicked Mary]

\

Olen alkanut miettimään myös että onko tämä vuosien piina enää sen arvoista!!!!!! Mietippä sinäkin... Helpotusta ja arvostusta ei näy vaikka kaikkensa antaa.. Biologinen äiti ei tee mitään, mutta saa kaiken arvostuksen..


Näinhän se menee!

 

[mietin vain]

Mistä kaikkialta saa apua tälläisiin ongelmiin?

Mielestäni ei kannata luovuttaa omaa valtaansa pois. Toisaalta lapsi on vaikeuksissa kans. Ehkä ulkopuolinen sovitteleva osapuoli olisi avuksi. joku, joka saisi isän uskomaan että todella kärsit ja lapsi saisi tukea sopeutumiseensa sekä ehkä saisitte sovittua käytännön rajoista, esim. jos lapsi haukkuu niin mikä rangaistus jne.

Ei se ole hyvä lapsellekaan että voi käyttäytyä kuin pellossa, mutta käytös muuttuu nopeimmin jos löytää oikeat narut joista vetää.

itse tein sen virheen että alussa vain siedin ja päästin läpi asioita koska halusin saada asiat toimimaan. pipariksi meni. Käytännön rajanvedossa on se vaikeus että normaalejakin asioita voi tehdä ilkeän tuntoisesti ja silloin niihin on vaikea puuttua. mutta se tunne asioiden takana on mihin pitää puuttua.

 

[Mörris]

Kuulostaa siltä, että teillä olisi pitkän palaverin paikka..! Aikuisten tehtävä on yhdessä sopia säännöt, ovat sitten toisen lapsista kyse tai omistaan! Kannattaisi kysyä apua kasvatus- ja perheneuvolasta, maksuton palvelu ja asiantuntevat ihmiset.
Meillä käytettiin ko. palvelua, kun mieheni tytär muutti meille, koska koin, että tilanne mullistaa meidän kaikkien elämän. Vie aikaa tottua tilanteeseen ja kaikki hakevat omat paikkansa. Joskus lapset pohtivat asioita tai surevat sellaista, joka ei edes juolahda mieleen. Silloin ammatti-ihminen on oiva apu, saa puhua luottamuksella. Toki toiset ajattelevat, että on jotenkin huonompi, jos apuja kyselee... Minä itse olen ylpeä siitä, että kävimme siellä ja suosittelen kaikille lämpämästi! Jos ei itselläni keinot riitä, etsin sellaisen joka osaa auttaa, koska minä en aio luovuttaa meidän perheemme suhteen.
Joskus voisin lempata koko sakin niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja seuraavaksi voisin haalia kaikki kainaloon ja joskus karkaan lenkille kun kaipaan rauhaa... Kaikki täysin tarpeellisia tunteita ja onneksi niitä on!
En tiedä muista, mutta minä rakastan myös omia lapsiani eri tavalla, kaikkia. Samoin mieheni tytärtä. Pointti on se, että rakkaus ei ole vain tietyn laista. Ja minä en haluaisi mieheni tyttären muuttavan pois, vaikka mieheni joskus mokaakin kasvatusasioissa ja riidellään sekä isän että tyttären kanssa.... niin riitelen omienikin kanssa.