Sektio vai pysyvä vaurio?

Blaah... en saa enää tätä asiaa mielestäni ja ilo odotuksesta alkaa painua taka-alalle.

Esikoisen synnytyksessä 9/07 tullut peräsuolenlaskeuma hankaloittaa elämää edelleen, ja kohta pitäisi päättää, uskallanko synnyttää tämän toisen lapsen (la 8/09) alakautta. Pelkopolikäyntikin on vasta kahden viikon päästä.

Haluaisin todella synnyttää alakautta, kipu on minulle täysin yhdentekevää, minusta nimenomaan alatiesynnytys on niin ainutkertainen kokemus! Mutta ne riskit. Viime kerralla selvisin siinä mielessä vähällä, että tämän lievän laskeuman kanssa on nykyään, alun järkytyksen jälkeen, ihan hyvä elää. Ja korjausleikkaukseen voin mennä sitten aikanaan.

Mutta enää en elä siinä pumpulissa, että "ei minulle voi mitään tapahtua". Tiedän että voi, ja tiedän myös mitä kaikkia vaurioita synnytyksessä voi tulla. Entä jos nyt tulevassa synnytyksessä saan III/IIII asteen repeämän? Entä jos menetän pidätyskykyni loppuiäksi? Entä jos virtsarakon tai sulkijalihaksen hermot vaurioituvat pysyvästi? Entä jos kohtu/ emätin luiskahtaa ulos ja loputkin kudokset venyvät pysyvästi pilalle? Entä jos nykyinen laskeuma menee niin pahaan kuntoon, että joudun korjausleikkaukseen välittömästi ja minulta kielletään lasten tekeminen. Haluaisin vielä kuitenkin 1-2 lasta lisää...

Mutta entäs jos synnytys menisikin ihan hyvin, mutta minä halusin sektion. Ja sitten en sektion vuoksi tulekaan enää uudestaan raskaaksi, tai jos tulen, niin istukka kiinnittyy kohtulihakseen tai kohtu repeää? Entä jos en sektion jälkeen "tunne synnyttäneeni" ja haikailen menetetyn alatiesynnytyksen perään?

Nämä kaikki kysymykset, ja paljon muita, pyörivät mielessä koko ajan, en pysty ajattelemaan mitään muuta. Valvon yöllä ja tiuskin miehelle, olen poissaoleva esikoiselle. Surffailen netissä etsien vastauksia, mutta eihän niitä ole.

En pysty tekemään tätä päätöstä, entä jo loppuelämäni menee täysin pilalle synnytysvaurioiden vuoksi?

Onko kellään samanlaisia pelkoja/pohdintoja? Mihin ratkaisuun olette itse päätyneet, ja kaduttiko se myöhemmin?

 

vain sinä itse tiedät mikä sopii sulle parhaiten.

 

mulla hyvä esimerkki, eka lapsi syntyi joulukuussa 2005 ja synnytys oli mitä hirvein, itse menin synnytyksen aikana tosi huonoon kuntoon, sydän hyppi miten sattuu.. vointi laski tosi alas.. vauva syntyi lopulta kun oli ensin selvinnyt siitä että jäi puristuksiin synnytyksessä.. hapenpute, napanuora rajusti kaulan ympäri, aivoverenvuoto täsätä kaikesta seuraten, ekat päivät olivat niin ettei mitään tulevaisuudesta uskallettu edes luvata... pääsi sairaalasta pois n.3viikon ikäisenä.
toinen lapsi saatiin ulos sectiolla, oli mahassa aivan nurin kurin poikittain, ulkokäännöksiä tehtiin ennen leikkausta 7kpl, itku kurkussa sain pyytää leikkausta,
no kuitenkin pointtini koko hommassa on se että sitten tuli meidän "onni" ,synnytys käynnistettiin kahdella tabletilla, lapsivedet tuli eka, supistukset tulivat normaalisti, mahd pitkään kestin tuskaa ennen epiduraalia, ja sieltä se pikkuinen poika syntyi ilman mitään ongelmia 12h urakka oli, mutta ponnistusvaihe oli rauhallinen ja maailmaan tuli ilman ongelmia pieni suuri vaavi. kolmas kerta siis toden sano.. meillä..

 

ja niin varmasti section jälkeen tunnet itsesi ihan yhtä onnelliseksi...

 

Heips. Itsellä vähän samanlaisia aatoksia ensimmäisen ja toisen alatiesynnytyksen jälkeen kolmatta odottaessa. Vaikka väli oli pitkä kolmanteen n. 7. vuotta, traumat oli ja pysyi mielessä ja tuli pintaan taas uuden raskauden myötä. Vaikka itsellä ei olekaan noin vakavia ulkoisia eikä sisäisiä vaurioita, oli alatiesynnytykset silti traumaattisia ja rankkoja, vaikka lopputulokset olivat täydellisiä.
Mietin kauan samallalailla sektion mahdollisuutta, johon sitten päädyinkin kolmannen kanssa. Ei ollut kanttia synnyttää kun kuvittelin sektiossa pääseväni helpommalla.
Todellisuus ei näin kuitenkaan ollut ja jälkeenpäin kaduin päätöstä. Eli ei vieläkään rauhaa synnytys ongelmaiselle mielelle. Sektiossa tapahtui kaikki mahdolliset ongelmat ja riskit olivatkin täyttä totta joita kyseenalaistin sairaalaan sektio vastaisena herätysjuhlana. Vauva oli täysin hyvässä kunnossa siitä kuitenkin iso nöyrä kiitos.
Nyt neljännen kanssa olen lopettanut miettimisen kokonaan ja annan mennä niin omalla painolla kaiken kun olla ja voi. Kaikesta kuitenkin kiitollisena. Otan vastaan seuraavan synnytyksen ihan sellaisena mitä se tuo. Murehtimalla ei saa vastausta eikä tule hullua hurskaammaksi. Pelkopolit pystyy tarjoamaan oman osansa ja puhuvat tilastollista faktaa josta ei tavallinen kadun mies tässä tapauksessa raskaana oleva huolestunut äiti viisastu. Päätöksen teet siis vain sinä. Mikään eikä kukaan maailmassa ei takaa vastausta tai lopputulosta. Jotkut asiat on vielä onneksi suuremmissa käsissä, kuten nämä synnytys asiat. Toivon kaikkea hyvää ja rauhaa mielellesi. Äläkä miestä pommita, itse tein ihan sitä samaa, olisin toivonut että se olisi päättänyt mun puolesta, mutta sellaistahan ei kukaan voi tehdä. Miehet on näissä asioissa niin pihalla. Sama kun kysyisi naiselta sodassa koska pitää pommittaa tai avata tuli vastustajan edessä.

 

Miun ei tarvinnut tuota miettiä, alatiesynnytys ei tule kysymykseen missään tapauksessa. Vaikuttaa muuten todella paljon elämänlaatuun jos esim. ei ole pidätyskykyä. Siula on jo kokemusta siitä mitä on elää laskeuman kanssa. Vaikeita kysymyksiä, siun vaan pitää tietää mitä tehdä.

 

Kiitos teille kaikille kommenteista :heart: Tiedän, että itse, yksin, minun on tämä päätös tehtävä, yritän vaan epätoivoisesti helpottaa mahdotonta urakkaa peilaamalla hieman muiden kokemuksista.

Hirveän harvinaistahan se on, että se pahin tapahtuisi, ja todella vaurioituisin alatiesynnytyksessä loppuiäkseni niin, ettei elämästä tulisi enää mitään. MUTTA eipä se siinä tilanteessa lohduta, jos niin kävisikin, että se on harvinaista.

Aikalailla heilurimielialalla olen ollut, lueskelen maanisesti netin tietosivuja ja keskusteluita ja muutan mieltäni joka toisen viestin jälkeen. Kun luen, että jollain on mennyt hyvin alateitse ajattelen, että jospa minä kuitenkin... ja kun luen viestin jossa pienien lasten äiti kulkee itsekin vaipoissa (lopun ikäänsä) päätän että haluan ehdottomasti sektion! Ja sen "päätöksen" jälkeen alan välittömästi katumaan, että en saa enää kokea alatiesynnytystä!!! Huokaus... :ashamed:

Miksi tämä on niin vaikeaa? Se on vaan niin ihanan ainutkertaista aikaa se ihan loppuraskaus, kun odotellaan jännittyneinä muuttuuko supistukset säännöllisiksi, ja milloin lapsivedet menee... ja se hetki kun saa vauvan rinnalle kovan työn ja tuskan jälkeen!! :heart: Mutta sitä en kaipaa, että JOS synnytyksen jälkeen huomaankin, että paikat ei alakaan paranemaan, ja lääkärit toteavat ettei vaurioita voi enää korjata.

Lisämausteen tähän pohdintaan toi vielä se, että neuvolakäynnillä sain kuulla lapsen kasvavan todella hyvää vauhtia. Vauvasta on siis tulossa hyvinkin 4-kiloinen, jopa yli!!! Itse olen pitkä mutta hoikka, ja esikoinenkin oli "vain" 3485g (pää 37cm) ja jos senkin kanssa oli ongelmia, miten selviän yli 4-kiloisesta, etenkin kun miehen puolelta vauva voi periä todella ison pään! Esikoisellakin oli aikamoinen...

No, ehkä tämä helpottaa päättämistä. Pelkopolilla viikon päästä ultrataan, ja jos painoarvio menee yli 4 kilon, on sektio minusta ihan aiheellinen!!

 

Itse synnyttäisin sektiolla jos vielä aikoisin synnyttää. Toisen (vajaa 4,5 kg) lapseni syntymässä tuli 4. asteen repeämä ja kun siitä selvisin (kiitos hyvän kirurgin) ilman pidätyskyvyn pysyvää menetystä, en enää ikinä aio synnyttää alakautta, koska en uskalla ottaa riskiä että sama toistuisi.

 

en kyllä ottais riskiä, että pidatyskyky menis. onhan sulla kuitenkin ollut alatiesynnytykset jo

 

Tsemppiä sinulle!

Minä painiskelen samojen kysymysten kanssa, vaikka toinen lapsi ei ole vielä edes saanut alkuaan. Eka synnytys oli kauhea, suorastaan helvetti. Syynä oli sikiö-lantio-epäsuhta ja siitä johtunut pitkittynyt ponnistusvaihe. Vauvan sydänäänet myös laskivat lopussa ollen enää 60! Jättisuuri eppari ja repeämät emättimessä - nämä vaivaavat edelleen. Lisäksi lannerankani alin välilevy repesi synnytyksen yhteydessä, jonka vuoksi kärsin suunnattomista kivuista ja ravasin erilaisissa hoidoissa ensin vuoden ajan, kunnes lopulta lapseni ollessa 11kk menetin kävelykykyni kokonaan ja lyyhistyin lattialle. Ambulanssilla selkäleikkaukseen. Onneksi en halvaantunut: se oli kuulemma lähellä.

Nyt voin kohtuullisen hyvin, mutta toista suunnitellessamme mietimme molemmat mieheni kanssa, kestääkö selkäni synnytystä enää ja sopiiko lapsi tulemaan. Vai olisiko edessä samanlainen helvetti. Olisi niin ihanaa, jos alatiesynnytys olisi ollut normaali normaaleine kipuineen, jotka poistuvat mielestä synnytyksen jälkeen, mutta ei. Monta kertaa haava tulehtui, söin kuukauden putkeen antibiootteja, myöhemmin puolen vuoden jälkeen vielä uudelleen, haava kiristää edelleen ja selkä on nyt leikattu, vaikken koskaan aiemmin kärsinyt ainoastakaan selkäkivusta. Nyt pitäisi sitten uskaltaa alkaa yrittää toista, jota kovasti haluaisimme, mutta en haluaisi kokea enää ikinä synnytystä... Mahdoton yhtälö.