Meillä osui myös ensimmäinen "maatajärisyttävä" kriisi kuudennen ja seitsemännen avioliittovuoden tienoille. Osittain kriisin laukaisi - näin jälkeenpäin ajatellen - läheisen itsemurha, joka sai etenkin mieheni elämän tyystin sekaisin. Sokeana tuskasta hän unohti käytännössä kokonaan perheensä noin vuoden ajaksi. Vietti kaikki viikonloput baareissa sinkkukavereidensa kanssa vetämässä päänsä täyteen. Minä nötkötin sillä aikaa kotona pienen lapsen kanssa vastaten myös kaikista kotitöistä ja talousasioista. En tiennyt yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Sanomisesta tuli aina vain riitaa, eikä mitään asioita saatu puhuttua ja ratkaistua. Olin vähällä lähteä kävelemään, mutta jossain taka-alalla oli kuitenkin edelleen syvä välittämisen tunne. Jossain vaiheessa mieheni "palasi maan pinnalle" ja kykeni näkemään muut ympärillään. Hän ei ollut tajunnut, että minä olin samassa veneessä, mitä tulee suruun, eikä osannut ajatella asioita minun kannaltani. Toisaalta hän oli myös ollut itse epävarma siitä, mitä haluaa elämältään - haluaako jakaa sen minun kanssani. Ei asioita voi sopia toisen kanssa, jos ei ole sujut itsensäkään kanssa!
Tästä siis selvittiin hengissä ja jälkeenpäin olen moneen kertaan ajatellut, että mikäli en olisi antanut mieheni mennä vaan olisin kahlinnut hänet itseeni, olisi meille todennäköisesti tullut ero. Kuulin nimittäin pikkulinnuilta, että nuo baari-illat olivat olleen miehelleni elintärkeitä puhumisen ja purkautumisen paikkoja - minulle hän ei jostain syystä pystynyt puhumaan pahasta olostaan.
Jälkeenpäin tietysti olemme käyneet asian yhdessä läpi ja mieheni on pyytänyt minulta anteeksi itsekeskeisyyttään. Ja minä häneltä sitä, etten osannut auttaa.
Muita yhtä vakavia kriisejä meillä ei ole ollut (ollaan oltu naimisissa 17 v.) Muut "kriisit" ovat olleet muutaman päivän tai viikon kiistely-mökötys -juttuja, siis ihan tavallisia parisuhteeseen kuuluvia "alamäkiä". Aika harvoin niitä kuitenkaan enää on, eli "ilma on seestynyt". Mutta niinhän se menee, että pikku riidat sopivasti putsaavat ilmaa - paistaahan usein aurinkokin ukkosen jälkeen
Eli kun on saanut tappelun tiimoilta vähän purettua mieltään, luo se sopivat pohjat rakentavalle keskustelulle. Me kun ollaan molemmat melko äkkipikaisia, ei ole toivoakaan että kaikki erimielisyydet ratkaistaisiin rauhallisin keskusteluin, vaan usein ensin räjähdetään, sitten sovitaan, keskustellaan ja...
Minä uskon vahvasti tähän: "se mikä ei tapa, vahvistaa". Mielestäni ihmisten ei tule luovuttaa liian helpolla.
