Se oikea vai ei?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Neuvoton
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
N

Neuvoton

Vieras
Hyviä neuvoja kaivataan..

Olen seurustellut puolisen vuotta erään miehen kanssa. Alku oli aikamoista huumassa leijailemista, suhde tuntui vakavalta kutakuinkin päivästä kaksi lähtien. Yhdessäolo on mutkatonta, eikä ongelmia tai sanomista ole mistään arkipäiväisestä juurikaan tullut. Kaveri on kaikin puolin hyvä; hellä, huomioonottava, huolehtivainen, luotettava. Oikea unelma-aviomiesehdokas siis. Toki puutteitakin löytyy, mutta en vielä ole keksinyt oikein mitään kovin suurta. Haluamme elämältä aika samoja asioita, kodin ja pienen perheen.

Kaiken pitäisi siis olla hyvin. Mutta kun ei ole. Matkan varrella jokin vaisto vai mikä se ikinä sitten onkin, sanoo, että tämä ei ole se oikea, että en rakasta tätä miestä, enkä pysty olemaan miettimättä alituiseen asiaa. Pitää ikäänkuin järjellä perustella itselleen, että tässä on hyvä mies, josta kannattaa pitää kiinni.

Näitä tunteita olen sitten yrittänyt tukahduttaa, mutta vähän huonosti näyttää onnistuvan. Fiilikset sahaavat laidasta toiseen, että ollako vaiko eikö olla.

Kysymys siis kuuluu, että hakkaanko päätäni seinään ja vain pitkitän väistämätöntä? Voiko tämä ikinä onnistua? Voiko se rakkaus ja eritoten varmuus siitä tulla ajanmyötä yhdessä eletyn elämän mukana.?

Ahistaa.. :(
 
Itse olen huomannut, että se vaisto on osunut yleensä oikeaan. Seuraa sydäntäsi. Jos ei tunnu oikealle, voi olla, ettei se tunnu oikealle pitemmän ajan päästäkään....
 
Kuulostaa tyhmältä, mutta sen vaan tietää kun se oikea osuu kohdalle.
Seurustelin, olin kihloissakin, ja vakuuttelin itselleni koko ajan, että tämä on elämäni mies, olen onnellinen. Sisimmässäni tiesin kuitenkin, ettei näin ollut ja erohan siitä tuli.
Nyt, kohdattuani elämäni miehen, tulevaisuus ei pelota, olen täydellisen onnellinen oma itseni ja tiedän, ettei hän koskaan jättäisi tai satuttaisi minua. Minulla on turvallinen olo. Meilläkin on vasta puoli vuotta takana, siis kovin vähän koko elämää ajatellen.
Sen vain tietää kun kohtaat sen oikean.
 
Minäkin tiesin heti kun olin tavannut elämäni miehen vuosi sitten. Suhde välillämme oli myös vakava alusta lähtien ja kaikki oli niiiiin ihanaa. Luulin myös ettei tämä mies koskaan voisi satuttaa tai jättää minua, hänkin oli niin rakastunut.

Kesäkuussa mies sitten joutui jonkinlaiseen paniikkiin. Sanoi että pelkää liian voimakkaita tunteitaan ja että hänelle käy vielä huonosti, kun on henkisesti niin riippuvainen minusta. Että olisi aivan hirveää jos joskus vuosien jälkeen huomaisi, että juttumme ei olekaan sitä mitä alussa luuli ja tulisi hirveä pettymys ja ero. Hän ei kuulemma kestäisi sitä. Niinpä hän halusi lopettaa suhteen.
 
Eipä taida olla oikea jos vähänkään ""ahistaa"". Eroon vaan, hus hus.
Kun se oikea osuu matkalle, niin se kolahtaan niin että tuntuu. Ilman epäilyksen häivää kimppaan ja sillai.
 
Heips,
tuotahan minäkin uumoilen, ettei kaveri ole se, jota haen. Ja juuri tuota itselleni vakuuttelua on tullut harrastettua enemmänkin. Uskon siihen, että jos oikeasti rakastaa, sen tietää ilman miettimistäkin. Se tunne vain on.
Tuntuu vain pahalta lopettaa suhde, jossa ei siis muuten ole yhtään mitään vikaa. Paitsi siis tämä. Ikääkin on jo piirun päälle 30, joten tiedän, ettei niitä vapaita hyviä miehiä joka oksalla kasva. Se tosin on erittäin huono syy olla kenenkään kanssa.

 
Kaikilla nämä hommat eivät mene samalla tavalla. Kaikki eivät välttämättä ole joka hetki varmoja siitä, onko tämänhetkinen kumppani nyt sitten se oikea.

Vaikka sinulla kuinka olisi oikea mies, niin epävarmuuden hetkiä voi silti tulla. Minulle tuli n. vuoden seurustelun jälkeen vaihe, jolloin en ollut ollenkaan varma, haluako viettää koko loppuelämäni juuri tämän miehen kanssa. Puolison valinta vaikuttaa kuitenkin niin paljon koko elämän kulkuun, että kyllä se silloin ahdisti. Tavallaan niin suuri valinta sulkee niin paljon pois kaikkia mahdollisuuksia, joita ihmisellä teoriassa elämässään on.

Minä neuvoisin, että katsele nyt vielä vähän aikaa. Älä analysoi liikaa miestä ja teidän suhdettanne, vaan mieti, mitä haluat elämältäsi.

Minulla ainakin ahdistus meni ohi, ja olen nyt erittäin onnellinen. Enkä enää voi käsittää, miten muka voisin jonkun muun kanssa ollakaan.
 
Mulla oli vähän sama tilanne tuossa vuosia sitten. Eli seurustelin kaikinpuolin mukavan miehen kanssa, ei mitään vikaa kertakaikkisesti, hieno ja hyvä mies, oikein hyvä aviomiesehdokas ja isätyyppi. Itsekin vakuuttelin itselleni, että tässä tämä elämäni mies nyt on. Mutta oikeasti tiesin, ettei asia niin ollut. Minulla oli ihan ookoo olo, mutta kuitenkin kaikki oli pielessä.

Sitten tapasin jossain yhteydessä miehen, johon rakastuin silmittömästi. Se oli kertarysäys ja lähes samalla viikolla muutin pois silloisen poikaystäväni luota. Olemme olleet nyt yhdessä tämän 'uuden' miehen kanssa viisi vuotta ja menimme juuri naimisiin ja olemme yrittäneet saada lasta. Elämä tuntuu tosi ihanalta. Kertaakaan ei ole tarvinnut miettiä, että onkohan tämä nyt oikein ja miltäköhän minusta nyt tuntuu. Kun rakastaa oikeasti, ei tuollaisia tarvitse edes ajatella.

Olen vielä ystävä tämän entiseni kanssa. Meillähän ei ollut mitään riitoja ja erottiin ihan sovussa. Siinäkin asiassa hän on hieno ihminen, että on pystynyt olemaan ystäväni, vaikka rakastuinkin toiseen mieheen meidän vielä seurustellessa. Itselläni on pelkkiä kaverifiiliksiä häntä kohtaan. Mutta niin se vain on: rakkautta ei voi pakottaa.
 

Yhteistyössä