E
enmäosaa
Vieras
Lapsuuteni oli ikävä. Ei pahimmasta päästä, mutta paskaa silti. Vanhemmat juoppoja, riitelivät, henkistä ja fyysistä väkivaltaa käyttivät (eivät minuun tosin). Jäin moneksi päiväksi yksin kotiin alle 10-veenä, rahaa jättivät pöydälle, älysin käydä sitten kaupassa. Niin monet itkut itkenyt, huutanut äitiä peiton alla. Muistan sen vieläkin elävästi, ja se sattuu. Se turvattomuuden tunne. Ei se pois mene millään...
Aloin viiltelemään ala-asteella, salaa kaikilta. En ollut kuullutkaan että joku niin tekisi, häpesin, mutta toisaalta se toi hetken helpotuksen. Jonkin ajan päästä kädet ja jalat olikin aika rumassa kunnossa. Nykyään pelkkää arpikudosta käsien ja jalkojen sisäpuolet.
12-vuotiaana ryyppäsin, poltin ja söin äidiltä varastettuja lääkkeitä. Kerroin opettajalle tilanteen kotona, äidiltä sain huudot "kuinka kehtasit valehdella". Kiitos äiti, kiitos. Ei pahemmin mikään enää kiinnostanut, ajauduin vanhempien poikien (miesten seuraan). Jouduin raikauksen uhriksi, mutta tavallaan se ei edes tuntunut miltään. Ajattelin että omaa syytäni, mitäs menin sinne, mitäs pukeuduin sillä lailla, mitäs join. Minä olin tyhmä teini, jonka olisi pitänyt tietää. Että mulle saa tehdä ihan mitä vaan.
Ja niin se on mennyt tähän asti. En ole mitään kenellekään. Mua saa panna, mua saa haukkua, mua saa hakata. Joskus ajattelen, että se on väärin ja tulen katkeraksi. Mutta jostain ne mörö tulee ja kertoo mikä mun paikkani on. Jouduin teininä osastolle, mulla todettiin dissosiaatiohäiriö ja vakava masennus. Parisuhteet on ollut pelkkää paskaa, koska mä olen paska enkä arvosta itseäni ja jostain syystä ajaudun suhteisiin joissa ne miehetkään ei arvosta.
Oon niin rikki ja mulla on sata asiaa päässä yhtä aikaa, jotka huutaa, viiltää, kiljuu, paukuttaa verkkokalvoilta ulos. En osaa olla, en hengittää, ahdistaa. En tunne olevani mitään enää. Ehkä en ole.
Aloin viiltelemään ala-asteella, salaa kaikilta. En ollut kuullutkaan että joku niin tekisi, häpesin, mutta toisaalta se toi hetken helpotuksen. Jonkin ajan päästä kädet ja jalat olikin aika rumassa kunnossa. Nykyään pelkkää arpikudosta käsien ja jalkojen sisäpuolet.
12-vuotiaana ryyppäsin, poltin ja söin äidiltä varastettuja lääkkeitä. Kerroin opettajalle tilanteen kotona, äidiltä sain huudot "kuinka kehtasit valehdella". Kiitos äiti, kiitos. Ei pahemmin mikään enää kiinnostanut, ajauduin vanhempien poikien (miesten seuraan). Jouduin raikauksen uhriksi, mutta tavallaan se ei edes tuntunut miltään. Ajattelin että omaa syytäni, mitäs menin sinne, mitäs pukeuduin sillä lailla, mitäs join. Minä olin tyhmä teini, jonka olisi pitänyt tietää. Että mulle saa tehdä ihan mitä vaan.
Ja niin se on mennyt tähän asti. En ole mitään kenellekään. Mua saa panna, mua saa haukkua, mua saa hakata. Joskus ajattelen, että se on väärin ja tulen katkeraksi. Mutta jostain ne mörö tulee ja kertoo mikä mun paikkani on. Jouduin teininä osastolle, mulla todettiin dissosiaatiohäiriö ja vakava masennus. Parisuhteet on ollut pelkkää paskaa, koska mä olen paska enkä arvosta itseäni ja jostain syystä ajaudun suhteisiin joissa ne miehetkään ei arvosta.
Oon niin rikki ja mulla on sata asiaa päässä yhtä aikaa, jotka huutaa, viiltää, kiljuu, paukuttaa verkkokalvoilta ulos. En osaa olla, en hengittää, ahdistaa. En tunne olevani mitään enää. Ehkä en ole.