Sano mielipiteesi rehellisesti, ei muuta

En kaipaa vertaistukea, neuvoja tai haukkumista. Tahdon vain rehellisen mielipiteesi. Ongelmani on seuraava...

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni elin äitini kanssa, jolla oli eräs syndrooma. Tämä syndrooma sai äidin käyttäytymään arvaamattomasti, väkivaltaisesti ja toistamaan huonojakin käytösmalleja kuin olisi päätään seinään hakannut. Lopulta äiti riisti itseltään hengen huumeiden kautta, joihin luisui kun menetti huoltajuuteni (oman käytöksensä vuoksi...ei nähnyt itsessään mitään vikaa).

Vuosia kului, minä kävin terapiat ja psykiatrit, psykologitkin, puhuin ja puhuin olostani, peloistani, kauheista traumoistani joista en kaikkia onneksi edes muista enää. Kun parannuin ja elämäni alkoi olemaan ns. normaalia, tulin raskaaksi ja sain mieheni kanssa ihanan pienen lapsen. Aluksi kaikki oli hyvin, mutta lapsen käytös oli meistä vähän erikoista ja kun hän aloitti päiväkodin 3-vuotiaana, sieltä tuli vaatimus että haemme tutkimuksiin.

Neuvolapsykologilta erikoislääkärille; erikoislääkäriltä Lastenlinnaan; sieltä psykiatriselle puolelle. Osastolle. Osastolta pois. Kolmen vuoden helvetin jälkeen saimme vihdoin tietää, mistä oli kysymys: lapsellamme oli sama syndrooma, josta äitini kärsi.

Nykytilanne on sellainen, että lapsi on kuin minikokoinen kopio äidistäni. Minä olen alkanut taantumaan joissakin tilanteissa, en ihan aina pysty pysymään aikuisena kun omat traumat kummittelevat mielessä...kuvittelin päässeeni kaikesta jo yli. Sinä päivänä, kun lapseni pahoinpiteli päiväkotikaverinsa ensiapuun asti, minusta tuntui että sekoan. "Minä en pysty tähän", hakkaa päässäni vieläkin, vaikka tuo päiväkotikaveri selvisi säikähdyksellä ja asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä muutenkin. Joka ikinen päivä kuuntelen lapsen raivoamista, eläimellistä murinaa, odotan kauhulla milloin joudun itsekin uhriksi. Isäänsä puree arvaamatta joskus, nyt on alkanut myös käymään käsiksi tuntemattomiin esim. puistossa. Syndroomasta sen verran, että se yleensä pahenee ennenkuin rauhoittuu murrosiän jälkeen vähän- jos rauhoittuu. Osalla käytöshäiriöt pahenevat eikä aggressiivisuuteen tule mitään muutosta.

Minusta tuntuu, kuin en voisi hengittää omassa kodissani. Olen alkanut näkemään painajaisia lapsuudenkodistani, joissa tapaan kuollutta äitiäni ja juoksen tätä karkuun. Usein unissa on myös lapseni, joka nauraa minulle paskaisesti tai vaarantaa itsensä/muiden hengen...aamulla olo on kaukana levänneestä, kun koko yön on juossut karkuun ja taistellut hengestään ja sitten herää siihen että lapsi karjuu raivosta viereisessä huoneessa kun lempipaita onkin pyykissä. Minä vihaan suoraan sanottuna nykyelämääni ja tahdon pois tästä kaikesta. Syön rauhoittavia, jotta pysyisin kasassa jotenkin ja jaksaisin olla aikuinen lapselleni.

Mutta oikeasti minä haluan vaan pois. En tahdo elää näin. Vihaan tätä jatkuvaa pelon ilmapiirissä elämistä, sitä ettei lapsen päähän mene mikään edes kantapään kautta, jatkuvaa vahtimista ettei tee jotain muille...ikätason hommat eivät onnistu, koulussa on jatkuvasti avustaja vieressä eikä sekään meinaa riittää.

Kysymys kuuluukin: jaksaisitko SINÄ elää näin? Jakaa kotisi ihmisen kanssa, joka sairastaa syndroomaa, jonka traumatisoima itse olet?

 

En jaksaisi, varmaankaan, paitsi jos on pakko. Saattaisin harkita "lapsen antamista pois".

 

En tiedä olisiko siinä muuta vaihtoehtoa kuin yrittää jaksaa. Ehkä etsisin avuksi vertaistukea, välillä ulkopuolista hoitajaa että saisin välillä vapaata tms. Haluatko kertoa mikä syndrooma on kyseessä? Onko niin että siihen ei ole mitään helpotusta olemassa hoidoilla?

 

En jaksaisi. Ja niin pahalta kuin se kuulostaakin, harkitsisin vakavasti sitä, että lapsi muuttaisi uuteen kotiin. Jos hänellä vielä olisi sisaruksia, jotka olisivat myös vaarassa, harkitsisin entistä enemmän.

 

Rehellisesti, en voi tietää, koska ei ole minkäänlaista käsitystä tai kokemusta tuollaisesta.

 

Kyllähän tossa ammattilaisten apua tarttee. Luin kyllä että oot käynyt psykiatrit jne jne mutta nyt tilanne on taas uusi ja erittäin vaativa. Hae apua ja tukea, se voi auttaa!

 

En jaksaisi. Ja niin pahalta kuin se kuulostaakin, harkitsisin vakavasti sitä, että lapsi muuttaisi uuteen kotiin. Jos hänellä vielä olisi sisaruksia, jotka olisivat myös vaarassa, harkitsisin entistä enemmän.

Aikalailla samoilla linjoilla olen.

Jos kaikki mahd. tukitoimet on käytetty, eikä ne riitä, on vaihtoehdot vähissä.

 

Sanon suoraan että en pystyisi enkä jaksaisi. Lapsi olisi pakko laittaa johonkin sellaiseen paikkaan asumaan, jossa osattaisiin hoitaa ja käsitellä häntä.

 

Mikä syndrooma on kyseessä? Meillä pojalla myös erikoista käyttäytymistä ja olen erilaisia vaihtoehtoja koittanut miettiä. Ensi kuussa alkaa päiväkoti, pelottaa miten siellä menee...

 

Kuulostaa kurjalta ja raskaalta Onko lasta mahdollista saada tukiperheeseen viikonlopuksi esim pari kertaa kk tms? Onko teille tarjottu minkäälaista apua/tukea diagnoosin antaneen tahon puolelta? Siis esim. sairaalan sosiaalityöntekijä tai joku vastaava joka tietäisi eri vaihtoehdoista?

Miten miehesi kokee lapsenne? Kokeeko niin raskaana kuin sinä? Koska miehelläsi ei ole vastaavaa traumaa, voiko hän ottaa enemmän vastuuta lapsesta?

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. :hug:

 

Mikä tämä syndrooma on. Itse en ole kuullut koskaan tällaisesta.

Onko mahdollista saada lapselle osa-aikaista laitoshoitopaikkaa, kuulostaa siltä, että tuhoat itsesi hoitaessasi lastasi.
Vaikka vanhempien pitää uhrautua ja tehdä kaikensa lasten eteen, niin kyllä se raja menee siinä, että vanhempi kärsii noin paljon. Tuo tilanne ei ole enää inhimmillistä sinulle

 

No varmaankin jaksaisin ottamalla kaiken mahdollisen avun vastaan itselleni ja lapselleni. Lääkkeet, hoitoavun, terapiat, sukulaiset ja ystävät, tuulettumiset... Asia mikä tuossa ehkä eniten vaivaisi olisi mahdolliset lapsenlapset tulevaisuudessa.

 

En mainitse syndroomaa tässä, pelkään että eräs palstaileva tuttu tunnistaa. On kuitenkin melko harvinainen ja vahvasti periytyvä nykytiedon mukaan.

Minä olisin antanut lapsen pois, mutta mieheni vastusti ajatusta ja lisäksi hoitotaho teki selväksi, että vaikka se onkin mahdollista, olisi parempi että minä lähden pois. "Lapsen turvallisuudentunne järkkyy jos hänet sysätään asumaan muualle vain siksi, ettei hän osaa mielestänne käyttäytyä". Niinpä niin...samalla sain kehoituksen "ottaa rennommin" ja minun pitäisi kuulemma myös pitää hyvänä lastani. Suustani pääsi, etten tahdo sylitellä kouluikäistä, joka on juuri lyönyt minua...sen jälkeen minuun on suhtauduttu todella ikävästi mutta samaan aikaan vaadittu jatkuvaa läsnäoloa sellaisillakin osastojaksoilla, jonne myös mieheni osallistuu = ei todellista tarvetta molemmille vanhemmille. Tuntuu, etten pääse karkuun. Happi loppuu.

 

Lääkitystä on haettu ja jopa suositeltu, mutta eivät nykyisessä hoitotiimissä tahdo aloittaa sitä kuitenkaan koska "nuorille lapsille ei mielellään aloiteta lääkkeitä". He ovat puhuneet erityisopettajien ym. kanssa, mutta kanta ei muutu: lapsi tulee ensin kaikessa ja "muiden tulee hyväksyä hänen erilaisuutensa". Tässä sitä sitten "hyväksytään" koko asuinpaikan voimin, kun lapsi on käynyt tosiaan muihin käsiksi vaikka ihan kesken kävelyä tai kirjastoreissua...kosketellut tuntemattomia kaupassa ja varastanut...lyönyt taaperoikäistä pihalla ilman syytä....

Mieheni jaksaa lasta paremmin kuin minä, juurikin siksi kun ei ole traumatisoitunut. On silti todella väsynyt ja kyllästynyt lapsen käytökseen, huutaa nykyään herkästi koska olen niin poikki. Tukiperhettä on haettu, jonossa oltu kohta vuosi.

 

En mainitse syndroomaa tässä, pelkään että eräs palstaileva tuttu tunnistaa. On kuitenkin melko harvinainen ja vahvasti periytyvä nykytiedon mukaan.

Minä olisin antanut lapsen pois, mutta mieheni vastusti ajatusta ja lisäksi hoitotaho teki selväksi, että vaikka se onkin mahdollista, olisi parempi että minä lähden pois. "Lapsen turvallisuudentunne järkkyy jos hänet sysätään asumaan muualle vain siksi, ettei hän osaa mielestänne käyttäytyä". Niinpä niin...samalla sain kehoituksen "ottaa rennommin" ja minun pitäisi kuulemma myös pitää hyvänä lastani. Suustani pääsi, etten tahdo sylitellä kouluikäistä, joka on juuri lyönyt minua...sen jälkeen minuun on suhtauduttu todella ikävästi mutta samaan aikaan vaadittu jatkuvaa läsnäoloa sellaisillakin osastojaksoilla, jonne myös mieheni osallistuu = ei todellista tarvetta molemmille vanhemmille. Tuntuu, etten pääse karkuun. Happi loppuu.

Tietääkö tämä hoitohenkilökunta sinun taustaasi? Kovin syyllistävältä ja välinpitämättömältä vaikuttaa heidän suhtautumisensa.

 

Itsellani ei ole minkaanmoista kokemusta vastaavasta, mutta minusta kuullostaisi kaikkien kannalta hyvalta ratkaisulta osa-aikainen osastopaikka nyt ainakin. Kuullostaa ikavalta tuo miten sinuun on suhtauduttu. Jos vain mahdollista, koita hakea myos patevaa juttuapua jostain muualta- sita tarvitset. Ja tarvitset myos etaisyytta, ehdottomasti. Tarvitset voimia jaksaa tukea lastasi ja pysymaan itse pystyssa. Siihen auttaa se happi ja oma aika. Tsemppia!

 

Raskasta varmasti on mutta ei se ole lapsen vika jos hän on sairastunut.Ettekö selvittäneet ennen raskautta että syndrooma voi periytyä?Lapsikin tarvitsee rakkautta vaikka olisi millainen hirviö.
Voimia sinne!

 

Tietääkö tämä hoitohenkilökunta sinun taustaasi? Kovin syyllistävältä ja välinpitämättömältä vaikuttaa heidän suhtautumisensa.

Puhu tosiaan siitä taustastasi! Lapsesi tarvitsee sinua, mutta sinä tarvitset apua, että voit olla hänen kanssaan! Äitisi on varmasti traumatisoinut sinut pahasti, ja vaikka oletkin käsitellyt asiaa, nostaa lapsesi ne jutut nyt taas uudella tavalla pintaan. Sinun täytyy päästä käsittelemään niitä ammattilaisen kanssa, että arkenne voisi toimia. Hae apua tilanteeseen!

 

17, en tiennyt äitini syndroomasta paljoakaan ja palaset loksahtivat paikoilleen vasta, kun sain tietoa lapsen syndroomasta ja siitä, miksi hän käyttäytyy niin oudosti. Äitini tiesin olevan "vähän sairas", mutta ei siitä koskaan puhuttu kunnolla. Vasta jälkikäteen olen saanut tiedonmurusia sukulaisilta satunnaisesti.

Ei syndrooma ole lapsen itsensä vika tietenkään.

 

Jos tilanne on oikeasti noin vakava niin uskon että kokeilisin "kaikkea mahdollista". Jos saatte jo parasta mahdollista lääketieteellistä apua ja se ei auta, niin itse kokeilisin siinä sivussa vaihtoehtoisia juttuja. Koska en nyt tiedä tarkemmin mikä tämä syndrooma on, mutta oletan sen vaikuttavan aivojen toimintaan, niin aloittaisin itse tiukalla ketogeenisellä ruokavaliolla ja testaisin miten se vaikuttaa lapsen käytökseen. Lisäksi käyttäisin lasta luottohuuhaahoitajallani, jolta olemme saaneet apua erinäisiin muihin ongelmiin. Mutta tämä olen siis vain minä, ja suurin osa tekisi aivan varmasti toisin

 

Tulee mieleen aspergerin oireyhtymä tai bipolaarihäiriö. (Bipolaarihäiriö-diagnooseja tehdään nykyään lapsillekin, mutta oirekuvaan ei kyllä sovi se, että ongelmat alkaisivat helpottaa nuoruusiässä. Kuullostaa enempi aspergeriltä.)

Onko suurin huolesi se, että lapsesta kasvaa samanlainen aikuinen kuin äidistäsi, vai onko arki omilla traumakokemuksilla höystettynä vaan niin raskasta lapsen kanssa? Jos pelkäät ensimmäistä, niin lohduksesi voin kerto, että nykyään autismin kirjon häiriöistä kärsivät lapset ja nuoret saavat paljon parempaa kuntoutusta. Äitisi aikana ongelmaa ei ehkä ole osattu kohdata oikein, koska tieto silloin on ollut vielä puutteellista. Siis mikäli kyse edes on tuosta syndroomasta...

Oli sitten kyseessä mikä oireyhtymä tahansa, niin ehdotan että puhut rehellisesti taustoistasi ja tuntemuksistasi lapsen hoitotaholle. Kerro että tarvitset apua omaan jaksamiseen, ja olet valmis ottamaan apiua vastaan. Vain sillä tavalla saat tarvitsemaasi apua itsellesi ja lapsellesi. Kerro, että tarvitset mieluiten jonkun oman hoitokontaktin, tai tahon jolta kysyä neuvoa ja saada tukea jaksamiseen. Puhu suoraan ja kaunistelematta, ihan varmasti sitä arvostetaan. Usein kun vanhemmat ovat hiljaa ongelmistaan tai omasta jaksamisestaan, hoitotahollekin tulee joskus ihan vääristynyt kuva tuen tarpeesta.

Kovasti jaksamista, ja viisaita päätöksiä tulevaisuuteen. Erilaisen laspen kanssa on välillä uskomattoman raskasta, ja sympatiat ovat täysin sinun puolellasi omien taustojesikin vuoksi.

 

Ainiin, ja anteeksi, vastaus varsinaiseen, eli esittämääsi kysymykseen on että en tiedä. On tosi vaikea eläytyä asemaasi, koska itsellä ei ole samanlaisia taustoja. Erityisen lapsen kanssa elämisestä minulla on jotain käsitystä, ja tiedän että se on raskasta ilman omia traumojakin. Uskoisin, että kuitenkin lapsen, itseni ja koko perheen vuoksi yrittäisin ensiksi koluta kaiken mahdollisen avun läpi, ennen kuin luovuttaisin tavalla tai toisella. Toivoisin ainakin, että itselläni olisi läheisiä, jotka auttaisivat ja pitäisivät toivoa yllä, jotta jaksaisin vaikeimpien aikojen ylitse.

 

Kuulostaa kauhealta. En tiedä kestäisinkö itse. :/ Apua tarvitsette varmasti.

 

En jaksaisi, varsinkaan jos ympäriltä saatava tuki on tuollaista.

Jos mies ei suostuisi siihen että lapsi sijoitetaan muualle asumaan, täytyisi itse lähteä. Ikäväkyllä.

 

Jaksaisin silloin kun kysymyksessä olisi lapseni. Aina on olemassa se riski että lapsella on tai kehittyy sama oireyhtymä kuin jollakin sukulaisella, (riski on olemassa myös siihen että oireyhtymä on jokin muu). Hakisin tokia apua jonka avulla pystyisin hyväksymään asian sekä sopeutumaan tilanteeseen.