Samaan p*skaan vajotaan, syvemmälle aina vaan

[hukassa]

Mä tiedän etten ole tämän asian kanssa ainoa, mutta on pakko päästä purkamaan mieltä.

Olen tosi väsynyt ja täysin pettynyt itseeni äitinä ja naisena.

Mulla on kaksi pientä lasta, toinen pahimmassa uhmaiässä. Aamusta iltaan kiusaa sisarustaan, hokee äitiä ilman että on asiaa, ja nauraa minulle p*askamaisesti kun yritän komentaa. Mulla menee hermot aivan liian herkästi, ja päivän mittaan huudan aivan liikaa lapselle kun ei puhetta tottele. Iltaan mennessä olen jo niin poikki, että kun nukkumaanmeno taistelu alkaa, niin saatan herkästikin antaa luunapin tai tukistaa. Ei vaan jaksa, ja toinen ei tottele mitään. Joka päivä on entistä pahempi olo itsellä, ja päätän että huomenna hoidan hommat vain puhumalla. Kunnes taas keittää yli ja taas mennään.

Mies on paljon töissä, joten ei ole hirveästi apua kotona hänestä. Isovanhempia en halua vaivata, joskus harvoin lapset olleet siellä hoidossa. Ainoat ystäväni joille voisin luottaa lapseni hoitoon, ovat lapsettomia ja kiireisiä omissa töissään. En halua sen kaiken päälle vaivata heitä.

En osaa ottaa tarpeeksi omaa aikaa, koska se vähä mitä mies on kotona, on mukavempi viettää perheenä. Näin ollen käyn korkeintaan kerran kuussa edes kahvilla itekseni. Mulla ei riitä voimia hankkia tyhjästä omaa aikaa.

Kaiken lisäksi seksihalut ovat kadonneet ainakin vuosi sitten. Mies pyytelee harva se ilta tai tekee aloitteen, ja itselle tulee entistä ahistuneempi olo kun en halua. Joskus annan "säälistä", vaan ei se tunnu hyvältä. Kaikki hellyys ja rakkaus on osaltani kadonnut jonnekin.

Mitään muuta en haluaisi niin paljon kuin että saisin ja jaksaisin kasvattaa lapseni ilman että heidän tarvitsisi kokea väkivaltaa!

Kiitos jos jaksoit lukea.

 

[vieras]

Entäs jos hakisit töitä,kahdeksan tuntia erossa lapsista, tekisi hyvää saisit olla rauhassa lapsilta ja lapset saisi toisista lapsista kivaa seuraa jotenka kukaan ei kärsisi.

 

[tyyne tyllerö]

mulla on aika samanlainen fiilis...vanhin lapsi kanssa uhmaiässä ja nuorin vielä tississä kiini

 

[ap]

Mulla on työpaikka, olen vain hoitovapaalla sieltä. Eikä sopimus ole noin pitkälle päivällekään Ei sillä, en lapsiani kyllä minnekään hoitoon haluaisi laittakaan.

 

[vieras]

Tuossa tilanteessa minimi on yksi vapaailta, jonka järjestätte sulle viikossa. Sen nyt vaan on järjestyttävä. Maksatte kalliisti myöhemmin lapsille aiheutuvaa vahinkoa.

 

[yritä vielä !!]

iso VOIMA:hug:
kuulostat ihan puhki ja poikki olevalta.
yritä esikko saada jollain konstilla ruotuun ettei hän aivan aja sua loppuun koska henkinen antautuminen kostautuu myöhemmin vain pahemmin... sun pitää vaan olla topakka ja näyttää kaapin paikka, kyllä sinä siihen pystyt ! etsi kikkoja tuolta taaperoista etsivä löytää..

ja mies juttuun, keskustelu asiasta iso S ja toistenne uudelleen löytäminen ennenkuin on myöhäistä ja äijä lähtee hakemaan vierasta toosaa... :/ onko isovanhempia että pääsisitte tuulettumaan tai jotai luottoystävää ? uskaltakaa kysyä ja hoitakaa suhdettanne koska kun se voi paremmin voivat lapsetkin paremmin ja tottelevat kun huomaavat et teillä on yhteinen rintama..

 

[lörpötys]

:hug: Onko teilläpäin mahdollista saada lapsiperheiden kotipalvelua?Voisiko mies lähteä lasten kanssa vaikka vkonloppureissuun että saisit levätä?
Uhmiksen äitinä voin kuvitella nuo uhmatilanteet..Nukkuvatko lapsesi vielä päiväunia? Rohkaisisin sinua kuitenkin kysymään isovanhemmilta/ystäviltä hoitoapua.Voisitko laittaa itsesi jäähylle,kun tuntuu,että herrrmot menee,lähteä vain pois tilanteesta;vessaan,parvekkeelle..Itseäni on kovasti auttanut mp3-soitin,sillä saa kätevästi itsensä tilanteestä "irti".Millainen sinun ja miehesi suhde muuten on,puhutteko asoistanne,tietääkö miehesi uupumuksestasi?Kuinka siihen suhtautuu?

 

[marhe]

Älä ajattele asiaa noin ettet halua vaivata. Aina voi kysyä isovanhemmiltakin että josko he voisivat vaikka silloin tällöin ottaa lapset vaikka ihan muutamaksi tunniksi ja sinä menet vaikka uimaan tai teet jotain muuta rentouttavaa...makaat sitte vaikka sohvalla jos et muuta keksi. Tilanteesi on nyt se, että tarvitset apua. Myös sosiaalitoimeen voi ottaa yhteyttä ja pyytää apua. Tiedostat itsekin että toimit väärin joten lastesi parhaaksi nyt teet asialle jotain oikeasti. Saattaa olla että ne lapsetomatkin ystävät ottavat mielellään lapsesi vähäksi aikaa. Kysy, he osavat kyllä kieltäytyä jos ei sovi.

 

[ap]

Juttuhan on siinä et mun on todella vaikea myöntää kellekkään etten mä jaksa. Kun tuntuu et on vaan jaksettava. Mies ei ainakaan ihan täysin tiedä mun fiiliksistä, kun tuntuu ettei se ymmärrä. Tai on se ymmärtävinään, vaan kun tulee se hetki että haluaisin lähteä yksin, niin onkin jotain muuta heti ja mun menon on väistyttävä.

Suuri kiitos että ette ainakaan vielä ole mua lynkanny, vaan ootte neuvonu. Meen kattomaan sen taapero-osaston jota "yritä vielä" ehdotti.

 

[vieras]

Myönnä se miehellesi ettet jaksa,näytä sisimpäsi ja pyydä apua,eihän se mieskään voi ymmärtää jos et todella näytä että voimat on loppu,tee asian eteen niin siitä se aurinko rupeaa paistamaan sinunkin perheeseesi

 

[vieras]

Jaksoin lukea tekstisi ja olen myötätunnossa mukana kaikessa, mutta mikä on pointtisi yleensä.

Sulla on kaksi pientä lasta ja ovatko molemmat halunneet lapset nyt.? Oletko itse samaa mieltä? No, lapset nyt kuitenkin ovat olemassa ja syyttömiä he siihen ovat, joten nyt täytyy ihan aikuisten oikeasti miettiä, missä mennään.

Hermostuminen ja huutaminen ei auta mitään vaan sylihätä auttaa ja yleensä vaikka hali. Ihan sama. vaikka muu ympäristö (muiden mielestä) kärsii, parasta on se. että välittää lapsista, koska lapset vaistoavat herkästi ilmapiirin. Ihan sama. vaikka kämppä olisi ihan sikin sokin (niin meilläkin) niin sylihätä on paras keino lapsiin ja pitää unohtaa "huutaminen" ja "meuhkaaminen". No helppoahan se on netissä sanoa, mutta kannattaa kokeilla.

Kuuntele lapsesi ääntä ja unohda kaikki muu, ihan sama onko pyykkivuori tai jokin muu muka perheenäidin velvollisuus. Heittäydy mukaan kuuntelemaan.

 

[piipero86]

Mä tiedän etten ole tämän asian kanssa ainoa, mutta on pakko päästä purkamaan mieltä.

Olen tosi väsynyt ja täysin pettynyt itseeni äitinä ja naisena.

Mulla on kaksi pientä lasta, toinen pahimmassa uhmaiässä. Aamusta iltaan kiusaa sisarustaan, hokee äitiä ilman että on asiaa, ja nauraa minulle p*askamaisesti kun yritän komentaa. Mulla menee hermot aivan liian herkästi, ja päivän mittaan huudan aivan liikaa lapselle kun ei puhetta tottele. Iltaan mennessä olen jo niin poikki, että kun nukkumaanmeno taistelu alkaa, niin saatan herkästikin antaa luunapin tai tukistaa. Ei vaan jaksa, ja toinen ei tottele mitään. Joka päivä on entistä pahempi olo itsellä, ja päätän että huomenna hoidan hommat vain puhumalla. Kunnes taas keittää yli ja taas mennään.

Mies on paljon töissä, joten ei ole hirveästi apua kotona hänestä. Isovanhempia en halua vaivata, joskus harvoin lapset olleet siellä hoidossa. Ainoat ystäväni joille voisin luottaa lapseni hoitoon, ovat lapsettomia ja kiireisiä omissa töissään. En halua sen kaiken päälle vaivata heitä.

En osaa ottaa tarpeeksi omaa aikaa, koska se vähä mitä mies on kotona, on mukavempi viettää perheenä. Näin ollen käyn korkeintaan kerran kuussa edes kahvilla itekseni. Mulla ei riitä voimia hankkia tyhjästä omaa aikaa.

Kaiken lisäksi seksihalut ovat kadonneet ainakin vuosi sitten. Mies pyytelee harva se ilta tai tekee aloitteen, ja itselle tulee entistä ahistuneempi olo kun en halua. Joskus annan "säälistä", vaan ei se tunnu hyvältä. Kaikki hellyys ja rakkaus on osaltani kadonnut jonnekin.

Mitään muuta en haluaisi niin paljon kuin että saisin ja jaksaisin kasvattaa lapseni ilman että heidän tarvitsisi kokea väkivaltaa!

Kiitos jos jaksoit lukea.

minäki tiedän tosi hyvin miltä tuntuu, varsinki ton uhmaikäsen suhteen ja siinä pahottaa lapsen ja omankin mielen ja just näin iltasin sitä soimaa aina itseään. itse oon nyt päässy tuosta tukistelusta eroon ja luunappeja annan todella harvoin, mutta se huutaminen on kyllä edelleen joka päiväistä. iso :hug: sinullekkin, kyllä tämä tästä vielä jonain päivä helpottaa.

 

[vieras]

Juttuhan on siinä et mun on todella vaikea myöntää kellekkään etten mä jaksa. Kun tuntuu et on vaan jaksettava. Mies ei ainakaan ihan täysin tiedä mun fiiliksistä, kun tuntuu ettei se ymmärrä. Tai on se ymmärtävinään, vaan kun tulee se hetki että haluaisin lähteä yksin, niin onkin jotain muuta heti ja mun menon on väistyttävä.

Suuri kiitos että ette ainakaan vielä ole mua lynkanny, vaan ootte neuvonu. Meen kattomaan sen taapero-osaston jota "yritä vielä" ehdotti.

Täällä toinen väsynyt äiti, olen ollut samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä nyt ja luulen ymmärtäväni sua. Minä suosittelen, että myönnät itsellesi tilanteen rehellisesti, keskeytät hoitovapaasi ja menet takaisin töihin, jotta lapset pääsevät päiväkodin komentoon ja sinä pääset toteuttamaan itseäsi työelämässä. Niin on parasta sulle ja lapsillesi. Itsekin olen joutunut myöntämään itselleni todella kipeitä asioita, mutta sellaista elämä on.

 

[marhe]

Juttuhan on siinä et mun on todella vaikea myöntää kellekkään etten mä jaksa. Kun tuntuu et on vaan jaksettava. Mies ei ainakaan ihan täysin tiedä mun fiiliksistä, kun tuntuu ettei se ymmärrä. Tai on se ymmärtävinään, vaan kun tulee se hetki että haluaisin lähteä yksin, niin onkin jotain muuta heti ja mun menon on väistyttävä.

Suuri kiitos että ette ainakaan vielä ole mua lynkanny, vaan ootte neuvonu. Meen kattomaan sen taapero-osaston jota "yritä vielä" ehdotti.

Ei kukaan halua myöntää ettei jaksa tai ainakaan sanoa sitä ääneen kenellekkään. Mutta koska selvästi olet väsynyt ja käyt lapsiin käsiksi niin nyt ei ole enää aika ajatella itseä vaan lapsia joten mars mars soittamaan isovanhemmille. Suhde mieheenkin varmasti paranee kun sinä saat levättyä. Tuota menoa te päädytte varmasti eroon, suo anteeksi suorat sanani mutta en tarkoita olla ilkeä todellakaan.

 

[ap]

En pahoita mieltäni suorista sanoista mallura, ihan aiheesta sanotte. Ja sille eräälle vieraalle kyselijälle. Kyllä lapset oli molemmat varsin haluttuja, ja vielä pienellä ikäerolla. Kukaan ei voi etukäteen tietää miltä tuntuu vaikka vuoden päästä. Vaikka kuinka olen joskus päättänyt olla vahva, niin ei sille voi mitään jos itse romahtaa ja asiat on vaikeita. Lapseni ovat tosiaan täysin syyttömiä minun omaan käytökseeni, en tietääkseni ole kumpaakaan heistä syyttänyt. Menetän silti hermoni liian herkästi.

Miehen kanssa kävin pienen keskustelun, hänellä alkaa kohta puoliin kesäloma, jonka aikana yritetään kanavoida energia lasten hyvinvointiin, heidän ymmärtämiseen ja meidän parisuhteeseen. En tiedä vielä miten tämä onnistuu, mutta toivon sydämeni pohjasta että parhain päin.

Ja uskokaa tai älkää, tänne kirjoittaminen helpotti himpun verran oloa. Olen yleensäottaen pitänyt tätä palstaa hyvin negatiivisena, ja jos erehtyy tälläistä asiaa kertomaan niin saa kakkaa niskaan. Nyt olen kiitollinen että sain asiallisia kommentteja ja helpotustä elämään.