Minä olen nyt tosi hämmentynyt tästä. Minun elämääni ei nimittäin juuri tupata, ainakaan kommentein ja neuvoin.
Sinä olet sitten onnekas
Mulla pahin on ollut anoppi, se neuvoo ja kommentoi ihan joka asiaa, aina kun anoppi on paikalla, korvan juuressa käy sellanen taukoamaton "noinko sinä sitä vauvaa pidät, noinko sinä sitä syötät, noinko sitä kannat, noinko sen suun pyyhit, vauvojenkin lakanat sitten pitää vaihtaa, tuollasellako lusikalla annat, kyllä perunaakin pitää antaa, voi kun sille tulee kylmä..." AAAAAAAAARRRRRRRRRRRRGGHHH!!!
Vielä tuota pahempia on mulle tarkoitetut neuvot ja kysymykset, jotka puhutaan vauvalle. Esimerkiksi meillä oli yhdessä välissä hoitopöytä makkarissa ja aloin siinä riisua kakkavaippaa. Otin vesspaperirullan jolla ajattelin pyyhkäistä pahimmat lastit, ettei ne valu kun kannan vauvan lavuaarille. "paperillako äiti sinut pyyhkii, eikö se ollenkaan pese?" ja sama tyyli muissakin asioissa "laittaiskohan äiti sulle ohuemmat/paksummat/isommat/pienemmät/keltaisemmat vaatteet, eikö äiti sulle tuttipulloa ollenkaan anna, eikö äiti vaihda sulle vaippaa, eikö äiti pidä sua ollenkaan sylissä, eikö äiti anna sun olla ollenkaan lattialla, sitterissäkö se äiti sua vaan pitää"
Itse annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, en jaksa alkaa jankuttaa kenenkään kanssa. Sitten on tietysti niitä ihmisiä joiden kanssa voi oikeasti keskustella ja vaihtaa ajatuksia, ja jotka on valmiita kuulemaan myös mun kannan ja luottavat siihen että äitinä haluan vauvani parasta. Jos musta näyttää siltä, että joku kaveri voisi tarvita hyvää vinkkiä tai neuvoa, niin mulla on tapana esittää ne jotenkin pehmeästi, tyyliin oletko vielä kokeillut tällaista juttua, se saattaisi toimia teilläkin...