Olenko todella ainoa joka tuntee näin? En mä lastani vihaa.... vihaan itteeni nyt vaan todella paljon....
Et ole ainoa... Odotan itse ensimmäistä lastani ja käyn parhaillaan läpi samanlaisia tuntemuksia. Koko aikuiselämäni, kun olen ajatellut äitiyttä ja äidiksi tulemista, minulle on ollut jollain tavalla itsestään selvää, että saan tytön. En oikeastaan ole edes osannut ottaa huomioon sitä vaihtoehtoa, että voisinkin saada pojan. (Enkä siis ole mikään teiniäiti, vaan lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä oleva, pitkään sinkkuna elänyt "iäkäs ensisynnyttäjä".) Nyt kuitenkin odotan yllätysvauvaa, joka osoittautui rakennultrassa ja 4D-ultrassa pojaksi. Pettymys oli suunnaton ja käyn sitä läpi edelleen, vaikka sukupuoli on ollut tiedossa jo lähes kuukauden.
Jos olisimme tehneet lasta ns. tekemällä, olisin kyllä käyttänyt kaikki mahdolliset kikkakakkoset ja -kolmoset karpalokapseleista ja sitruunavesihuuhteluista tarkkaan ajoitettuihin yhdyntöihin, jotta tyttösiittiöillä olisi ollut paremmat mahdollisuudet. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä yhä enemmän jopa ulkomaille lähtöä ja siittiöseulontaan turvautumista, jos jossain vaiheessa yrittäisimme toista lasta. Kumppanillani on edellisestä liitostaan kaksi poikaa ja nyt hän on saamassa kolmannen, joten voi olla, että hänellä tosiaan on huomattavasti enemmän poikasiittiöitä kuin tyttösiittiöitä, tai hänen poikasiittiönsä ovat selvästi vahvempia/elinkelpoisempia kuin tyttösiittiöt. Siksi olen alkanut pohtia, riittävätkö "kotikonstit" tytön saamiseen.
Olen kirjoittanut useammankin postauksen aiheesta
tähän ketjuun, jossa keskustellaan siitä, kuinka rankasti vauvan sukupuoleen voi pettyä.