Y
yhdessä neljättä vuotta
Vieras
raatorehellisesti, syyt joiden vuoksi olen mieheni kanssa ja joita jäisin kaipaamaan jos eroaisimme:
- saan rahaa säästöön, kun mies on osallistumassa talouskuluihin.
- pelkään pimeää (hassua aikuiselta ihmiseltä) on turvallista kun joku nukkuu vieressä.
- mies korjaa autoani tarvittaessa.
- juttuseuraa miehestä ei oikein ole (ellei pysytä aiheiden kanssa esim. säässä tai kavereitten tekemisissä tai jossain muussa tyhjänpäiväisessä, ja sittenkin hänen mielipiteensä ovat mielestäni kökköjä) mutta on kuitenkin kiva välillä, että joku on kotona. ei oo iltaisin niin yksinäinen fiilis, vaikkemme yhdessä mitään teekään.
- miehestä saa hyvän lapsenvahdin, kun käyn iltaisin lenkillä. (meillä ei yhteisiä lapsia)
- mies osaa koota huonekalut ja ruuvata ruuvit seinään. multa ne ei oikein onnistu.
Tässäpä nämä. Sitä en tiedä, rakastanko häntä.. mitä sekin on.. alkuhuuma on mennyttä. Suurimman osan ajasta hän ja tekemisensä/mielipiteensä ärsyttävät minua ja mietin kuinka mukavaa olisi elää sinkkuna. Tosin välillä on päiviä, kun iskee halipula, ja on kiva kömpiä jonkun viereen.
Onnistuukohan tämä pidemmän päälle näillä eväillä. Vai onko tämä ihan normaalia? tätäkö se arkinen rakkaus on? (näin tylsää?!)
Tulevaisuuden suunnitelmat minulla ja miehelläni ovat aika erilaisia. tiedä sitten päästäänkö niistä koskaan sopuun, hioutuuko haaveet samaan suuntaan vai täysin erilaisiksi. vai ajautuuko vain toinen toisen tahdon mukaan.. ja onko se hyvä vai paha asia.
Esimerkiksi minä en tahdo enempää lapsia. (en sano 100% varmaksi, mutta tätä mieltä olen ollut jo useita vuosia) edellisen suhteen lapset riittävät minulle. Mieheni taas ehdottomasti haluaa omiakin lapsia joskus. Ymmärrän toki hänen kantansa, mutta en ala tekemään lapsia vain toisen mieliksi.
Mies tahtoo myös omakotitalon. minä olen ennemminkin kerrostaloihmisiä. Haluaisin kyllä kesämökin, mies taas sanoo sille jyrkän ein.
Minä haluaisin matkustella, nähdä maailmaa. mies ei tahdo, hänelle riittää Suomessa kiertely kesälomalla.
Yhteisiä kiinnostuksen kohteita meillä ei juurikaan ole. Esimerkiksi molempia kiinnostavaa harrastusta ei olla löydetty. Joten siis emme tee yhdessä oikeastaan yhtään mitään. No, käymme noin kerran kuussa ulkona syömässä, mutta ei sekään ole sillä tavalla "yhdessäoloa" kumpikin meistä vaan keskittyy nauttimaan hyvästä valmiista ateriasta, mutta ei meillä mitään yhteistä mukavaa keskusteltavaa ole..
Välillä (usein) mietin, lähtisinkö tästä suhteesta vai en. Tämä olisi ns. tuttua ja turvallista, joskus ihan mukavaakin.
Mutta toisaalta välillä sitten miettii, olisiko se sinkkuna eläminen lasten kanssa sittenkin parempi minulle. Ei tarvitsisi riidellä kenenkään kanssa... Tai ehkä korkeintaan lasten kanssa. Mutta tuo mieskin on välillä kuin yksi lapsista. Oma-aloitteisuutta ei löydy kotitöiden tekoon, ja kun sitten joudun käskemään niin sitten kiroillaan ja suututaan...
- saan rahaa säästöön, kun mies on osallistumassa talouskuluihin.
- pelkään pimeää (hassua aikuiselta ihmiseltä) on turvallista kun joku nukkuu vieressä.
- mies korjaa autoani tarvittaessa.
- juttuseuraa miehestä ei oikein ole (ellei pysytä aiheiden kanssa esim. säässä tai kavereitten tekemisissä tai jossain muussa tyhjänpäiväisessä, ja sittenkin hänen mielipiteensä ovat mielestäni kökköjä) mutta on kuitenkin kiva välillä, että joku on kotona. ei oo iltaisin niin yksinäinen fiilis, vaikkemme yhdessä mitään teekään.
- miehestä saa hyvän lapsenvahdin, kun käyn iltaisin lenkillä. (meillä ei yhteisiä lapsia)
- mies osaa koota huonekalut ja ruuvata ruuvit seinään. multa ne ei oikein onnistu.
Tässäpä nämä. Sitä en tiedä, rakastanko häntä.. mitä sekin on.. alkuhuuma on mennyttä. Suurimman osan ajasta hän ja tekemisensä/mielipiteensä ärsyttävät minua ja mietin kuinka mukavaa olisi elää sinkkuna. Tosin välillä on päiviä, kun iskee halipula, ja on kiva kömpiä jonkun viereen.
Onnistuukohan tämä pidemmän päälle näillä eväillä. Vai onko tämä ihan normaalia? tätäkö se arkinen rakkaus on? (näin tylsää?!)
Tulevaisuuden suunnitelmat minulla ja miehelläni ovat aika erilaisia. tiedä sitten päästäänkö niistä koskaan sopuun, hioutuuko haaveet samaan suuntaan vai täysin erilaisiksi. vai ajautuuko vain toinen toisen tahdon mukaan.. ja onko se hyvä vai paha asia.
Esimerkiksi minä en tahdo enempää lapsia. (en sano 100% varmaksi, mutta tätä mieltä olen ollut jo useita vuosia) edellisen suhteen lapset riittävät minulle. Mieheni taas ehdottomasti haluaa omiakin lapsia joskus. Ymmärrän toki hänen kantansa, mutta en ala tekemään lapsia vain toisen mieliksi.
Mies tahtoo myös omakotitalon. minä olen ennemminkin kerrostaloihmisiä. Haluaisin kyllä kesämökin, mies taas sanoo sille jyrkän ein.
Minä haluaisin matkustella, nähdä maailmaa. mies ei tahdo, hänelle riittää Suomessa kiertely kesälomalla.
Yhteisiä kiinnostuksen kohteita meillä ei juurikaan ole. Esimerkiksi molempia kiinnostavaa harrastusta ei olla löydetty. Joten siis emme tee yhdessä oikeastaan yhtään mitään. No, käymme noin kerran kuussa ulkona syömässä, mutta ei sekään ole sillä tavalla "yhdessäoloa" kumpikin meistä vaan keskittyy nauttimaan hyvästä valmiista ateriasta, mutta ei meillä mitään yhteistä mukavaa keskusteltavaa ole..
Välillä (usein) mietin, lähtisinkö tästä suhteesta vai en. Tämä olisi ns. tuttua ja turvallista, joskus ihan mukavaakin.
Mutta toisaalta välillä sitten miettii, olisiko se sinkkuna eläminen lasten kanssa sittenkin parempi minulle. Ei tarvitsisi riidellä kenenkään kanssa... Tai ehkä korkeintaan lasten kanssa. Mutta tuo mieskin on välillä kuin yksi lapsista. Oma-aloitteisuutta ei löydy kotitöiden tekoon, ja kun sitten joudun käskemään niin sitten kiroillaan ja suututaan...