Riita

[Tepa]

Jep, tulipa sitten eilen taas riideltyä oikein kunnolla. Mulla on tiettyjä ""ongelmia"" elämässäni, lähinnä perhesuhteisiin ja uraan liitteyn. Mies ei ole oikein koskaan jaksanut osoittaa empatiaa mun ongelmia kohtaan, on päinvastoin alkanut usein ääntään korottaen toteamaan että olis parempi jos en rasittaisi meidän parisuhdetta tuollaisilla, että mun pitää tehdä asioiden eteen jotain eikä vaan valittaa. Jep, teenhän minä mutta osa asioista on aika vaikeita. Ja en oleta että mies ratkoisi näitä ongelmia puolestani, vaan että voisi joskus paijata hellästi tai todeta jotain lohduttavaa. Mutta ei, aina sama juttu, jos avaan suuni siitä että mulla on paha olla, niin riitahan siitä tulee. Tein sitten päätöksen, että alan noudattamaan samaa linjaa miehen kanssa, olen hiljaa tietyistä ongelmista, eli en rasita niillä toista.

Olin sitten ollut jonkin aikaa hiljainen, nämä asiat kun kuitenkin vaivasivat mieltäni. Mies alkoi kysymään että ""mikä on kun olet niin muissa maailmoissa"". Ensin en sanonut mitään, mutta sitten tein sen virheen että avasin suuni. Ja kun olin asiani kertonut, alkoi taas ihan jumalaton huuto ja räyhääminen, kuinka mun pitää tehdä asioilleni jotain ja en saa valittaa enkä murehtia, vaan että kun olen kotona niin mun pitäää olla hyvällä tuulella etc. (lähtkohtaisesti hieno ajatus, mutta enhän mäkään nyt mikään kone kai oo... ja sitä paitsi olen oikeasti suurimman osan ajasta ihan hyvällä tuulella, en mikään luolapeikkokaan ole!)

Minäkin sitten hermostuin ja sanoin että oletpas sä taas empaattinen, että joskus olisi pahaan oloon kiva saada hali tai vaikka vaan lämmin katse. Siitä se riemu repes, mies huusi ja huusi että jos mä ensin ongelmillani terrorisoin parisuhdettani, ja sitten vielä vaadin myötätuntoa. Taisin jotain epäsopivaa lipsauttaa takaisin, kun seuraava vaihe oli se, että ukko heittelee huonekaluja ympäri kämppää ihan hullun raivon vallassa.

Kyllähän mä tuota rakastan ja meillä on paljon hyvääkin, mutta tuo puuttuva kyky empatiaan rassaa kyllä aikalailla. Tiedän, että hänen exänsäkin kärsi samasta asiasta: jos on joku ongelma tai kokee kokeneensa ""vääryyttä"" niin tämän miehen kanssa keskusteltua tilanne muuttuu siihen, että itse tunteekin tehneensä väärin.. että on ylireagoinut tai ei ymmärtänyt sen toisen osapuolen/harmin aiheuttajan oikeita tarkoitusperiä. Mitä tällaiselle voi tehdä... ei kai mitään? Onko muilla tällaisia empatiavammaisia miehiä - miten niiden kanssa tulee toimeen, vai tuleeko?

 

[Mietin vain]

Osaatko pitää ongelman ongelmana, vai teetkö siitä miehesikin ongelman? Et kai edes tarkoittamatta kuulosta siltä, kun miehesi olisi syypää ongelmiisi?

Muutenkin on parisuhdetta rassaavaa, jos toinen vaeltaa ongelmasta toiseen ilman ratkaisua. On rasittavaa olla yhdessä ihmisen kanssa, jolla on aina ongelmia. Se voi väsyttää ja ärsyttää, eikä ole pelkkää empatian puutetta.

 

[Allie]

Juuh, tuollainen mies löytyy. Se on käsittämätöntä, miten joiltakin ihmisiltä vain puuttuu tuo empatiakyky. Eikä sitä voi mitenkään sen kummemmin opettaa.

Olen kyllä yrittänyt sanoa että minun kanssani moneen ongelmaan auttaa hali. Jos olen huonolla päällä niin ei tarvitse setviä ja keskustella (jos se tuntuu niin vaikealta), vaan ottaa kiinni ja rutistaa.

Mies taas ilmeisesti kykenee itsekseen ihmettelemään omat ongelmansa, sen kummemmin niitä mulle vatvomatta. Tai kyllähän hän saattaa joskus riehua jostain mitä töissä on sattunut tms, kuuntelen hiljaa ja yritän ymmärtää, ehdotan mahdollisesti jotain toimintatapaa... Eli toisin sanoen, empatiaa ottaa vastaan muttei osaa antaa...

 

[jaahas]

Kukaan ei enää taida muistaa kirjaa nimeltä Miehet ovat Marsista naiset Venuksesta. Kannattaa tutustua.

Miesten mielestä parasta apua ja tukea on se kun he yrittävät ratkaista toisten ongelmia. Jos nainen alkaa puhua ongelmistaan, mies tulkitsee sen siten, että hänen on yritettävä ratkaista ne. Jos mies ei onnistu ratkaisemaan ongelmia, hän tuntee epäonnistuneensa. Periaate miehellä on se, että ongelmista puhutaan vain, jos niihin halutaan jonkun muun ihmisen mielipide tai ratkaisu. Muussa tapauksessa niitä käsitellään vain oman pään sisällä.

Nainen taas kaipaa ennenkaikkea tukea ja ymmärtämistä. Sitä, että mies vain kuuntelee, halaa ja on myötätuntoinen. Mies ei tätä tajua, vaan alkaa tykyttää omia ratkaisujaan ongelmiin. Jos miehen tarjoamat ratkaisut eivät kelpaa, mies hermostuu (Hän ajattelee, että itsehän apua pyysit ja sitä sait, miksei kelpaa). Hän saattaa myös alkaa vähätellä ongelmia halutessaan saada naisen paremmalle tuulelle. Ja nainen taas suuttuu tästä, tuntee ettei häntä kuunnella, hänen tunteitaan väheksytään jne. Ja mies taas tuntee itsensä epäonnistuneeksi ja turhautuu.

Molemmat sukupuolet antavat toiselle useimmin sitä mitä itse tarvitsevat. Eivät sitä mitä toinen tarvitsisi.

Tuo alussa mainitsemani kirja on kyllä ihan tutustumisen arvoinen. Ihan kirjaimelleen sitä ei voi todellisuuteen ja kaikkiin tapauksiin soveltaa, mutta se auttaa ymmärtämään edes hieman mitä miesten (tai naisten) päässä liikkuu.

 

[Tuttua]

Kuullostaa tutulta, sillä itse kärsin vähän samantyyppisistä ongelmista suhteemme ensimmäisinä vuosina.

Sitten tajusin, että vika on sekä minussa että miehessä. Minun pahin vikani oli se, että rasitin miestä KAIKILLA omilla ongelmillani, myös sellaisilla ongelmilla, joista normaalisti keskustellaan parhaan ystävättären kanssa. Tämä käytös johtui osaksi siitä, että mies on erittäin lahjakas kuuntelija. Tajusin, että en voi uuvuttaa häntä kuoliaaksi omilla ongelmillani ja etenkään sellaisilla asioilla, jotka eivät oikeastaan liity meidän parisuhteeseen suoranaisesti. Niinpä opin keskustelemaan kipeistäkin asioistani parhaitten ystävättärien kanssa. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, etten enää puhuisi mitään miehelle vaan lähinnä sitä, että olin alkuihastuksissa ""unohtanut"" omat ystävättäreni.

Mihin mies taas syyllistyi oli se, että HÄN kyllä puhui minulle ongelmistaan, vaikka ei aina halunnut kuulla minun ongelmiani. Alussa eli siinä vaiheessa, jolloin itsekin kerroin hänelle omat ongelmani, kuuntelin häntä ja lohdutin parhaani mukaan. Mutta kun tilanne meni siihen, ettei hän halunnut kuulla ongelmistani, annoin hänen ymmärtää, etten minäkään halua kuulla hänen ongelmistaan. Se vaati jonkun verran ""valtataistelua"", mutta kyllä mies tajusi lopulta, että jollei hänellä ole aikaa minulle, miksi minulla pitäisi olla aikaa hänelle?

Meni jonkun aikaa, eli vähän aikaa suhteessamme oli vaihe, jolloin ei puhuttu muuta kuin ""hyvää päivää kirvesvartta"". Pikku hiljaa tilanne on kuitenkin normalisoitunut, eli puhutaan ihan normaalisti toisillemme, mutta tasapainoisesti. Eli vuorotellen miehen juttuja, vuorotellen minun juttujani. Ja jos tulee ongelmia, niin nykyisin niistä selviää huumorilla. Ennen ei huumoria olisi voinut ajatella, koska aiheet olivat liian kipeitä.