Hei. Täällä kirjoittelee teidän monen mielestä ikäloppu ensimmäistään odottava. Kaiken pitäisi olla hyvin ja ulkopuolisten näkökulmasta meidän perheessä varmasti kaikki on hyvin. Mutta kun niin ei ole. On niin älyttömän paha olo. Niin itkuinen, lohduton, musta... päivästä toiseen. Ja aina tuntuu pahemmalta.
Okei, itselläni on vanhaakin masennustaustaa jo yli 10 vuoden ajalta, mutta jotenkin tässä elämäntilanteessa (menossa rv33) tämä tuntuu niin karmaisevalta ja väärältä vauvaa ja miestäni ja kaikkia kohtaan. Olen kuin joku mielisairas hirviö naisena ja äitinä.
"Eikö ole ihanaa, kun saatte pienen nyytin? Kohta se odotus palkitaan! Voi kyllä oma lapsi on ihaninta maailmassa"... Miksi saan vaan vaivoin revittyä naamalleni jonkun hymyntapaisen irvistyksen näihin kommentteihin? Miksen tunne yhtään mitään muuta kun pohjatonta tyhjyyttä, pimeyttä ja järjetöntä pelkoa? Miksei mistään raskauden hehkusta tai onnesta tai innostuksesta mahassa potkivaa elämää kohtaan ole tietoakaan? En tunne yhtään mitään vauvaa kohtaan, edes ultrat eivät mitenkään lähennä meitä. Tuntuu lähinnä siltä, että elämä - vaikka se mulla tähänkin asti on ollut vaihtelevasti melko mustaa ja lohdutonta - loppuu tähän. Olen tehnyt hirveän peruuttamattoman virheen, josta nyt kaikki viattomat saavat kärsiä.
Olen aivan sumussa, aivan vetämätön, ajatustoimintojen taso on lähellä nollaa... En jaksa enkä halua nähdä ketään, sietokyky on nollassa. Suoritan vauvatarvikeostoksia kuin joku hemmetin robotti. Oma valasmainen olemus on vastenmielisen. Jatkuvat kivut ja kolotukset ja tämä iso maha tuntuvat pahalta. Itse asiassa haluaisin kelata aikaa taaksepäin ja peruuttaa koko tämän raskauden pois maailmasta. Syytän itseäni... miksi menin tekemään tämän, hankkiutumaan raskaaksi.... eikö olisi pitänyt tajuta, ettei musta ole tämmöiseen!?!
Tiedän, että tähän vastaa nyt monta tahtomattaan lapsetonta äärettömän vihaista ihmistä. Tähän vastaa joku uskovainen. Tähän vastaa joku, jonka lapsirakkaus on herännyt vauvansa ultraäänikuvia nähdessä... Teillä on oikeus näkemyksiinne. Toivoisin kuitenkin, että tähän vastaisi edes joku - jos sellaista ihmistä edes maailmassa on - joka tuntisi tai olisi tuntenut jotain samankaltaista. Joka ei syyllistäisi. Tämä apatia ja tuska on jotain niin järjetöntä, etten kestä enää kovin kauaa....
Mulle voi kirjoittaa osoitteeseen charlotte73@luukku com. Jos meitä löytyy muutamia, voisin perustaa meille suljetun ryhmän esim. facebookkiin, niin voisimme jakaa ajatuksia siellä. Palstoilla kun aina joku pääsee huutelemaan väliin. Enkä ainakaan minä jaksaisi yhtään enempää syyllistämistä tai huonoksi haukkumista tässä tilassa...
Okei, itselläni on vanhaakin masennustaustaa jo yli 10 vuoden ajalta, mutta jotenkin tässä elämäntilanteessa (menossa rv33) tämä tuntuu niin karmaisevalta ja väärältä vauvaa ja miestäni ja kaikkia kohtaan. Olen kuin joku mielisairas hirviö naisena ja äitinä.
"Eikö ole ihanaa, kun saatte pienen nyytin? Kohta se odotus palkitaan! Voi kyllä oma lapsi on ihaninta maailmassa"... Miksi saan vaan vaivoin revittyä naamalleni jonkun hymyntapaisen irvistyksen näihin kommentteihin? Miksen tunne yhtään mitään muuta kun pohjatonta tyhjyyttä, pimeyttä ja järjetöntä pelkoa? Miksei mistään raskauden hehkusta tai onnesta tai innostuksesta mahassa potkivaa elämää kohtaan ole tietoakaan? En tunne yhtään mitään vauvaa kohtaan, edes ultrat eivät mitenkään lähennä meitä. Tuntuu lähinnä siltä, että elämä - vaikka se mulla tähänkin asti on ollut vaihtelevasti melko mustaa ja lohdutonta - loppuu tähän. Olen tehnyt hirveän peruuttamattoman virheen, josta nyt kaikki viattomat saavat kärsiä.
Olen aivan sumussa, aivan vetämätön, ajatustoimintojen taso on lähellä nollaa... En jaksa enkä halua nähdä ketään, sietokyky on nollassa. Suoritan vauvatarvikeostoksia kuin joku hemmetin robotti. Oma valasmainen olemus on vastenmielisen. Jatkuvat kivut ja kolotukset ja tämä iso maha tuntuvat pahalta. Itse asiassa haluaisin kelata aikaa taaksepäin ja peruuttaa koko tämän raskauden pois maailmasta. Syytän itseäni... miksi menin tekemään tämän, hankkiutumaan raskaaksi.... eikö olisi pitänyt tajuta, ettei musta ole tämmöiseen!?!
Tiedän, että tähän vastaa nyt monta tahtomattaan lapsetonta äärettömän vihaista ihmistä. Tähän vastaa joku uskovainen. Tähän vastaa joku, jonka lapsirakkaus on herännyt vauvansa ultraäänikuvia nähdessä... Teillä on oikeus näkemyksiinne. Toivoisin kuitenkin, että tähän vastaisi edes joku - jos sellaista ihmistä edes maailmassa on - joka tuntisi tai olisi tuntenut jotain samankaltaista. Joka ei syyllistäisi. Tämä apatia ja tuska on jotain niin järjetöntä, etten kestä enää kovin kauaa....
Mulle voi kirjoittaa osoitteeseen charlotte73@luukku com. Jos meitä löytyy muutamia, voisin perustaa meille suljetun ryhmän esim. facebookkiin, niin voisimme jakaa ajatuksia siellä. Palstoilla kun aina joku pääsee huutelemaan väliin. Enkä ainakaan minä jaksaisi yhtään enempää syyllistämistä tai huonoksi haukkumista tässä tilassa...