Minä huomasin tai suostuin myöntmään masennuksen kans vasta tänään. Jo viime vuonna, nuorimmaista odottaessani, neuvolassa alettiin olla hieman huolestuneita minun jaksamisestani. Itse uskoin, että kyse oli vaan työuupumuksesta ja tilanne helottaisi, kun jäisin mammikselle. Sitten mammikselle jäätyäni uskoin, etten jaksa mitään aj olen ärtynyt, koska ison mahan kanssa on kohtuullisen vaikeaa esim. pukea talvivaatteita esikoiselleni (silloin juuri ja juuri 2v). Sitten kun alkuvuodesta vauva syntyi, pistin kaiken väsymyksen piikkiin ensimmäiset kuukaudet. Neuvolasta minut kuitenkin määrättiin psykologisen sairaanhoitajan juttusille ja parin tapaamisen ja testien jälkeen hän kirjoitutti lääkärillä minulle masennuslääkereseptin, jota en tietenkään hakenut.
Nyt kesällä minulla alkoi ilmetä mitä erikoisempia fyysisiä oireita; sydämen tykytystä, huimausta, laihtumista, valon herkkyytä yms. Kävin kilpirauhastesteissä, EKGssa, laajassa verenkuvassa jne jne. Mistään ei löytynyt mitään poikkevaa, ellei alipainoa oteta huomioon.
Viime viikonloppuna aasin selkä ilmeisesti katkesi. Löysin itseni huutamasta nyt vajaa 3-vuotiaaleni ja 7kk vauvalle, että mitä tekin taas haluatte? Koittakaa nyt selviytyä edes minuutti ilman minua! Antakaa mun olla välillä! ...juups, niin tein, ja menin tupakalle (aloin siis tupakoida keväällä 3 vuoden tauon jälkeen taas...). Siellä parvekkeella viimein tajusin; minä en jaksa, minä olen masentunut.
En tiedä enää miten selvitä, sillä vaikken virallisesti ole yksinhuoltaja, niin olen kuitenkin. Mieheni ei osallistu mihinkään talous-, perhe-, lasten tai raha-asioihin millään tasolla. Hän vain käy työssään ja harrastaa. Minulla on kaksi sukulaista, äitini ja veljeni, jotka kumpikin asuvat lähes 1000km päässä. Kaverini olen onnistunut hävittämään viimeisen 4 vuoden aikana täysin...
en vaan jaksa.
se on ensimmäinen askel paranemiseen