Tänään oli isämme saatto. Oli jotenkin yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa nähdä hänet viimeisen kerran, nukkumassa ikiunta. :'( *Lepää rauhassa isi!*
Erityisen raskasta tästä tekee se tosi asia, ettei mieheni tue minua yhtään. On vain koko ajan pinna kireällä kun pitää tälläiseen aikaa tuhlata, hänellä olisi nyt töitä. Mietityttää, että voinko enää jatkaa elämääni tuollaisen ihmisen kanssa? Minulta kuolee isä yllättäen ja siltikään hän ei ajattele kuin itseään ja töitään. Tekisi mieli kieltää häntä tulemasta ensi viikonloppuna isäni hautajaisiin. En halua nähdä hänen kiristyviä kasvojaan ja kuulla hänen tuskaisia huokaisujaan, kun isämme saatetaan haudan lepoon. Tai sitä seuraavassa muistotilaisuudessa, kun hän ajattelee vain, että "Pääsisi jo töihin!" Voinko kieltää häneltä osallistumisen? Ja mitä sitten teen, kun hänen pitäisi olla yksi arkun kantajista?
Erityisen raskasta tästä tekee se tosi asia, ettei mieheni tue minua yhtään. On vain koko ajan pinna kireällä kun pitää tälläiseen aikaa tuhlata, hänellä olisi nyt töitä. Mietityttää, että voinko enää jatkaa elämääni tuollaisen ihmisen kanssa? Minulta kuolee isä yllättäen ja siltikään hän ei ajattele kuin itseään ja töitään. Tekisi mieli kieltää häntä tulemasta ensi viikonloppuna isäni hautajaisiin. En halua nähdä hänen kiristyviä kasvojaan ja kuulla hänen tuskaisia huokaisujaan, kun isämme saatetaan haudan lepoon. Tai sitä seuraavassa muistotilaisuudessa, kun hän ajattelee vain, että "Pääsisi jo töihin!" Voinko kieltää häneltä osallistumisen? Ja mitä sitten teen, kun hänen pitäisi olla yksi arkun kantajista?