Odotan nyt toista lastamme. Esikoinen on vajaan kuukauden päästä 1vuotias ja molemmat raskaudet ovat olleet suunniteltuja ja toivottuja.
Ensimmäisellä raskauskiekalla ongelma oli mahan kasvu ja painon nousu, siitä päästiin kuitenkin suhteellisen loppuvaiheessa eroon (ongelmasta siis) kun sain miehen jollain ilveellä tajuamaan että se on vain väliaikaista ja valitettavasti kuuluu asiaan. En voinut juurikaan harrastaa koiralenkkejä kummempaa liikuntaa sillä joka tuutista toitotettiin että raskaana ollessa ei saisi aloittaa uutta liikuntaharrastusta ja koska en ollut aiemmin harrastanut juuri mitään en siis uskaltanut aloittaakaan uutta. Siitä huolimatta painoa kertyi kuitenkin "vain" 12kg koko odotusaikana.
Nyt toisella kiekalla meidän suurin ongelma on ollut miehen välinpitämättömyys ja auttamisen haluttomuus. Ennen rv25 hän ei juuri tehnyt mitään kotona. Hän ei siivonnut, ei pessyt pyykkiä, ei auttanut koiran ulkoilutuksessa eikä siis yhtään mitään ellen erikseen häneltä "anellut" apua. Tuolloinkin hän joko a) jätti homman kesken eli laittoi pyykit vaikkapa koneeseen ja koneen päälle mutta kuivumaan laitto ja paikoilleen vienti jäi minulle kaiken muun ohella. Hän myös valitti joka kerta jos jotain pyysin tekemään. Ei edes osallistunut oman lapsensa hoitoon ellen erikseen sanonut että vaihtaisitko nyt ne vaipat tjtn. Jos jätin lapsen hetkeksi hänen hoitoonsa esim kaupassakäynnin tms vuoksi kun tulin kotiin löysin lapsen yksin leikkimässä portin takana olkkarissa kun mies istui työhuoneessa koneella. Väitti vasta aina menneensä sinne mutta tuskinpa vaan. Hän opiskelee pääsääntöisesti ja toisinaan (noin 3-4x viikossa) käy töissä sen lisäksi eli tuleehan hänelle pitkiä päiviä ja joskus saattaa olla poissa kotoa 8-21:30 jolloinka hänelle ei edes jää aikaa lapsen kanssa touhuamiseen ja juurikin siitä syystä olen kummastellut sitä ettei hän enempää kotona ollessaan ole halukas lapsen kanssa olemiseen ja siten minun auttamiseeni. Asioista niin lapseen liittyen kuin muutenkin kotona auttamiseen kuin minun huomioimiseenikin on puhuttu lukemattomia kertoja ja ainahan siitä sanomisesta riita tulee vaikka miten kauniisti asian ilmaisisi. Hän sanoo aina lopulta ymmärtävänsä minua ja lupaa tsempata enemmän. Töitäkin lupasi vähentää kun se on yksi suurimmista ongelmista nyt tällä hetkellä kun olen ollut suhteellisen liikuntarajoitteinen kamalien selkäkipujen (iskias!) ja jatkuvan pahoinvoinnnin takia, Aina se hänen tsemppaamisensa kestää kuitenkin maksimissaan 2vkoa jonka jälkeen hän palaa taas samaksi osallistumattomaksi ja etäiseksi puolisoksi.
Nyt olen rv35 ja viikoilta 28 lähtien olen kärsinyt kovista ja jatkuvista selkäkivuista, lihasjäykkyydestä ja pahoinvoinnista. Liikkuminen on hidasta ja erittäin kivuliasta, lääkärin apu oli vain kovat kipulääkkeet joista ei juurikaan ole oikein ollut apua ja liikunta jota olen nyt harrastanut suht alkuvaiheesta asti saa kivut vain kovemmiksi. Kävelyni on vaappuvaa ja joudun ottamaan tukea jokaiselle askeleelle eli silmiinnähden hankalaa ja kivuliasta. Kaikesta tästä huolimatta mieheni ei nyt tajua sitä että kivut ovat niin kovat että tarvitsen sitä apua enemmän kuin koskaan. Koiraa hän on nyt vienyt ulos sen jälkeen kun meillä taas samasta aiheesta oli kamala riita noin kuukausi sitten. Siihenkin joudun kuitenkin suhteellisen usein pyytämään apua mikä ei sekään ole kovin mukavaa kun siitä tulee tietenkin se "nalkuttava" ja "laiska" ämmä fiilis kun joutuu kaikessa apua anelemaan. Kyykistyminen ja asioiden lattialta poimiminen on suoraan sanottuna helvettiä ja pelkkä istuminenkin sattuu. No joo tässä nyt näin karrikoidusti tämä kuva selitettynä.
Koen olevani täysin kulmaan ahdettu kun esikoisenkin hoitaminen on niin suuren työn ja tuskan takana, hänellä on vielä se vaihe menossa että kaikki pitäisi tapahtua juuri nyt ja sylissä pitäis aina vaan jaksaa olla ja kannella ja vaipan sekä vaatteiden vaihtaminenkin on ihan kamalaa kun tyttö rimpuilee niin paljon että koko kropalla pitää olla mukana jotta saa homman hoidettua ja taas tietysti kivut vaan kovenevat.
Eilen viimeksi oli asiasta taas riita mutta mieheni oli ehkä kylmempi asian suhteen kuin koskaan aiemmin vaikka juuri nyt pitäisi olla eniten apunani kun sitä eniten tarvitsen. Pelottaa aivan kamalastu tulevaisuus ja se, että kohta on kaksi lasta hoidettavana eikä mies osallistu yhtään. Minulla oli eilen aamulla sokerirasituskoe jonka olin varannut häneltä kysyen lupaa jo viikko takaperin jotta hän voisi olla lapsen kanssa sillä eihän siitä mitään tule jos pitäisi vielä kaiken lisäksi jaksaa hoitaa ikiliikkujaa. No pitkä juttu lyhyesti eli hänellä piti olla vapaapäivä jotta voi autella myös kotona lapsen kanssa sillä esikoisen raskaudesta muistin sen olevan minulle aika kova kokemus sen paaston takia ja halusin nyt varmistaa että lapselle saisi hyvän hoidon jos itse en kykene häntä hoitamaan täysillä. Miehellä ei yllättäen ollutkaan vapaata vaikka näin varatessa väittikin ja lähti viemään minua aamulla sinne testiin. Jouduin kuitenkin pukemaan lapsen, viemään hänet ja vaunut taas autoon kun mies vaan hoiti itsensä ja vessatarpeensa kuntoon. Kokeesta päästyäni minun piti viedä hänet töihin ja jatkaa lapsen kanssa yksin päivä ja taas hakea hänet. Kaikki kivut vaan paheni tietysti sen suunnattoman uupumuksen ja nääntymisen tunteen kanssa. Kun hain hänet ilmoitin että olen ajatellut että voisin tänään viettää vapaa-illan. Mies kysyi heti mitä se pitää sisällään ja kerroin että se meinaa sitä että olen kotona mutta hän saa hoitaa lapsen ja koiran ja siihen liittyvät asiat. Ensimmäistä kertaa muuten lapsen syntymän jälkeen voisin mainita tässä vielä. Eihän hänellä siinä muuta vaihtoehtoa ollut joten näin kävi. Tein kuitenkin koko poppoolle ruoat vaikka minun ei pitänyt mitään tehdä. Kaikki meni ihan hyvin niin kauan kunnes illalla koiralenkille piti lähteä. Sanoin hänelle sit että kiitos paljon kun oot taas niin ihanasti autellu ja et mähän voisin alkaa ottaa näitä omia iltoja useamminkin. Sillon alkoi taas miehen urputus että tää koira on turha tää koira sitä ja tätä ja mä kuulemma vaan aina istun perseelläni katsomassa Rillit huurussa ohjelmaa ja mä en todellakaan saa alkaa ottamaan omia iltoja jne. Tuntuu ihan kamalalta. Kaikki tää saa mut tosi pahalle mielelle ja oon usein tosi kärttysä ja ahdistunut ja myös meidän lapsi (puhumattakaan vatsassa olevasta) aistii sen ja ihmettelee ja joutuu kärsimään tahattomasti siitä kun isi ei vaan ymmärrä miksi pitäis vaivautua auttamaan äitiä. Mun jaksaminen on ihan nollissa, räjähdän kerrasta (normaalisti olen ehkä kärsivällisin ihminen jonka oon koskaan tavannut ja ajattelen ja hoidan aina kaikki muut ennen itseäni) ja olo on masentunut ja lopen uupunut kokoajan.
Tuntuu että meillä menee kaikki aina hyvin niin kauan kun mä jaksan tsempata ja tehdä kaiken ja vähän niinkuin piilotella sitä omaa huonoa oloa ja muita kipuja. Heti jos näytän oikeat tunteeni (siis negatiiviset) niin homma räjähtää käsiin ja saan kylmää kyytiä puolisoltani. Siis ihmiseltä jonka pitäis olla mun tuki ja turva ja auttava käsi. Pistää kyseenalaistamaan koko meidän parisuhteen ja hänen rakkautensa minua kohtaan kun hän ei ole valmis auttamaan silloin kun sitä eniten tarvitsen. Minkälaisen kuvan se lapsillemme viestii? Äiti ei saa koskaan sairastaa tai voida huonosti ja jos näin kuitenkin on pitää silti jaksaa jatkaa hymyissä suin. Kaikki pitää jaksaa tehdä yksin ja kun apua pyytää saa urputusta ja hampaan puremista osakseen.
Mietin koko ajan miten pääsisin tästä tilanteesta eroon ja saisin ensisijaisesti hänet ymmärtämään tuskani ja mielipahani aitouden ja oikeuden mutta en keksi mitään ratkaisua siihen. Koen olevani oravanpyörässä josta en pääse pois. En haluaisi lähteä suhteestamme (olemme naimisissa kuitenkin) mutta onko suhteellamme mitään tulevaisuutta jos en voi koskaan tukeutua häneen? Mitä jos elämässä käy jotain niin että menetän liikuntakykyni vaikka täysin vaikkapa kolarin tai jonkun muun asian tähden? EIkö hän silloinkaan auttaisi ja olisi tukenani? Olo on suurimmaksi osaksi kuin yksinhuoltajalla erona toki se että yksinhuoltajana olen asennoitunut siihen että teen kaiken yksin, nythän minulla kuuluisi olla se puoliso jonka kanssa helpottaa taakkaa edes osittain. Oma äitini oli yksinhuoltaja ja tiedän kuinka raskasta se hänellä oli. Itselläni vaan tulee vielä kaikki paska mieheltä niskaan kaiken lisäksi. Tuntuu siltä ettei hän arvosta minua lainkaan, ei naisena, ei puolisona eikä äitinä. Tunnen suurta syyllisyyttä siitä etten jaksa/kykene olemaan paras mahdollinen äiti lapsillenikaan tämän tilanteen vuoksi eikä mies sitäkään millään tajua. Kaikesta paistaa läpi vain se että hän ajattelee minun olevan laiska liioitteleva läskikasa joka ei ansaitse hänen huolenpitoaan, välittämistään eikä apuaan.
Olisiko jollakulla vinkkiä tähän tilanteeseeni sillä nyt koen ettei minulla ole pakotietä tilanteesta ja koen syyllisyyttä masennuksestani ja pelkään tulevaisuutemme puolesta jatkuvasti...
Ensimmäisellä raskauskiekalla ongelma oli mahan kasvu ja painon nousu, siitä päästiin kuitenkin suhteellisen loppuvaiheessa eroon (ongelmasta siis) kun sain miehen jollain ilveellä tajuamaan että se on vain väliaikaista ja valitettavasti kuuluu asiaan. En voinut juurikaan harrastaa koiralenkkejä kummempaa liikuntaa sillä joka tuutista toitotettiin että raskaana ollessa ei saisi aloittaa uutta liikuntaharrastusta ja koska en ollut aiemmin harrastanut juuri mitään en siis uskaltanut aloittaakaan uutta. Siitä huolimatta painoa kertyi kuitenkin "vain" 12kg koko odotusaikana.
Nyt toisella kiekalla meidän suurin ongelma on ollut miehen välinpitämättömyys ja auttamisen haluttomuus. Ennen rv25 hän ei juuri tehnyt mitään kotona. Hän ei siivonnut, ei pessyt pyykkiä, ei auttanut koiran ulkoilutuksessa eikä siis yhtään mitään ellen erikseen häneltä "anellut" apua. Tuolloinkin hän joko a) jätti homman kesken eli laittoi pyykit vaikkapa koneeseen ja koneen päälle mutta kuivumaan laitto ja paikoilleen vienti jäi minulle kaiken muun ohella. Hän myös valitti joka kerta jos jotain pyysin tekemään. Ei edes osallistunut oman lapsensa hoitoon ellen erikseen sanonut että vaihtaisitko nyt ne vaipat tjtn. Jos jätin lapsen hetkeksi hänen hoitoonsa esim kaupassakäynnin tms vuoksi kun tulin kotiin löysin lapsen yksin leikkimässä portin takana olkkarissa kun mies istui työhuoneessa koneella. Väitti vasta aina menneensä sinne mutta tuskinpa vaan. Hän opiskelee pääsääntöisesti ja toisinaan (noin 3-4x viikossa) käy töissä sen lisäksi eli tuleehan hänelle pitkiä päiviä ja joskus saattaa olla poissa kotoa 8-21:30 jolloinka hänelle ei edes jää aikaa lapsen kanssa touhuamiseen ja juurikin siitä syystä olen kummastellut sitä ettei hän enempää kotona ollessaan ole halukas lapsen kanssa olemiseen ja siten minun auttamiseeni. Asioista niin lapseen liittyen kuin muutenkin kotona auttamiseen kuin minun huomioimiseenikin on puhuttu lukemattomia kertoja ja ainahan siitä sanomisesta riita tulee vaikka miten kauniisti asian ilmaisisi. Hän sanoo aina lopulta ymmärtävänsä minua ja lupaa tsempata enemmän. Töitäkin lupasi vähentää kun se on yksi suurimmista ongelmista nyt tällä hetkellä kun olen ollut suhteellisen liikuntarajoitteinen kamalien selkäkipujen (iskias!) ja jatkuvan pahoinvoinnnin takia, Aina se hänen tsemppaamisensa kestää kuitenkin maksimissaan 2vkoa jonka jälkeen hän palaa taas samaksi osallistumattomaksi ja etäiseksi puolisoksi.
Nyt olen rv35 ja viikoilta 28 lähtien olen kärsinyt kovista ja jatkuvista selkäkivuista, lihasjäykkyydestä ja pahoinvoinnista. Liikkuminen on hidasta ja erittäin kivuliasta, lääkärin apu oli vain kovat kipulääkkeet joista ei juurikaan ole oikein ollut apua ja liikunta jota olen nyt harrastanut suht alkuvaiheesta asti saa kivut vain kovemmiksi. Kävelyni on vaappuvaa ja joudun ottamaan tukea jokaiselle askeleelle eli silmiinnähden hankalaa ja kivuliasta. Kaikesta tästä huolimatta mieheni ei nyt tajua sitä että kivut ovat niin kovat että tarvitsen sitä apua enemmän kuin koskaan. Koiraa hän on nyt vienyt ulos sen jälkeen kun meillä taas samasta aiheesta oli kamala riita noin kuukausi sitten. Siihenkin joudun kuitenkin suhteellisen usein pyytämään apua mikä ei sekään ole kovin mukavaa kun siitä tulee tietenkin se "nalkuttava" ja "laiska" ämmä fiilis kun joutuu kaikessa apua anelemaan. Kyykistyminen ja asioiden lattialta poimiminen on suoraan sanottuna helvettiä ja pelkkä istuminenkin sattuu. No joo tässä nyt näin karrikoidusti tämä kuva selitettynä.
Koen olevani täysin kulmaan ahdettu kun esikoisenkin hoitaminen on niin suuren työn ja tuskan takana, hänellä on vielä se vaihe menossa että kaikki pitäisi tapahtua juuri nyt ja sylissä pitäis aina vaan jaksaa olla ja kannella ja vaipan sekä vaatteiden vaihtaminenkin on ihan kamalaa kun tyttö rimpuilee niin paljon että koko kropalla pitää olla mukana jotta saa homman hoidettua ja taas tietysti kivut vaan kovenevat.
Eilen viimeksi oli asiasta taas riita mutta mieheni oli ehkä kylmempi asian suhteen kuin koskaan aiemmin vaikka juuri nyt pitäisi olla eniten apunani kun sitä eniten tarvitsen. Pelottaa aivan kamalastu tulevaisuus ja se, että kohta on kaksi lasta hoidettavana eikä mies osallistu yhtään. Minulla oli eilen aamulla sokerirasituskoe jonka olin varannut häneltä kysyen lupaa jo viikko takaperin jotta hän voisi olla lapsen kanssa sillä eihän siitä mitään tule jos pitäisi vielä kaiken lisäksi jaksaa hoitaa ikiliikkujaa. No pitkä juttu lyhyesti eli hänellä piti olla vapaapäivä jotta voi autella myös kotona lapsen kanssa sillä esikoisen raskaudesta muistin sen olevan minulle aika kova kokemus sen paaston takia ja halusin nyt varmistaa että lapselle saisi hyvän hoidon jos itse en kykene häntä hoitamaan täysillä. Miehellä ei yllättäen ollutkaan vapaata vaikka näin varatessa väittikin ja lähti viemään minua aamulla sinne testiin. Jouduin kuitenkin pukemaan lapsen, viemään hänet ja vaunut taas autoon kun mies vaan hoiti itsensä ja vessatarpeensa kuntoon. Kokeesta päästyäni minun piti viedä hänet töihin ja jatkaa lapsen kanssa yksin päivä ja taas hakea hänet. Kaikki kivut vaan paheni tietysti sen suunnattoman uupumuksen ja nääntymisen tunteen kanssa. Kun hain hänet ilmoitin että olen ajatellut että voisin tänään viettää vapaa-illan. Mies kysyi heti mitä se pitää sisällään ja kerroin että se meinaa sitä että olen kotona mutta hän saa hoitaa lapsen ja koiran ja siihen liittyvät asiat. Ensimmäistä kertaa muuten lapsen syntymän jälkeen voisin mainita tässä vielä. Eihän hänellä siinä muuta vaihtoehtoa ollut joten näin kävi. Tein kuitenkin koko poppoolle ruoat vaikka minun ei pitänyt mitään tehdä. Kaikki meni ihan hyvin niin kauan kunnes illalla koiralenkille piti lähteä. Sanoin hänelle sit että kiitos paljon kun oot taas niin ihanasti autellu ja et mähän voisin alkaa ottaa näitä omia iltoja useamminkin. Sillon alkoi taas miehen urputus että tää koira on turha tää koira sitä ja tätä ja mä kuulemma vaan aina istun perseelläni katsomassa Rillit huurussa ohjelmaa ja mä en todellakaan saa alkaa ottamaan omia iltoja jne. Tuntuu ihan kamalalta. Kaikki tää saa mut tosi pahalle mielelle ja oon usein tosi kärttysä ja ahdistunut ja myös meidän lapsi (puhumattakaan vatsassa olevasta) aistii sen ja ihmettelee ja joutuu kärsimään tahattomasti siitä kun isi ei vaan ymmärrä miksi pitäis vaivautua auttamaan äitiä. Mun jaksaminen on ihan nollissa, räjähdän kerrasta (normaalisti olen ehkä kärsivällisin ihminen jonka oon koskaan tavannut ja ajattelen ja hoidan aina kaikki muut ennen itseäni) ja olo on masentunut ja lopen uupunut kokoajan.
Tuntuu että meillä menee kaikki aina hyvin niin kauan kun mä jaksan tsempata ja tehdä kaiken ja vähän niinkuin piilotella sitä omaa huonoa oloa ja muita kipuja. Heti jos näytän oikeat tunteeni (siis negatiiviset) niin homma räjähtää käsiin ja saan kylmää kyytiä puolisoltani. Siis ihmiseltä jonka pitäis olla mun tuki ja turva ja auttava käsi. Pistää kyseenalaistamaan koko meidän parisuhteen ja hänen rakkautensa minua kohtaan kun hän ei ole valmis auttamaan silloin kun sitä eniten tarvitsen. Minkälaisen kuvan se lapsillemme viestii? Äiti ei saa koskaan sairastaa tai voida huonosti ja jos näin kuitenkin on pitää silti jaksaa jatkaa hymyissä suin. Kaikki pitää jaksaa tehdä yksin ja kun apua pyytää saa urputusta ja hampaan puremista osakseen.
Mietin koko ajan miten pääsisin tästä tilanteesta eroon ja saisin ensisijaisesti hänet ymmärtämään tuskani ja mielipahani aitouden ja oikeuden mutta en keksi mitään ratkaisua siihen. Koen olevani oravanpyörässä josta en pääse pois. En haluaisi lähteä suhteestamme (olemme naimisissa kuitenkin) mutta onko suhteellamme mitään tulevaisuutta jos en voi koskaan tukeutua häneen? Mitä jos elämässä käy jotain niin että menetän liikuntakykyni vaikka täysin vaikkapa kolarin tai jonkun muun asian tähden? EIkö hän silloinkaan auttaisi ja olisi tukenani? Olo on suurimmaksi osaksi kuin yksinhuoltajalla erona toki se että yksinhuoltajana olen asennoitunut siihen että teen kaiken yksin, nythän minulla kuuluisi olla se puoliso jonka kanssa helpottaa taakkaa edes osittain. Oma äitini oli yksinhuoltaja ja tiedän kuinka raskasta se hänellä oli. Itselläni vaan tulee vielä kaikki paska mieheltä niskaan kaiken lisäksi. Tuntuu siltä ettei hän arvosta minua lainkaan, ei naisena, ei puolisona eikä äitinä. Tunnen suurta syyllisyyttä siitä etten jaksa/kykene olemaan paras mahdollinen äiti lapsillenikaan tämän tilanteen vuoksi eikä mies sitäkään millään tajua. Kaikesta paistaa läpi vain se että hän ajattelee minun olevan laiska liioitteleva läskikasa joka ei ansaitse hänen huolenpitoaan, välittämistään eikä apuaan.
Olisiko jollakulla vinkkiä tähän tilanteeseeni sillä nyt koen ettei minulla ole pakotietä tilanteesta ja koen syyllisyyttä masennuksestani ja pelkään tulevaisuutemme puolesta jatkuvasti...
Puhuminen auttaa monesti ja heillä on vaitiolovelvollisuus. Varmasti saat avun. Voimia sinulle<3