Voih mitä tarinoita. Niin liippaa läheltä omaa elämää, tilannetta, sekä omia ajatuksia ja tuntemuksia, että itku tirahteli yhden jos toisen tarinan kohdalla.
Itsellä on meinaa myöskin mutkikas tilanne vatsassani kasvavan vauvan isän suhteen- KOLMATTA kertaa. Tässä tuntee itsensä jo todella naiiviksi ja typeräksi.
Tarina olisi todella pitkä mutta yritän lyhentää.
Tapasin mieheni muutamaa vuotta vajaa kolmekymppisenä. Hän vei jalat altani ja kuuluisalla tavalla oli liian hyvää ollakseen totta, kuten olikin. Noin kuukausi tapaamisestamme olin tahattomasti raskaana. Minulla on omat epäilykseni oliko miehen toiminnalla tässä sormensa pelissä, mutten halua syytellä koska en voi olla varma.
Ahdistus oli melkoinen, sillä olimme vasta juuri tavanneet. Siitäkin huolimatta että mies vaikutti täydelliseltä isältä ja puolisolta. Pohdimme asiaa pitkään ja lopulta miehen tahdosta päädyimme aborttiin. Oli juuri sama tilanne kun sinulla Hippu; sain valita että joko lapsi tai mies. Ahdistus isäksi pakottamisesta olisi varmasti ajanut miehen tiehensä siinä vaiheessa. Ahdistus minun kohdalla aborttiin "pakottamisesta" ei kuitenkaan ajanut meitä eroon vaikka niin aluksi ajattelinkin. Päin vastoin. Minuun jäi valtava tyhjiö ja se sitoi minut entistä tiukemmin mieheen, joka osoittautui melko pian henkisesti erittäin epäkypäksi, narsistisesti käyttäytyväksi, henkisesti väkivaltaiseksi, epäluotettavaksi ja empatia sekä tunnekyvyttömäksi mieheksi.
Abortin jälkeen tuen sijaan sain osakseni mm. syyttelyä siitä, että mikäli en olisi tällainen kun olen, hän ei ikinä olisi halunnut aborttia. Se oli tavallaan vajavaisuuteni ihmisenä syytä, miksi hän sitä halusi. Myöhemmin kävi ilmi että hän roikkui vielä exässään pitkään suhteemme kanssa samaan aikaan, joka oli tod näk syy aborttiin, enkä minä, kuten hän väitti. Satuttaminen on hänen paras taitonsa. Minulla oli suhteessa paha olla mutten päässyt irti. Päinvastoin, olisin kuollut ennen kuin luopunut miehestä, joka oli minulle niin paha.
Exän kanssa ei miehellä kuitenkaan välit ottaneet tuulta alleen ( mies tyytyi minuun) ja miestä kai sitten suhteemme jatkuessa jäi myös abortti harmittamaan. Parin vuoden päästä olin uudelleen raskaana. Olimme olleet ilman ehkäisyä vajaan vuoden. Kun kerroin raskaudesta iloisena, mies alkoi ensikädessä kummastella miten se on mahdollista. Hän kun kuulemma oli laskenut ovulaatiokiertopäiväni siten että en olisi voinut olla raskaana (!). Koko raskauden riitatilanteissa hän huusi kuinka maailman kamalin asia on että sisälläni kasvaa hänen lapsensa, jonka oli kieroillut ja manipuloinut sisääni, että se oli suuri virhe ja kohteli minua todella epäkunniottavasti koko raskauden ajan. Toisia naisiakin oli. Kun lapsi syntyi, hän tuli synnytykseen mukaan ja oli ylpeä isä. Siitä asti hän on auttanut lapsen hoidossa, lapsesta on tullut hänelle kaikki kaikessa ja näen hänestä kuinka hän lasta rakastaa.
Mies halusi heti lapselle sisaruksia, mutta minä en elämäni kauheimman raskausajan ( parisuhteen kannalta ) ja historiamme vuoksi tahtonut muuta kun erota. Riitelimme koko raskausajan ja nyt 1 vuotiaan lapsen koko vauva-ajan rajusti. Tajusin että lapsen vuoksi on erottava. Ja niin hullua on miehen käytös välillä. Toisaalta juuri tuo hullu käytös esti eroamasta sillä pelkäsin mitä tapahtuu jos lapsi joutuu kahden isänsä kanssa enkä ole häntä suojelemassa.
Epäkunniottava käytös on vähentynyt koska minulla on nyt jotain mikä on miehelle tärkeintä maailmassa, mutta ei minun takiani. Eikä se ole loppunut. Mies on henkisesti eristäytynyt minusta lähes täysin, puhuu vain pakolliset tai sättii / riitelee. Lapseen keskittää paljon huomiota. Luulen että olemme tärkeitä lähinnä kulissien ylläpitämistä ajatellen.
Lopulta lähdin ja muutin lapsen kanssa pois. Mies tuli perässä melko pian ja kun kuukauden jouduin olla ilman pillereitä, mies ehti tehdä minut uudelleen raskaaksi. Itse olen tilanteeseen yhtälailla syyllinen sillä yritin järkeillä lapsellemme sisarusta pienellä ikäerolla ja mieluiten saman isän kanssa joka kuitenkin on osoittautunut olemaan hyvä isä vaikka minulle huono puoliso onkin.
Noh, nyt olen uudelleen raskaana ihan alkumetreillä. Mies on innoissaan raskaudestani ja suunnittelee meille tulevaisuutta ja taloa ym. yhdessä, perheenä. Olen ilmeisesti antanut hänelle singnaalin, että tällainen elämä on minulle ok. Mutta kun ei todellakaan ole! Minulla on nyt pulpahdellut asioita koko historiamme, viimeisimmän raskauden ajoilta, kaikkia niitä loukkauksia ja järkyttäviä olotilolja sitä tuskaa mitä olen kokenut tämän miehen kanssa. Olin jo saamassa uuden alun ja elämän, mutta hän tuli teki tämän taas. Ja minä annoin tämän tapahtua.
On järjetön ahdistus. En rakasta, en kunniota enkä enkä luota enää mieheeni. Pelkään ja vihaan häntä. Hän ällöttää minua. Tuntuu etten voi enää päivääkään olla tämän miehen kanssa. Mutta raskausaika täysin yksin pelottaa. Tiedän että raskaus on muutenkin henkisesti rankkaa- niin tämä mies vaan lisää ahdistusta vähättelevillä ilkeillä kommenteillaan ym. Eli ei ole hyviä vaihtoehtoja. Olen pohtinut ja arponut kuukausia, lemppaanko miehen lopullisesti ja nyt kun olen taas raskaana, tuli jotenkin vahvempi tunne kun koskaan, kuinka paljon hän tekee vaan pahaa minulle ja vauvoilleni.
Todella ahdistava tilanne. Itken myös joka välissä enkä voi puhua kenellekään. Ulospäin nimittäin kaikki kulissimme ovat täydelliset. Olen iloinen vauvasta mutta surullinen että tuntuu että on pakko tehdä tämä yksin......välillä mietin myös keskeytystä mutten ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi. Tämän hetkinen lapseni saattaisi jäädä ainoaksi ja joutua tuleavaisuudessa kulkea yksin isätapaamisiin ymym. Kyllä voi ajatukset olla sekaisin.
Olisi kiva kirjoitella muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.
