vierailija
Olen tällä hetkellä 34. viikolla raskaana. Noin reilu kuukausi sitten mies ilmoitti että hänellä ei ole enää romanttisia tunteita minua kohtaan eikä rakasta minua enää ”minun ansaitsemalla tavalla”. Tämä tuli minulle ihan puun takaa, koska olemme mielestäni eläneet ihan normaalia parisuhdearkea. Olemme toki olleet yhdessä 10 vuotta ja tuohon aikaan on mahtunut kaikenlaista. Ostimme yhteisen ensiasunnon vajaa vuosi sitten ja keskustelimme siitä kuinka se on molemmilta iso sitoutuminen parisuhteeseen. Emme ole naimisissa. Tulin raskaaksi yllättäen, mutta molemmat ovat iloisia tulevasta vauvasta.
Mies kieltää kolmannet osapuolet/toiset naiset tai sen että muuttuva elämäntilanne olisi näihin ajatuksiin syynä. Uskon häntä, sillä ei ole pettäjä-/salailutyyppiä. Miehellä on kovasti stressiä töissä ja hänen lähipiirissään on lyhyessä ajassa tapahtunut vakava sairastuminen, joka on vaatinut lähes päivittäistä huomiota ja asioiden hoitamista. Fyysinen läheisyys on parisuhteessamme viimeisen vuoden aikana myös tämän osalta vähentynyt, mutta ajattelin sen olevan vaan ohimenevä vaihe.
Mies kuitenkin haluaisi että jatkettaisiin vauvan takia vielä elämää saman katon alla vanhempina, mutta ei näe että hänen tunteensa tulevat muuttumaan. On kuulemma tuntunut tältä jo pidempään, ehkä reilun vuoden. Eipä ole kuitenkaan avannut suutansa aiemmin. En koe että pärjäisin vauvan kanssa yksin ja erilleen muuttaminen tässä tilanteessa ei rahallisestikaan ole mahdollista suuren asuntolainan vuoksi. Saman katon alla eläminen on kuitenkin raastavaa, kun vaikuttaa että toinen on tavallaan antanut jo periksi. Keskustelut kiertää vaan ympyrää kun mies ei kertakaikkiaan osaa kertoa syytä tuntemuksilleen. Nukutaan edelleen samassa sängyssä ja arki rullaa jotenkin, mutta yhtäkkinen arkiläheisyyden puute ahdistaa. Tilanne tuntuu epäreilulta, mutta emme keksi ratkaisua. Näin pitkän yhdessäolon jälkeen ei haluaisi tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Minä haluaisin yrittää pelastaa parisuhteen, koska rakastan edelleen. Miten saisin miehen ymmärtämään mitä on menettämässä? Ajatus siitä että lapsi joutuisi elämään eroperheessä on suoraansanottuna kauhea. Minulta viedään pois se mitä olen toivonut. Mieskin myöntää ettei ero ole ideaalitilanne, mutta ei hänen mukaansa maailmanloppu. Olen niin eri mieltä, kun olisi niin paljon minkä puolesta taistella.
Onko viimeinen toivo se että yhteinen lapsi lähentäisi meitä? Olemme menossa neuvolan kautta ns. terapiaan, mutta vasta viikon päästä. Tähänkin mies oli alkuun vastahakoinen, mutta myöntyi vihdoin kun ei päästä keskusteluissa eteenpäin.
Mies kieltää kolmannet osapuolet/toiset naiset tai sen että muuttuva elämäntilanne olisi näihin ajatuksiin syynä. Uskon häntä, sillä ei ole pettäjä-/salailutyyppiä. Miehellä on kovasti stressiä töissä ja hänen lähipiirissään on lyhyessä ajassa tapahtunut vakava sairastuminen, joka on vaatinut lähes päivittäistä huomiota ja asioiden hoitamista. Fyysinen läheisyys on parisuhteessamme viimeisen vuoden aikana myös tämän osalta vähentynyt, mutta ajattelin sen olevan vaan ohimenevä vaihe.
Mies kuitenkin haluaisi että jatkettaisiin vauvan takia vielä elämää saman katon alla vanhempina, mutta ei näe että hänen tunteensa tulevat muuttumaan. On kuulemma tuntunut tältä jo pidempään, ehkä reilun vuoden. Eipä ole kuitenkaan avannut suutansa aiemmin. En koe että pärjäisin vauvan kanssa yksin ja erilleen muuttaminen tässä tilanteessa ei rahallisestikaan ole mahdollista suuren asuntolainan vuoksi. Saman katon alla eläminen on kuitenkin raastavaa, kun vaikuttaa että toinen on tavallaan antanut jo periksi. Keskustelut kiertää vaan ympyrää kun mies ei kertakaikkiaan osaa kertoa syytä tuntemuksilleen. Nukutaan edelleen samassa sängyssä ja arki rullaa jotenkin, mutta yhtäkkinen arkiläheisyyden puute ahdistaa. Tilanne tuntuu epäreilulta, mutta emme keksi ratkaisua. Näin pitkän yhdessäolon jälkeen ei haluaisi tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Minä haluaisin yrittää pelastaa parisuhteen, koska rakastan edelleen. Miten saisin miehen ymmärtämään mitä on menettämässä? Ajatus siitä että lapsi joutuisi elämään eroperheessä on suoraansanottuna kauhea. Minulta viedään pois se mitä olen toivonut. Mieskin myöntää ettei ero ole ideaalitilanne, mutta ei hänen mukaansa maailmanloppu. Olen niin eri mieltä, kun olisi niin paljon minkä puolesta taistella.
Onko viimeinen toivo se että yhteinen lapsi lähentäisi meitä? Olemme menossa neuvolan kautta ns. terapiaan, mutta vasta viikon päästä. Tähänkin mies oli alkuun vastahakoinen, mutta myöntyi vihdoin kun ei päästä keskusteluissa eteenpäin.