raskaana,apua!

[milla]

Sain tietää viime viikolla olevani raskaana. Kaikki tämä tuli suurena yllätyksenä ja nyt käynkin suurta tunteiden viidakkoa läpi.
Mieheni kanssa meillä ei ollut suunnitelmissa hankkia vauvoja vielä noin 4 vuoteen. Ja itse olen ollut aina negatiivinen vauvojen suhteen.

Olemme kuitenkin kaikesta huolimitta päättäneet pitää tämä vauvan. Mieheni on tästä aivan onnessaan.
Nyt pelottaakin kuinka minä tulevana äitinä tästä kaikesta selviän ja milloin mun äidilliset fiilikset heräävät?

Toivosinkin, että kertoisitte millaisia fiiliksiä tunsitte kun saitte tietää raskaudesta. Ja varsinkin jos kaikki tuli aivan yllätyksenä. Missä vaiheessa äidilliset fiilikset viimeistään heräsivät?

terv. milla

 

[Tilli80]

Heips,

onneksi olkoon Meilleki raskaus tuli toisaalta yllätyksenä, toisaalta osasin sitä jonku verran odottaakin. Raskaustesti kun näytti positiivista, niin poikakaveri oli ihan kauhuissaan ja mulle tuli oikeastaan siitä sen reaktiosta aika surku olo. Ite oisin halunnu iloita, mutta se oli siinä alussa aika vaikeaa.

Nyt on poikakaveriki jo alkanu hyväksyä asian ja on ihan onnellinen asiasta, ja minä olen suht innoissani, mutta täytyy myöntää, että mitään äidillisiä tunteita ei ole vielä heränny... ehkäpä ne sitten, ku maha alkaa näkyä...

Tilli80, 16+6

 

[tyttö82]

Raskaus jos tapahtuu ""yllätyksenä"" on varmasti aika myllerrys tunteiden puolella,itselläni raskaus oli toivottu eli tietoisesti lopetimme ehkäisyn käytön ja siksi kokemusta ei ole yllätys raskaudesta. Ite söin pillereitä 8 v ja sen jälkeen aloimme lasta yrittämään ja kun sain tietää olevani raskaana oli se aivan ihana uutinen meille molemmille

Minkä ikäinen mahdat sitten olla jos näin saa udella?

Itselläni heräsivät raskauden myötä ihan alussa fiilarit mamiksi tulemisesta,koska kropassa tapahtui sen verran muutoksia jotka herättivät sopovasti sen äiti tunteen nyt meneillään rv 27 ja koko ajan tulee lisää varmuutta ja äidin vaistoa ja uskon että vauvelin syntyessä se vain kasvaa ja asiat menevät omalla painollaan siitä eteenpäin!!1

Uskon itse että eka ultra saa aika monet äidit ""tajuamaan"" että siellä masussa nyt oikeasti kasvaa vauveli ja silloin varmasti mobnella ne äiti fiilarit heräävät,on se sen verran ihana kokemus nähdä se oma pikkuinen ultrassa.

Toivottavasti kaikki teillä menee hyvin kyllä ne äidilliset tunteet sieltä tulevat omalla painollaan

 

[Kohtalotoveri]

Olen ihan samassa tilanteessa kuin sinä, milla. Viime viikolla tein testin ja olen ihan sekaisin, mutta en todellakaan onnesta. Mies on tätä toivonut, mutta minulle tämä on jotain ihan muuta. Tämä on minulle välttämätön paha, josta on vain jotenkin elämässä selvittävä, enkä todellakaan pidä mistään ""mami""-lässytyksistä. YÖK! En ole enää mikään tyttönen eikä raskaaksi tuleminen ole minulle mitään fiilisten etsimistä. Saa kai tätä elämää jatkaa ilman mitään erityisiä äidillisiä fiiliksiäkin...? Ikään kuin pää kylmänä

 

[36+4]

Meillä oli tuo sama tilanne vajaa 9 kk sitten.
Odottelimme jo edellisiä kuukautisia pari viikkoa ja toivottiin ettei vahinkoa ole tapahtunut. Oltiin alusta asti mietitty että lapsia saa tulla vasta parin vuoden päästä. Esteenä siihen oli oikeastaan raha ja tämän hetkinen miehen opiskelu ja minun vasta muutaman vuoden pyörittämä yritys. Eikä seurusteluakaan ollut takana kuin pari kuukautta, josta kuukausi yhdessä asumista. Mutta emme olleet epävarmoja yhdessä olosta ehkä enemmänkin mietitytti mitä muut ajattelevat. Olihan meillä jo kirkkokin varattuna.
Kun saatiin tietää raskaudesta päätettiin heti oikeastaan miettimättä, että abortti tehdään. Sitten ajatus alkoi tuntua kauhealta kun sitä alettiin miettimään. Pari päivää asiaa mietittyämme päätimmekin pitää vauvan. Mieheni oli aivan innossaan ja on ollut koko raskauden ajan. Minulla vaan oli alusta asti epäilyksiä. Olin viimeiset pari vuotta ennen seurustelua viettänyt itsenäistä yrittäjän ja sinkkunaisen elämää. Lapsihaaveet olin jo unohtanut kun miestä ei ollut sattunut kohdalle. Ja sitten yhtäkkiä oli mies johon täytyi/sai sopeutua ja sitten vielä vauva. Ja vauvan tulo tiesi sitä että minun täytyi luopua itseasiassa kaikesta mitä minulla oli. Olin ennen hyvin äidillinen ihminen mutta viimeisinä vuosina minusta oli tullut itsekäs ja ehkä vähän kylmä.
Raskauden ensimmäiset kuukaudet menivät sängyssä maaten ja itkien miehelle. Päässä pyöri kaikennäköisiä ajatuksia ja kun lisäksi hormoonitoiminta muuttaa niitä entisestään. Välillä tuntui että olen ihan toinen ihminen,että en minä näin ajattelis ikinä. Ja olen kuullut etä sellaisetkin äidit jotka ovat suunnitelleet vauvan hankintaa ovat sitten raskaana ollessa välillä epäileväisiä.
Nyt meillä on tosiaan viimeinen kuukausi menossa ja kaikki on toisin. Olen löytänyt itsestäni sen äidillisen minän ja odotan vauvan tuloa innolla. Tai sitä minä olin oikeastaan koko ajan pohjimmiltani, mutta raskaus vain laitto miettimään asioita ja pohtimaan mikä on tärkeintä. Tie äitiyteen kestää 9 kk ja se on kyllä aivan totta. Vieläkin on välillä heikkoja hetkiä ja on ihme jos ei itku tule joka toinen ilta. Mutta nyt itkettää lähinnä se jos ei saakaan sukkia jalkaan tai ei paita yllä enää mahan yli. Minua suuresti helpotti myös päätös siitä että inhoan raskaana olemista. En oikeastaan ole tykännyt mistään raskauden vaiheesta, mutta ei se tarkoita ettenkö haluaisi tätä vauvaa ja eikä tämä varmasti viimeiseksi jää. Voimia sinulle!

 

[milla]

Olen nyt 28 v, joten ikäni puolesta varmasti olen ""sopiva"" tulemaan raskaaksi.

Huomenna on ensimmäinen ultra. Mietin itsekin, että ensimmäinen ultra voisi muuttaa tilannetta ja herättää tunteita. Odotankin huomista innolla ja jännityksellä. Silloin saan myös varmistuksen kuinka pitkällä raskauteni on.

Me mieheni kanssa molemmat olimme alussa järkyttyneitä ja mietimme muita vaihtoehtoja. Miehelläni tilanne kääntyi kuitenkin melko pian onnen tunteeseen ja tänään sainkin häneltä s-postia jossa hän kertoi tuntevansa ylpeyttä ja onnellisuutta omasta lapsesta. Täytyy olla onnellinen, että tässä tilanteessa on näin ihana mies, koska hänen kannustuksellaan jaksan eteenpäin. Välillä kuitenkin tunnen syyllisyyttä siitä etten vielä osaa olla onnellinen tästä uudesta tilanteesta, pitäisihän tämän olla onnellisinta aikaa elämässä.

Kaikki tämä on vain niin uutta ja pelottavaa, mutta uskon selviäväni tästä

 

[tyttö82]

Joo ultra on kokemuksena ihana,kun se pikkunen vaik 2cm ihminen siellä heiluttelee käsiä ja jalkoja niin uskon että myös sinulla kyynel kenties vierähtää huomaamatta poskelle itselläni niin kävi,kyllähän siinä jännitti hieman et entäs jos siellä ei olekkaan mitään,mutta vauvelin tultua kuvissa esiin ja lääkärin zuumattua vauvelia läheltä hymy oli korvissa molemmilla!!! Kirjoitappas sitten huomenna ultran jälkeen mitä heräsi kenties mieleesi kyllä miehille isäksi tuleminen on ylpeyden aihe meilläkin mies ei paljo muusta kavereiden kanssa puhukkaan kun vauvelista,vaikka kekskenämme ei niin paljon tulevasta puhutakkaan. Mies joka on innoissaan raskaudesta ja tukee sinua on lottovoitto jos näin voi ilmaista,nauti olostasi tuollaisen miehen rinnalla!!! Lapsen odottamien on molemmille niin suuri asia että kyllä meilläkin alussa mies oli vähä jännittynyt,vaikka lapsi oli täysin yhdessä harkittu,mut miehille asia usein tulee vähä silti suurempana asiana! Älä tunne syyllisyyttä kyllä ne äidilliset tunteet sieltä ajan myötä tulevat

Alussa sitä on itsekkin vähä hämillään ei ehkä usko et 2 viivaa tuli,mut sitten testin uudelleen tehtyä ja edelleen näkee ne 2 viivaa alkaa miettiä jo aivan eri tavalla ja siinä odottelee sit sitä ekaa neuvolaa ja ultraa ja kropassa alkaa muutosten myllerrys,täytyyhän senkin aivan uuteen tilanteeseen sopeutua. Sit neuvola käyntejä n.6vko välein ja sit toka ultra jonka jälkeen alkaa taas uus ""odotuksen"" vaihe kun menee oma aikansa ennen kun tuntee potkut ja tietää et kaikki masussa hyvin sen jälkeen onkin sitten kivaa kun potkuja ja myllerryksiä masussa tuntee mulla ainakin on wc:ssä aina seuraa nykyään,vauveli potkii silloin aika hurjasti väillä kiva kun seuraa on kyllä sitä oppii nauttimaan raskaudesta vaihe vaiheelta yhä enemmän ja sitten huomaakin et hohhelihoi ompahan aika kulunut tosi nopeasti ja kohtahan se synnytys onkin sitten jo edessä,mutta nautinnollista odotusta sinnepäin ja paljon onnea molemmille!!! Kyllä sitä kokee hauskoja elämyksiä raskauden aikana itselläni yksi oli kyllä kun tosiaan ajatteli ultran jälkeen et masussani kasvaa toinen ihminen ,joka imee peukaloaan minun sisälläni onnelista odotusta!!!!

tyttö82 26+6

 

[asiat järjestyvät]

No panic Milla!

Kuten täällä joku sanoikin, naisella on 9 kk aikaa kasvaa äidiksi ja alkuaikoina negatiiviset tunteet ovat tavallisia. Itse sain ensimmäisen lapsen 23-vuotiaana opiskelijana, eikä raskaus todellakaan ollut suunniteltu. Ensimmäiset pari kuukautta lähinnä masensi ja ahdisti, mutta sitten pikkuhiljaa alkoi mieli kääntyä. Nyt tuosta on aikaa jo 4 vuotta ja en voi ymmärtää miten olen joskus voinut elää ilman tuota maailman rakkainta pikkukaveria! Kesällä meille syntyy toinen lapsi ja vaikka tämä kakkonen olikin suunniteltu ja toivottu, silti ensimmäiset pari kuukautta mietin taas, että olenko ihan järjissäni... No, nyt tämä odotus tuntuu vain ihanalta. Asiat tuntuvat nyt sinusta kaaosmaisilta eikä sinun tarvitse riemusta hihkua, mutta vuoden kuluttua kun katsot elämääsi taaksepäin, en usko että kadut päivääkään.

 

[Sossun täti]

Suosittelisin myös miettimään sitä, että mikäli miehenne jättäisikin teidät vaikka kohta tai lapsen syntymän jälkeen niin uskoisitteko pärjäävänne lapsenne kanssa silti HYVIN?

Kannattaa tehdä vaikka mielikuvaharjoitus, jossa on yksinhuoltaja. Oletko valmis ottamaan haasteen?

Tiedän nimittäin muutaman tapauksen, jossa kaikki oli aluksi ok. Esim1: Mies tuki naista, oli ihana jne. Sitten jättikin naisen, ja tuon jälkeen nainen on katunut lastaan lähes joka päivä. Huutaa sille ja hermot ei meinaa pitää. Eli kun miehen tuki loppui, alkoi myös naisen alamäki

Ja joo joo, tiedetään et kaikille ei käy näin. Tai et mies voi kuolla muutenkin, ja tilanne tulee eteen.

Mut mielestäni nainen on valmis äidiksi vasta kun tietää että pärjäisi lapsen kanssa myös kahdelleen. Tää maa on nimittäin aivan liian täynnä loppuunpalaneita yh:tä!

 

[Mymmeli]

Vähän rajaa sossu tantta.

Kyllä jokainen ensimmäistään odottava käy läpi tunnekuohun. MIelessä pyörii pärjäämiset, parisuhde jne. Äitiyteen kyllä kasvaa raskauden myötä, siis jos muuten elämän arvot ovat kohdallaan, eli ei alko taustaa, huumeita tai muita ns. alamaailman asioita.

Jos ero tulee, jota en ap:n tapauksessa usko, kerran mies oikein innolla odottaa, niin kyllä aina selviää.

Vielä näin toista odottavanakin alkuun kävi läpi kaiken sen onko musta äidiksi ajatukset. Nyt oikein jo odottaa, että uusi vauva syntyy.

 

[joku]

Milla: Ole onnellinen että sinulla todellakin on mies joka tukee sinua!

Itse olen suunnitellusti raskaana, mutta mitään äidillisiä hömppätunteita minussa ei ole herännyt ja tuskin tulee heräämäänkään. En ole mitään lässyttäjätyyppiä, eikä tämä lapsen odotuskaan ole sitä miksikään muuttanut.

En nauti raskaudesta ollenkaan, mutta kyllä tämän lapsen ihan tosissani haluan.

Kukin tyylillään.

 

[Thelma]

Minulla vähän sama tilanne. Raskaus tuli ihan yllätyksenä. Jopa niin yllätyksenä, etten tajunnut olevani raskaana kuin 10. viikolla. Vauva päätti tulla muutaman päivän e-pillereiden unohtamisen myötä.

Ollaan oltu miehen kanssa naimisissa kolme vuotta ja saatiin just talo valmiiksi. Mies minua vanhempi, itse 24. Vauvaa oltiin ajateltu useiden vuosien päähän, mies niin kovin halusi, itselleni ei tärkeää. Minulla on elämä vielä niin kesken. Kilpaurheilen lähes täysi päiväisesti. Tai siis urheilin.

Vauva on nyt kaksi kuukautta. Tuossa liinassa nyt tuhisee. Viime kesän kisaohjelma meni sitten yllättäen uusiksi. Esim valmentaja ja joukkue toverit yllättyivät todella...eikä vain hyvällä

En ole vieläkään kovin äidillinen. Suhtaudun vauvaan aika tyynesti. Mies on innoissaan. Mutta tiesin jo raskauteen lähdettäessä, että huolehdin vauvasta paljon yksin, kun mies on usein ulkomailla työmatkalla.

Kyllä rakkauden tunteet vauvaa kohtaan kyllä heräävät. Onhan tuo tällä hetkellä kaikista tärkeintä minulle. Silti koitan järjestää elämääni vielä kisakuviotkin. Miehen kassa sovittiin, että hän tukee, että pääsen vähitellen takaisin treenaamaan. Ensi kesänä aloittelen jo muutamalla kisalla.

Onnellinen, mutta realistinen olo vauvan kanssa. Eipä tuon arvokkaampaa voi saada.

 

[Sissi]

Hei!

Kirjoituksesi oli aivan kuin minun suustani. Minäkin tulin vahingossa raskaaksi ja nyt on juuri alkanut viides raskauskuukausi. Minulle ja avomiehelleni raskaus oli shokki ja mietimme kaikkia vaihtoehtoja. Itse olin aluksi todella vahvasti abortin kannalla, sillä minulla ei ollut minkäänlaista vauvakuumetta, enkä edes juuri pidä lapsista. Aikaa kului vähän aikaa ja ensin mieheni alkoi kääntyä vuvan kannalle. Myöhemmin myös minä päädyin ratkaisuun, että lapsi pidetään, koska olen kuitenkin jo 27 ja mieheni 29. lapset olivat tulevaisuudensuunnitelmissa kuitenkin jossain vaiheessa, mutta niin piti olla vasta joskus kolmenkympin paremmalla puolella. Mutta näin kävi! Olen käynyt parissa ultrassa (varhais ja niskapoimu), kummassakaan ei tullut kyynel silmään ja mietinkin josko olen ihan tunnevammainen. Vielä tänäkään päivänä en ole mitenkään kiintynyt sikiöön, vaikka olenkin hänet ultrassa nähnyt, mutta olen jo hyväksynyt, että meille tulee vauva. Mieheni odottaa vauvaa innokkaammin kuin minä ja on ollut minulle todella suurena tukena.

Minua on auttanut hirveästi se, että hyvälle ystävälleni kävi täsmälleen samoin pari vuotta sitten. Vahinkoraskaus ja pitkällisen harkinnan jälkeen päätös pitää lapsi. Hän kertoi kiintyneensä vauvaan ja kokeneensa äidillisiä tunteita vasta, kun kotiutui laitokselta vauvan kanssa. Kiintymys ja äidinrakkaus tuli arjen myötä. Tänä päivänä hän kertoo lapsen olevan parasta, mitä hänelle on koskaan tapahtunut.

Näin uskon myös itselleni käyvän. tsemppiä ja onnea!

Sissi 16+5

 

[Mä vain, viikkoja 38]

Mulla alkaa pikkuhiljaa läheneen synnytys...vain muutama viikko laskettuunaikaan. Meidän vauva on suunniteltu, vaikka aikaisemmin olin sitä mieltä etten ikinä lapsia halua. En mä vieläkään muiden lapsista innostu, en halua syliin vauvoja tai höpöttele naapurin muksuille. Mutta mun mielestä se on ok. Alkuraskaudessa kävin läpi tunteiden kirjon...miten mä tähän päädyin, haluanko tätä jne. Mutta raskauden edetessä sitä on tajunnut kuitenkin päätyneensä oikeaan ratkaisuun. Tuskin musta koskaan tulee viimesen päälle mami, joka ei muuta halua kuin nyytin kainaloonsa, mutta tämän lapsen minä kuitenkin haluan. Ei kaikkien tarvitsekaan olla tunteellista äitityyppiä, vaan asioihin voi suhtautua hieman rauhallisemmin ilman kaikenmaailman hömpötystä. Ja uskon että kuitenkin meistä kaikista tulee omalle lapselleen juuri oikeanlaisia äitejä. Jonkin verran äidilliset fiilikset on heränneet jo nyt, mutta jopa neuvolassa sanotaa, että joillakin sen fiiliksen löytäminen vie pidempään ja se on ihan ok! Ei tarvitse olla valmis täydellinen äiti, kun vauva maailmaan päättää tulla, vaan siinä sitten yhdessä vauvan kanssa opetellaan tuntemaan toisemme! Raskaudesta en ole nauttinut minäkään...ja varsinkin nyt olo on jo aikalailla tukala. Mutta vauva kuitenkin odotettu!!
Jaksamista kaikille!

 

[Mie]

Sen vrran vain jollekin aikaisemmalle kirjoittajalle, että 2 cm:n alkio ei heiluttele käsiä eikä jalkoja, kun sillä ei niitä vielä ole

 

[Saivarrellaan sitten]

Sikiön raajojen kehitys alkaa, kun sikiöllä on mittaa vasta 4mm. Ainakin kuvissa parisenttisellä sikiöllä on jo kaikki raajat paikallaan ja esim. identtiset kaksoset alkavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa ottaa kontaktia toisiinsa koskettelemalla, eli käyttävätkin raajojaan. Eri asia, näkyykö tämä normaaliultrassa vai ei.

Ap:lle toivotan onnea odotukseen. Eiköhän se vielä iloksi muutu ja epäilykseni oli minullakin, vaikka lasta ehdittiin ""tehdä"" monta kuukautta ennen plussaa.

 

[tyttö82]

Ensimmäisessä ultrassa sanoivat lapsen olevan 2,3cm ja sillä kyllä näkyivät jalat ja kädet ei tietysti sormia jne mut selkeästi jalat ja kädet erottuivat!!!!!! et näin meillä!!!!!!kai sitten joku ""hirviö"" kasvaa masussani jolla oli kyllä selkeät jalat ja kädet jo ekassa ultrassa : ja niin myös kahdella kaverillani kasvaa samanlaiset ""hirviöt"" joilla oli kädet ja jalat jo ekassa ultrassa!!!!