?
://
Vieras
Koska tämä paska loppuu? Eilen tajusin, että ehkä ei koskaan :/
Koin järkyttävän avioeron vajaa 4v sitten.
Sen jälkeen on ollut lukuisia eripituisia suhteita. Yleensä ne ovat kestäneet vaan pari kk. Pisin suhde kesti vuoden.
Minut on jätetty lähes poikkeuksetta. Suhteet on aina alkanu hyvin, koska minuun on kai suhteellisen helppo ihastua eikä ulkonäössänikään ole pahempaa vikaa.
Vika onkin sitten korvien välissä. En nimittäin lähtökohtaisesti luota kehenkään.
Tämä ei näy kyttäämisenä/ mustasukkaisuutena vaan etäisyytenä ja omana epävarmuutena. En osaa nauttia suhteista, koska "ne loppuvat kuitenkin". Ja niinhän siinä aina käy.
Mitä pidemmälle suhde etenee sitä epävarmemmaksi tulen, käsikädessä tunteiden kehittymisen kanssa. Kukaan ei jaksa tällaista, varsinkaan viiniä nauttinutta itkupilliä. Syytän aina ja kaikesta itseäni.
Koska tunnen itseni ja olen tullut erittäin varovaiseksi, olen jo suhteen alussa toppuutellut miehiä, jos ne alkaa puhumaan tunteista tms. Lähinnä sanonut, että älä sano asioita, jos et oikeasti niitä tarkoita.
Sitten käy aina niin, että kun alan pikkuhiljaa luottamaan toiseen, tulee pommi taivaalta vaikkapa jo parin päivän päästä ja mieheltä tulee viesti, ettei halua enää nähdä. Pari tuntia aiemmin ollaan saatettu olla yhteyksissä muissa asioissa eli nämä tulevat tavallaan aina seinään takaa.
Jonkinlainen intuitio minulle on jo kehittynyt. Jos itsellä on tunne, että kaikki ei ole hyvin, ei useimmiten olekaan. Aiemmin pidin huonona tuurina sitä, että törmäsin aina paskoihin miehiin. Pakko se on vihdoin myöntää, että vika taitaa sittenkin olla omien korvieni välissä ja pilaan aina hyvinkin alkaneet suhteet omalla epävarmuudella ja huonolla itsetunnolla.
Olen yrittänyt tietoisesti parantaa minäkuvaani, mutta joka kerta huomaan päätyväni kuitenkin samaan tilanteeseen. En luota suhteen kestävyyteen ja ruokin itse epäonnistumista ja tästä noidankehästä on todella vaikea päästä eroon :/
Tarve suojella itseä on kova ja kasvaa joka kerta. Asiahan olisi helposti korjattavissa sillä, että unohdan miehet ja kaikenmaailman suhteet kokonaan, mutta sekään ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Olen sisimmässäni parisuhdeihminen ja olisi ihanaa vanheta luotettavan ja turvallisen miehen rinnalla. Tietää, että hän on siinä vielä ensi viikollakin.
Tämmösen takia tuskin pääsee mihinkään kunnalliseen terapiaan? Alkaa todella tuntua, että olen sen tarpeessa
Koin järkyttävän avioeron vajaa 4v sitten.
Sen jälkeen on ollut lukuisia eripituisia suhteita. Yleensä ne ovat kestäneet vaan pari kk. Pisin suhde kesti vuoden.
Minut on jätetty lähes poikkeuksetta. Suhteet on aina alkanu hyvin, koska minuun on kai suhteellisen helppo ihastua eikä ulkonäössänikään ole pahempaa vikaa.
Vika onkin sitten korvien välissä. En nimittäin lähtökohtaisesti luota kehenkään.
Tämä ei näy kyttäämisenä/ mustasukkaisuutena vaan etäisyytenä ja omana epävarmuutena. En osaa nauttia suhteista, koska "ne loppuvat kuitenkin". Ja niinhän siinä aina käy.
Mitä pidemmälle suhde etenee sitä epävarmemmaksi tulen, käsikädessä tunteiden kehittymisen kanssa. Kukaan ei jaksa tällaista, varsinkaan viiniä nauttinutta itkupilliä. Syytän aina ja kaikesta itseäni.
Koska tunnen itseni ja olen tullut erittäin varovaiseksi, olen jo suhteen alussa toppuutellut miehiä, jos ne alkaa puhumaan tunteista tms. Lähinnä sanonut, että älä sano asioita, jos et oikeasti niitä tarkoita.
Sitten käy aina niin, että kun alan pikkuhiljaa luottamaan toiseen, tulee pommi taivaalta vaikkapa jo parin päivän päästä ja mieheltä tulee viesti, ettei halua enää nähdä. Pari tuntia aiemmin ollaan saatettu olla yhteyksissä muissa asioissa eli nämä tulevat tavallaan aina seinään takaa.
Jonkinlainen intuitio minulle on jo kehittynyt. Jos itsellä on tunne, että kaikki ei ole hyvin, ei useimmiten olekaan. Aiemmin pidin huonona tuurina sitä, että törmäsin aina paskoihin miehiin. Pakko se on vihdoin myöntää, että vika taitaa sittenkin olla omien korvieni välissä ja pilaan aina hyvinkin alkaneet suhteet omalla epävarmuudella ja huonolla itsetunnolla.
Olen yrittänyt tietoisesti parantaa minäkuvaani, mutta joka kerta huomaan päätyväni kuitenkin samaan tilanteeseen. En luota suhteen kestävyyteen ja ruokin itse epäonnistumista ja tästä noidankehästä on todella vaikea päästä eroon :/
Tarve suojella itseä on kova ja kasvaa joka kerta. Asiahan olisi helposti korjattavissa sillä, että unohdan miehet ja kaikenmaailman suhteet kokonaan, mutta sekään ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Olen sisimmässäni parisuhdeihminen ja olisi ihanaa vanheta luotettavan ja turvallisen miehen rinnalla. Tietää, että hän on siinä vielä ensi viikollakin.
Tämmösen takia tuskin pääsee mihinkään kunnalliseen terapiaan? Alkaa todella tuntua, että olen sen tarpeessa
