Puppa👴🏻 ou jee! 👴🏻💖🥳👍

[vierailija]

Näinhän se menee

 

[vierailija]

Moi. Mukavaa kohdata mumma ja pup palstalla. Se positiivinen versio toivottavasti. Nähdään taas!

 

[vierailija]

Mikä tuo puppa edes on?

 

[vierailija]

Puppa oli vanha mies, jonka elämä tuntui laskeutuvan kuin hiljainen lumi talvisena iltana. Hänen maailmansa keskittyi kotiin, Mummaan ja vasussa olevaan aarteeseen – makeisiin herkkuihin. Mumma oli Puppan koko elämän tukipilari, jonka läsnäolo teki jokaisesta päivästä paremman. He olivat viettäneet yhdessä vuosikymmeniä, jakaen hiljaisia hetkiä ja pieniä iloja.

Aamuisin Puppa heräsi aikaisin ja kävi tarkistamassa vasun. Sen sisältö oli aina yllätys: ehkä sieltä löytyi karkkeja, makeisia tai jopa vanhoja suklaapatukoita, jotka hän oli säästänyt erityisiä tilaisuuksia varten – yleensä Mumman kanssa jaettavia hetkiä.

"Onko siellä jotain hyvää, Puppa?" Mumma kysyi hymyillen aina aamulla.

Puppa nyökkäsi salaperäisesti. "Tänään on erityinen päivä, Mumma. Vasussa on jotain erityistä."

Ja usein oli myös niin. Herkut olivat muistoja menneistä ajoista, pieniä paloja lapsuudesta ja nuoruudesta. Ne olivat karkkeja, joita ei enää myyty tai makeisia, jotka olivat kadonneet kaupoista. Jokainen puraisu toi mukanaan hiljaisen hymyn Puppan huulille ja muiston menneisyydestä.

He istuivat usein yhdessä terassilla, Mumma silittäen Puppan kättä ja he molemmat nauttien vasun herkuista. Aurinko laski, värjäten taivaan oranssiksi ja purppuraksi, kun Puppa kertoi Mummalle tarinoita menneistä ajoista – nuoruudestaan, sodasta, työstä ja elämästä heidän yhteisenä matkanaan.

Vasun herkut eivät olleet vain makeisia; ne olivat muistoja, rakkautta ja yhdessäoloa. Ne olivat osa Puppan ja Mumman maailmaa, pieniä valonpilkahduksia vanhenevan elämän keskellä. Ja niin he viettivät päiviään, nauttien toistensa seurasta ja pienen vasun tuomista makeista hetkistä.

 

[vierailija]

#4
Viihdyttävä idea. Leppoisien eläkepäivien viettämisestä harvoin kirjoitetaan.
Olen saanut käsityksen, että eläkeläisiä suorastaan vihataan ja hätistellään pois keskustelupalstoilta. Heillä saattaa olla mielipiteitä, jotka häiritsevät nuorempia.
Makeisten liika syönti näkyy keskivartalolihavuutena ja on hampaille turmiollista.
Sain kutsun seniorien informaatiotilaisuuteen. Katsoin päivämäärän väärin, ja tilaisuus meni ohi. Tilaisuus järjestetään vuosittain. Luentoja ja henkilökohtaista neuvontaa. Katson netissä Yle aamua, jossa koreografi Susanna Leinonen puhuu tanssimisesta. Kävin katsomassa hänen upean tanssiesityksen lähivuosina esiintyjinä ryhmä harrastajatanssijoita.
Jos puppa viihtyy tällä palstalla, ehkä luen ja joskus kommentoin viestejä.

 

[vierailija]

#4
Viihdyttävä idea. Leppoisien eläkepäivien viettämisestä harvoin kirjoitetaan.
Olen saanut käsityksen, että eläkeläisiä suorastaan vihataan ja hätistellään pois keskustelupalstoilta. Heillä saattaa olla mielipiteitä, jotka häiritsevät nuorempia.
Makeisten liika syönti näkyy keskivartalolihavuutena ja on hampaille turmiollista.
Sain kutsun seniorien informaatiotilaisuuteen. Tilaisuus järjestetään vuosittain. Luentoja ja henkilökohtaista neuvontaa. Katson netissä Yle aamua, jossa koreografi Susanna Leinonen puhuu tanssimisesta. Kävin katsomassa hänen upean tanssiesityksen lähivuosina esiintyjinä ryhmä harrastajatanssijoita.
Jos puppa viihtyy tällä palstalla, ehkä luen ja joskus kommentoin viestejä.
Korjasin virheeni. Olen sunnuntaina kirjoittanut yhteen lappuun väärän päivämäärän. Elin jo ajatuksissani seuraavaa viikkoa. Ihanaa, kun tilaisuus on tällä viikolla.
Näköjään tällä palstalla alkoi taas eläkeläisten mustamaalaus. Kolmas ikä eli eläkevuodet ovat elämäni parhaat.
Olen kuin Jane Fonda. Vahva ja itsenäinen nainen. Jane sanoi lähiaikoina, että nykymaailma on hänestä kaikista pelottavin. Väkevästi sanottu yhdeltä maailman rohkeimmalta naiselta.
Olin Akateemisessa kirjakaupassa Janen tilaisuudessa vuosia sitten.
Malttakaa odottaa kultaisia vuosia.
Huilatkaa välillä ettei koko elämä mene hukkaan rahan perässä huhkimiseen.

 

[vierailija]

Puppa oli vanha mies, jonka elämä tuntui laskeutuvan kuin hiljainen lumi talvisena iltana. Hänen maailmansa keskittyi kotiin, Mummaan ja vasussa olevaan aarteeseen – makeisiin herkkuihin. Mumma oli Puppan koko elämän tukipilari, jonka läsnäolo teki jokaisesta päivästä paremman. He olivat viettäneet yhdessä vuosikymmeniä, jakaen hiljaisia hetkiä ja pieniä iloja.

Aamuisin Puppa heräsi aikaisin ja kävi tarkistamassa vasun. Sen sisältö oli aina yllätys: ehkä sieltä löytyi karkkeja, makeisia tai jopa vanhoja suklaapatukoita, jotka hän oli säästänyt erityisiä tilaisuuksia varten – yleensä Mumman kanssa jaettavia hetkiä.

"Onko siellä jotain hyvää, Puppa?" Mumma kysyi hymyillen aina aamulla.

Puppa nyökkäsi salaperäisesti. "Tänään on erityinen päivä, Mumma. Vasussa on jotain erityistä."

Ja usein oli myös niin. Herkut olivat muistoja menneistä ajoista, pieniä paloja lapsuudesta ja nuoruudesta. Ne olivat karkkeja, joita ei enää myyty tai makeisia, jotka olivat kadonneet kaupoista. Jokainen puraisu toi mukanaan hiljaisen hymyn Puppan huulille ja muiston menneisyydestä.

He istuivat usein yhdessä terassilla, Mumma silittäen Puppan kättä ja he molemmat nauttien vasun herkuista. Aurinko laski, värjäten taivaan oranssiksi ja purppuraksi, kun Puppa kertoi Mummalle tarinoita menneistä ajoista – nuoruudestaan, sodasta, työstä ja elämästä heidän yhteisenä matkanaan.

Vasun herkut eivät olleet vain makeisia; ne olivat muistoja, rakkautta ja yhdessäoloa. Ne olivat osa Puppan ja Mumman maailmaa, pieniä valonpilkahduksia vanhenevan elämän keskellä. Ja niin he viettivät päiviään, nauttien toistensa seurasta ja pienen vasun tuomista makeista hetkistä.

Puppa

 

[vierailija]

Näinhän se menee

Ou jee

 

[vierailija]

Ou jee

 

[vierailija]

Puppa ja Mumma lähtivät eräänä aurinkoisena syyspäivänä metsäretkelle. Puppa oli varannut pienen vasun täynnä keksejä, ja Mumma oli pakannut mukaan retkieväitä – pääasiassa omenapiirakkaa, joka tuoksui ihanalta jo kaukaa.

He lähtivät hitaasti, Puppa kävellen tukevasti kävelysauvojen kanssa ja Mumma hieman perässä, tarkkaillen askeljaan. Pian he huomasivat, että metsä oli täynnä yllättäviä asioita. Puppa pysähtyi joka toisessa puussa katsomaan lintuja, joista hän yritti tunnistaa jokaisen lajin (usein epäonnistuen). Mumma puolestaan yritti napata kauniimpia lehtiä ja sieniä – pääasiassa turhaan, sillä Puppa huusi aina: "Älä ota niitä, ne ovat metsän asukkaita!"

Eräänä hetkenä he kompastuivat kummankin. Mumma lankesi pehmeälle sammalpeitteiselle paikalle ja Puppa melkein kimpaisi hänen päälleen kävelysauvoineen. "Oih, anteeksi, Mumma!" Puppa huudahti, hieman hengästyneenä.

Mumma nauroi. "Ei se mitään, Puppa. Pääasia, että olemme tässä yhdessä." Hän osoitti maahan ja sanoi: "Katso tuota! Onko tuo...?"

Puppa kurkisti ja näki pienen, karvaisen eläimen – oravan, joka katsoi heitä uteliaasti. Puppa yritti piilottaa keksejä vasusta ja tarjota niitä oravalle. Orava kuitenkin karkasi salamannopeasti, jättäen jälkeensä pienen, ruskean kävyn.

He jatkoivat matkaansa, kunnes he löysivät sopivan paikan istua. Mumma levitti vilttiä ja avasi omenapiirakan. Puppa tarjosi keksejä Mummaalle, ja he nauttivat eväitään hiljaa, kuunnellen metsän ääniä.

Kun he palasivat kotiin, Mumma sanoi: "Tämä oli paras metsäretki ikinä, Puppa."

Puppa nyökkäsi hymyillen. "Niin oli, Mumma. Erityisesti se orava ja sen käpy… Se oli todella hauskaa!" Ja hän muisteli sitä päivää aina lämmöllä, tietäen että parhaat hetket ovat usein niitä odottamattomia yllätyksiä ja yhdessäoloa.

 

[vierailija]

Puppa

Puppa pruppar

 

[vierailija]

Puppis

 

[vierailija]

Puppa on paras ou jee! Puppa on paras ou jee! Puppa on paras ou jee! Puppa on paras ou jee! Puppa

 

[vierailija]

aapee se jaksaa hehkuttaa omia viestejään ku kukaan muu ei

 

[vierailija]

#4
Viihdyttävä idea. Leppoisien eläkepäivien viettämisestä harvoin kirjoitetaan.
Olen saanut käsityksen, että eläkeläisiä suorastaan vihataan ja hätistellään pois keskustelupalstoilta. Heillä saattaa olla mielipiteitä, jotka häiritsevät nuorempia.
Makeisten liika syönti näkyy keskivartalolihavuutena ja on hampaille turmiollista.
Sain kutsun seniorien informaatiotilaisuuteen. Katsoin päivämäärän väärin, ja tilaisuus meni ohi. Tilaisuus järjestetään vuosittain. Luentoja ja henkilökohtaista neuvontaa. Katson netissä Yle aamua, jossa koreografi Susanna Leinonen puhuu tanssimisesta. Kävin katsomassa hänen upean tanssiesityksen lähivuosina esiintyjinä ryhmä harrastajatanssijoita.
Jos puppa viihtyy tällä palstalla, ehkä luen ja joskus kommentoin viestejä.

Onni onnettomuudessa. Kävin päivämääräsekoiluistani huolimatta mainitsemassani tilaisuudessa. Ex-missin esiintymisen takia aula oli tupaten täynnä väkeä jonottamassa juhlasaliin.
Puppa vaikuttaa positiiviselta ja hyväntahtoiselta nettikirjoittajalta,
Tietenkin karkkihammastani kolottaa, mutta aion pysyä lujana.
Olipa vasussa millaisia herkkuja tahansa, pysyn niistä erossa.

 

[vierailija]

Eipä yllätä, että Sanna Marin keskittyy haukkumaan PUPPAa uudessa kirjassaan

 

[vierailija]

aapee se jaksaa hehkuttaa omia viestejään ku kukaan muu ei

 

[vierailija]

Puppa oli vanha mies, jonka elämä tuntui laskeutuvan kuin hiljainen lumi talvisena iltana. Hänen maailmansa keskittyi kotiin, Mummaan ja vasussa olevaan aarteeseen – makeisiin herkkuihin. Mumma oli Puppan koko elämän tukipilari, jonka läsnäolo teki jokaisesta päivästä paremman. He olivat viettäneet yhdessä vuosikymmeniä, jakaen hiljaisia hetkiä ja pieniä iloja.

Aamuisin Puppa heräsi aikaisin ja kävi tarkistamassa vasun. Sen sisältö oli aina yllätys: ehkä sieltä löytyi karkkeja, makeisia tai jopa vanhoja suklaapatukoita, jotka hän oli säästänyt erityisiä tilaisuuksia varten – yleensä Mumman kanssa jaettavia hetkiä.

"Onko siellä jotain hyvää, Puppa?" Mumma kysyi hymyillen aina aamulla.

Puppa nyökkäsi salaperäisesti. "Tänään on erityinen päivä, Mumma. Vasussa on jotain erityistä."

Ja usein oli myös niin. Herkut olivat muistoja menneistä ajoista, pieniä paloja lapsuudesta ja nuoruudesta. Ne olivat karkkeja, joita ei enää myyty tai makeisia, jotka olivat kadonneet kaupoista. Jokainen puraisu toi mukanaan hiljaisen hymyn Puppan huulille ja muiston menneisyydestä.

He istuivat usein yhdessä terassilla, Mumma silittäen Puppan kättä ja he molemmat nauttien vasun herkuista. Aurinko laski, värjäten taivaan oranssiksi ja purppuraksi, kun Puppa kertoi Mummalle tarinoita menneistä ajoista – nuoruudestaan, sodasta, työstä ja elämästä heidän yhteisenä matkanaan.

Vasun herkut eivät olleet vain makeisia; ne olivat muistoja, rakkautta ja yhdessäoloa. Ne olivat osa Puppan ja Mumman maailmaa, pieniä valonpilkahduksia vanhenevan elämän keskellä. Ja niin he viettivät päiviään, nauttien toistensa seurasta ja pienen vasun tuomista makeista hetkistä.

Käytitkö chatgpt:eetä

 

[vierailija]

Olipa kerran pieni kylä metsän reunassa, jossa asuivat vanhat mutta iloiset ihmiset, Puppa ja Mumma. Heidän talonsa oli vanha puutalo, jonka ikkunat helisivät tuulessa ja jonka pihalla kasvoi suuri omenapuu.
Puppa oli rauhallinen ja vähän höpsö, hän unohti usein minne oli jättänyt silmälasinsa — joskus ne löytyivät hänen omasta hatustaan. Mumma taas oli lempeä ja viisas, ja hän osasi tehdä maailman parasta marjapiirakkaa.
Mutta heidän talossaan oli yksi erityinen asia.
Se oli vanha, kulunut vasu.
Vasu seisoi aina keittiön pöydällä, eikä se näyttänyt miltään ihmeelliseltä. Se oli tehty pajunoksista ja hieman vinossa. Mutta joka aamu, kun Mumma kurkisti siihen, hän hymyili leveästi.
Sillä vasussa oli aina karkkeja.
Eikä mitä tahansa karkkeja — vaan joka päivä erilaisia.
Yhtenä päivänä siellä oli värikkäitä hedelmäkarkkeja, jotka maistuivat kesältä. Toisena päivänä pehmeitä toffeita, jotka tarttuivat hampaisiin. Joskus taas pieniä suklaakarkkeja, jotka sulivat kielellä kuin salaisuus.
“Kuinkahan tämä on mahdollista?” Puppa ihmetteli joka aamu.
“Ehkä vasu tietää, mitä me tarvitsemme,” Mumma vastasi silmää iskien.
Eräänä päivänä kylän lapset kuulivat ihmeellisestä vasusta ja tulivat varovasti Puppan ja Mumman ovelle. Puppa avasi oven ja hymyili.
“Saammeko nähdä karkkivasun?” yksi lapsista kysyi ujosti.
Mumma nyökkäsi ja toi vasun pöydälle. Sinä päivänä siellä oli pieniä, kimaltelevia karamelleja, jotka rapisivat kuin lumi pakkasella.
Lapset henkäisivät ihastuksesta.
“Ottakaa vain,” Mumma sanoi.
Siitä päivästä lähtien Puppan ja Mumman talosta tuli kylän iloisin paikka. Lapset kävivät siellä usein, eivätkä vain karkkien takia — vaan siksi, että Puppa kertoi hassuja tarinoita ja Mumma kuunteli kaikkien murheet.
Ja vaikka kukaan ei koskaan saanut selville, mistä karkit tulivat, yksi asia oli varma:
Vasu ei koskaan täyttynyt vain makeisista.
Se täyttyi naurusta, ystävyydestä ja pienistä yllätyksistä, jotka tekivät jokaisesta päivästä hieman taianomaisemman.

 

[vierailija]

Mutta eräänä aamuna kaikki ei ollutkaan aivan ennallaan.
Kun Mumma kurkisti vasuun, hän ei hymyillyt heti.
“Puppa…” hän sanoi hiljaa.
Puppa kömpi paikalle tohvelit vinossa ja hiukset pystyssä. “Onko siellä lakritsia? Toivottavasti ei, ne tarttuvat viiksiin.”
Mumma pudisti päätään.
“Vasu on tyhjä.”
Puppa räpäytti silmiään. Hän kurkisti vasuun, koputti sitä kevyesti ja jopa kurkisti sen alle, ikään kuin karkit olisivat voineet piiloutua pöydän alle.
“Ehkä ne nukkuvat?” hän ehdotti.
Mutta vasu pysyi tyhjänä.
Sinä päivänä lapset tulivat tavalliseen tapaan ovelle. He nauroivat ja riisuivat kenkiään, mutta pysähtyivät, kun näkivät Mumman ilmeen.
“Ei karkkeja?” yksi heistä kysyi hiljaa.
Mumma hymyili lempeästi, vaikka silmissä häivähti pieni huoli. “Tänään ei ole karkkipäivä… mutta ehkä voimme keksiä jotain muuta.”
Puppa nousi seisomaan ja löi käsiään yhteen. “Tarina! Kerron teille elämäni hurjimman tarinan kalasta, joka luuli olevansa lintu!”
Lapset kikattivat, ja pian huone täyttyi taas naurusta. Mumma keitti kaakaota ja leikkasi viimeiset marjapiirakan palat.
Ja vaikka vasu pysyi tyhjänä koko päivän, talo ei tuntunut yhtään tyhjältä.
Seuraavana aamuna Mumma kurkisti vasuun varovasti.
Tällä kertaa siellä ei ollut karkkeja.
Siellä oli pieni, taiteltu paperilappu.
Mumma avasi sen, ja hänen silmänsä suurenivat.
“Mitä siinä lukee?” Puppa kysyi, nyt jo silmälasit päässään — tosin väärinpäin.
Mumma luki ääneen:
“Kun annat iloa muille, vasu täyttyy. Ei aina karkilla — vaan sillä, mitä eniten tarvitaan.”
Puppa rapsutti päätään. “Tarvitaanko me… enemmän iloa?”
Mumma hymyili. “Ehkä.”
Sinä päivänä he päättivät kokeilla jotain.
Kun lapset tulivat, Mumma pyysi jokaista kertomaan yhden asian, joka teki heidät iloiseksi. Yksi kertoi koirastaan, toinen kevään ensimmäisestä linnusta, kolmas siitä, kun oli oppinut ajamaan pyörällä ilman apupyöriä.
Puppa puolestaan kertoi, että oli kerran yrittänyt leipoa leipää ja saanut aikaan jotain, joka muistutti enemmän kiveä.
Lapset nauroivat niin, että lattia melkein tärisi.
Ja kun viimeinen lapsi oli lähtenyt ja ovi sulkeutui hiljaa, Mumma käveli pöydän luo.
Hän kurkisti vasuun.
Siellä oli karkkeja.
Pehmeitä, lämpimän tuoksuisia toffeita, aivan kuin kiitokseksi.
Mumma katsoi Puppaa ja hymyili leveästi.
“Nyt me tiedämme,” hän sanoi.
“Eli mitä enemmän nauramme…” Puppa aloitti.
“…sitä enemmän vasu täyttyy,” Mumma jatkoi.
Siitä lähtien vasu ei ollut enää pelkkä arvoitus.
Se oli salaisuus, jonka kaikki kylässä oppivat vähitellen:
Ilo kasvaa, kun sen jakaa.
Ja joskus, ihan kuin palkinnoksi, se maistuu myös makealta.

 

[vierailija]

Kiitos iloa tuottavista tarinoistasi.
Ostin namupussin halpiskaupasta, sillä niitä ei enää myydä Prismassa. Asioin sitten apteekissa ja sain farmaseutilta erinomaista palvelua. Kanta-ohjelma takkuili ja juttelimme pitkään monista asioista ja tietenkin uudesta ja vahvemmasta lääkkeestäni.