Joku oli kaivellut tämän viestin "menneisyydestä"... ajattelin kertoilla kuulumisia nyt.
Niin se kävi meilläkin, että mies toipui muutamassa päivässä mutta minä en. Sain vielä kaavinnasta kohtutulehduksen sun muuta ja jouduin ravaamaan lääkärissä. Olin todella väsynyt ja onneton. Koin suurta yksinäisyyttä kun kaikki vaan sanoivat, että olen vielä nuori ja kyllä se siitä. mieskin tuntui jatkavan elämäänsä ihan normaalisti vaikka minun (luulin, että meidän) maailma oli seisahtunut.
Olin taas kerran kuumeen ja huonon voinnin takia seurantakäynnillä (raskaushormooni ei meinannut lähteä laskuun ollenkaan) sairaalassa kun sain kuulla olevani uudelleen raskaana. Olin aivan sekaisin. Onnesta ja kauhusta. Olin taas saanut mahdollisuuden johon en totisesti ollut valmis!
Mies otti uutisen vastaan iloisesti mutta vaisusti kai hän koki samaa kuin minä. Asiasta ei juuri puhuttu. Alkuraskaus meni hiljaisuudessa (yleensä keskustelemme asioista) peläten kaikkea mahdollista. "Riskiviikkojen" jälkeen uskaltauduttiin toteamaan, että pelottaa. Pelkäämistä jatkui läpi raskauden ja hiljaiseloa vielä nyt terveen tytön synnyttyäkin. Jotenkin se keskenmeno tukki meiltä keskusteluyhteyden ja se on kammottavaa...
Sitä on yritetty palauttaa... vika lienee minussa. Pelkään niin kovasti sitä pettymystä, että jään taas "yksin" ajatuksineni, että pidän ajatukset itselläni, ellei niitä kysytä (osoiteta kiinnostusta). Mies taas ei osaa kysyä eikä itsekään kerro ajatuksiaan. Saisimmepa taas yhteyden kuntoon. Se olisi niin tärkeää lapsenkin kannalta.
Muuten kaikki on hienosti! Vajaa pariviikkoinen tyttö on terve ja reipas. Syö ja nukkuu hyvin. Mies auttaa kotona minkä ehtii ja minä toivun synnytyksestä hyvin. Mielialassani olisi parantamisen varaa, alakulo nostaa päätään mutta toivottavasti säästyn masennukselta...
Mutta teille keskenmenon kokeneille olkoon tämä simerkkinä siitä, että toivoa todella on. Pitää vaan muistaa surra niin ei tule patoutumia. Olisinpa itsekin ymmärtänyt sen.
Voimia teille kaikille! :hug: