Puolison masennus

:'(

 

*sählää näppiksen kanssa* niin eli...

Mieheni vaikuttaa kovin ahdistuneelta ja pelkäänkin, että hän palalaa loppuun murehtiessaan menetystä. Enkä oikein osaa auttaa kun minullekin tuottaa tuskaa nousta aamulla sängystä. Olemme jutelleet ja molemmilla on sellainen olo, ettei elämässä ole enää mitään pointtia. On vaikea keksiä syytä miksi tehdä mitään edes nousta aamulla...

Miten voisin auttaa häntä, itseäni ja ennen kaikkea meitä? Rakastamme toisiamme enemmän kuin mitään mutta jo toisen silmiin katsominen tekee pahaa kun tuska paistaa niistä niin selvästi.

 

Ole onnekas että puolisosi tuntee jotain menetyksestä.. Meitä on täällä naisia, joiden puolisoja EVVK...

Meidän isäntä ainakin ekoissa keskenmenoissa oli sitä mieltä että parempi niin, ja että mitenkä tommosta voi ees surra..

Nyt kolmannessa mies sentään osas jo vähän lohduttaa... Eikä laukonu sammakoita suustaan!

Voin sanoa että ainoastaan aika auttaa... ei mikään muu.. itse olen keskenmenojen jälkeen toivonut että voisin nukkua seuraaviin menkkoihin asti. Mulla ei ole muuta kun toivo, toivo siitä että joskus se vielä onnistuu..

 

Meillä mies itki kyllä ensimmäistä keskenmenoa ja koimme sen
kovana menetyksenä. Toinen oli sitten todella rankka fyysisesti minulle,
mutta mies ei välittänyt yhtään. Hän sai jotenkin sellaisen vaihteen päälle,
että ei olisi edes halunnut lasta...
Miehet kärsivät tavallaan. Hienoa, että miehesi osaa surra. Meille molemmille on tässä tullut vuosien varrella hyvin selväksi, ettemme lasta helpolla saa.
Surkaa reilusti molemmat. Suuri menetys se on ja hienoa, että miehesi osaa sen myös näyttää.
Jaksamisia teille surun keskellä.

 

surkaa kuule molemmat

 

Kohtukuoleman itse kokeneena voin vain lähettää teille haleja. Jokainen ihminen suree omalla tavallaan. Olisi aika harvinaista, että sinä ja miehesi reagoisitte menetykseen ihan samala tavalla. Mutta sureminen on asian työstämistä, ja tärkeintä on että lopputuloksena asian oppii hyväksymään. Sen hyväksynnän voi saavuttaa monella tapaa.

Minä ihmettelin sitä, kun sairaalassa sanottiin että kohtukuolema on kriisi parisuhteelle. Meillä se lähensi. Tajusi jotenkin selvemmin että tuo ihana ukkonenkin voi kuolla tai sairastua!!! Kohtukuolema jotenkin - sitten kun sen oppi hyväksymään - opetti arvostamaan kaikkea mitä on.

Miehillä on vähän taipumusta haluta kontrolloida kaikkea, ja siksi tällaiset selittämättömät katastrofit kuten kohtukuolema on niille erityisen vaikeita. Meillä oli LUKEMATTOMIA keskusteluita siitä että lapsen kehitys on niin valtavan monimutkainen prosessi, että siinä voi moni asia mennä mönkään ja jos menee niin ei sille voi mitään. Mies onkin jälkikäteen sanonut että hän oppi minulta fatalismia. Ajattele, että miehen pitää tuottaa melkein sata miljoonaa siittiötä että saadaan yksi hedelmöittämään se munasolu. Niin samaa karsintaa tapahtuu muyöhemminkin: keskenmenoja, kohtukuolemia, lasten kuolemia... Se vaan on elämää.

 

Joku oli kaivellut tämän viestin "menneisyydestä"... ajattelin kertoilla kuulumisia nyt.

Niin se kävi meilläkin, että mies toipui muutamassa päivässä mutta minä en. Sain vielä kaavinnasta kohtutulehduksen sun muuta ja jouduin ravaamaan lääkärissä. Olin todella väsynyt ja onneton. Koin suurta yksinäisyyttä kun kaikki vaan sanoivat, että olen vielä nuori ja kyllä se siitä. mieskin tuntui jatkavan elämäänsä ihan normaalisti vaikka minun (luulin, että meidän) maailma oli seisahtunut.

Olin taas kerran kuumeen ja huonon voinnin takia seurantakäynnillä (raskaushormooni ei meinannut lähteä laskuun ollenkaan) sairaalassa kun sain kuulla olevani uudelleen raskaana. Olin aivan sekaisin. Onnesta ja kauhusta. Olin taas saanut mahdollisuuden johon en totisesti ollut valmis!

Mies otti uutisen vastaan iloisesti mutta vaisusti kai hän koki samaa kuin minä. Asiasta ei juuri puhuttu. Alkuraskaus meni hiljaisuudessa (yleensä keskustelemme asioista) peläten kaikkea mahdollista. "Riskiviikkojen" jälkeen uskaltauduttiin toteamaan, että pelottaa. Pelkäämistä jatkui läpi raskauden ja hiljaiseloa vielä nyt terveen tytön synnyttyäkin. Jotenkin se keskenmeno tukki meiltä keskusteluyhteyden ja se on kammottavaa...

Sitä on yritetty palauttaa... vika lienee minussa. Pelkään niin kovasti sitä pettymystä, että jään taas "yksin" ajatuksineni, että pidän ajatukset itselläni, ellei niitä kysytä (osoiteta kiinnostusta). Mies taas ei osaa kysyä eikä itsekään kerro ajatuksiaan. Saisimmepa taas yhteyden kuntoon. Se olisi niin tärkeää lapsenkin kannalta.

Muuten kaikki on hienosti! Vajaa pariviikkoinen tyttö on terve ja reipas. Syö ja nukkuu hyvin. Mies auttaa kotona minkä ehtii ja minä toivun synnytyksestä hyvin. Mielialassani olisi parantamisen varaa, alakulo nostaa päätään mutta toivottavasti säästyn masennukselta...

Mutta teille keskenmenon kokeneille olkoon tämä simerkkinä siitä, että toivoa todella on. Pitää vaan muistaa surra niin ei tule patoutumia. Olisinpa itsekin ymmärtänyt sen.

Voimia teille kaikille! :hug: