Psykopatiasta

[Pois tyhjiin imevästä suhteesta]

Haluaisin vain kiittää Ellit-keskustelupalstaa, jolta olen vuosien aikana saanut uskomattoman paljon tukea ja neuvoja omassa perin kummallisessa ja vuoristoratamaisessa ex(onneksi)suhteessani. Viisaat Ellit ja joskus joku ""Elmerikin"" on auttanut ja tuntenut myötätuntoa.

Kiitos myös sille/niille, jotka joskus viime keväänä kirjoittivat oudosta ja raastavasta suhteestaan, johon jotkut olivat osanneet antaa jonkun www-osoitteen, josta/joista löytyi tietoa psykopatiasta.

Minulle tuo aihe oli aivan outo eli olin kuvitellut varmasti monen muun tavoin psykopaattien olevan sarjamurhaajia yms. Nyt löysin aiheesta artikkeleita niin asiantuntijoiden kuin vähemmän asiantuntijoiden kirjoittamia, viitteen Raimo Mäkelän kirjaan ""Naamiona terve mieli"" sekä neuvoja tutstua myös englanninkielisiin sivuihin aiheesta. LAitoin Googleen hakusanaksi ""Psychopath"" ja jo ensimmäiseltä kuvaruutuaukeamalta löysin todella hyviä artikkeleita ja elämänkuvauksia ko aiheesta - sekä tietysti myös varoituksen, että ei pidä leimata ketään suoralta kädeltä psykopaatiksi, vaikka ko. henkilöstä löytyisikin spykopatiaan kuuluvia piirteitä. (Ei kannata kavahtaa vierasta kieltä, sanakirjasta on apua ja ei joka sanaa tarvitse ymmärtääkään)


Miksikö tätä kirjoitan? Siksi, että jos on muitakin, jotka eivät ole ennen edes tulleet ajatelleeksi, että kummalliseen käytökseen voi olla jokin selitys, siis nimi, ehkä psykopatia. Omalla kohdallni silmäni avautuivat näiden artikkeleiden myötä! Olin kärsinyt yli 10v., kummallisista tempauksista, jatkuvasta valehtelusta, jossa totuus käännetään päälalelleen eikä kiinnijääminen aiheuta häpeää ei edes nolostusta, saman keskustelunkin aikana totuuden muuttaminen omien tarpeidensa mukaan ihan hulluissakin asiosisa esim. ""Kävin kaupassa B, vaikka tavaroissa oli kaupan A laput tms. yhtä järjetöntä), ""katoaminen"" viikoiksi, vastuuntunnottomuus, eläminen hyvin pinnallisesti, salainen elämä, loistava verbaalikko, seuramies, pettäjä sekä naisystäviensä että vanhan isänsä tai meidän yhteisen lapsemme suhteen, elämä ilmän kiinnekohtia mielestäni - ja välillä suhde oli kuin seitsemännessä taivaassa, mikä tekikin sen niin vaikeaksi päästä hänesätä henkisesti irti, vaikka järki sanoi aivan muuta ja teota ja snant olivat ristiriidassa keskenään.. Ellit ja lopulta artikkelit psykopaitasta auttoivat minut eroon - ja tunnen eläväni. Olin loppuunimetty, henkisesti lopussa, aiansen epäluottamuksen ja arvaamattomuuden kalvama jne.

Mies toimii yhä nytkin kuten artikkeleissa sanottiin psykopaatin toimivan kun hänet jätetään: on levittänyt ja levittää yhä ennenkaikkea minusta, mutta myös lapsistani valeita ja tietoja, joilla yrittää pilata mainettani, kertoo intiimejä asiotia suhteestamme, puutteitani ja vikojani, joita keksii lisää ja jotka eivät pitkän suhteen aikana tuntuneet häntä haittaavan ollenkaan, lähettää törkeitä tekstiviestejä (en vastaa puheluihin) ja syyttää minua valehtelijaksi yms. Keväällä minulla olivat poliisitkin jo apuna, koska mies istui asuntoni edessä pyssy autossa jne., muutti naapurustooni tarkkailemaan, mitä puuhaan (muutti pois onneksi enkä tiedä missä oikeasti asuu, osoitetiedot ovat samat kuin hänen ex(?)vaimollaan. Lähestymiskeieltopapaeri on asianajajallani valmiina....

Ehkä hän on kuitenkin löytänyt lisää uusia valoitettavia, koska häirintä on vähentynyt - valheiden levittely jatkuu yhä....ja satunnaiset törkyviestit...

 

[sama täällä]

Ihmeen kauan jaksoin suhdetta psykopaattiin, mieheen, jolla ei olollut eikä ole aitoja tunteita, ei moraalia ja joka toi omaani ja lastenkin elämään vain huolia ja ongelmia. Mikä lie ollut se puute ja omassa persoonassa, joka sai aina vain jatkamaan ja toivomaan parempaa, epäilemään itseä ja kuitaamaan ja unohtamaan miehet tekoset pois elämisen arjesta. Toivossa on hyvä elää! Piileekö kärsimystä ja huolta tuottavan elämän ydin tuossa pienessä lauseessa?

Vasta eron jälkeen ja vuosia myöhemmin minulle on paljastunut totuus exmiehestäni. Edelleenkin voin tuntea ajoittaista raivoa häntä ja hänen tekemisiään kohtaan. Ja vaikka meillä on yhteisiä lapsia, ei hän isänä ole ole pystynyt huolehtimaan heidän hyvinvoinnistaan ja elämänsä perusteista. Mies kyllä halusi tehdä suurta draamaa lasten hultajuudesta ja asumisesta. Hän sai kuin saikin yli 12 vuotiaat lapset monen oikeusprosessin tuloksena asumaan luonaan.

Ja vaikka meillä on oikeuden kirjaama yhteishuoltajuus, ei hän isänä ole vuosiin tehnyt elettäkään ilmoittaakseen minulle lasteni elämästä ja tilanteesta ei mistään yhtikäs mitään. Välimatka ei olisi esteenä, alle kilometri. Puheluihini hän ei vastaa. Mies on tehnyt kaikkensa ärsyttääkseen ja pitääkseen minua loputtomassa epävarmuudessa.

Hän on arvostetussa ammatissa, jossa pitäisi ymmärtää ihmistä, lapsen ja nuoren hyvinvointia ja terveyttä. Silti hän on toiminut kaiken moraalin ja etiikan vastaisesti. Kaiken tuon tuloksena lapseni on sairastanut vakavasti. Mutta miehen mielestä tilanteessa ei ole mitään kummallista. Kaikki on hyvin, jopa paremmin kuin koskaan!

Jo avioliittomme aikana kaikki vika oli aina minussa. Sen hän selvin sanoin ilmaisi myös lapsille ja sai heidätkin uskomaan. Nyt aikuistuttuaan lapset ovat kyllä ymmätäneet, mistä oli kyse, mutta henkinen prässi ja isän välinpitämättömyys lasten ongelmista on ollut heillekin liikaa. Edelleenkin mies esiintyy kaikkitietävänä ja käy esitelmöimässä mm. masentuneiden lasten vanhemmille. Todella kuvottavaa! Aivan kuin hänellä ei olisi minkäänlaista kykyä tuntea ja ymmärtää omaa osuuttaan vanhempana ja perheen ongelmien aiheuttajana.

Pienten lasten isänä hän oli paljon pois kotoa, ""vaativassa työssä"", haasteellisissa harrastuksissa ja välillä ties missä - ilmoittamatta. (Tämä lienee aika tyypillinen piirre psykopaateille.) Voinette ehkä ymmärtää, millaista huolta kotona tunnetaan, kun ei tiedetä, missä isä on, milloin tulee vai tuleeko enää ollenkaan! Ja sitten pettäminen (joka muka oli vain minun kuvitteluani). Lopulta pettäminen ja toinen nainen sysäsivät eron liikkeelle.

Sen jälkeen olen toisaalta tuntenut selvää helpotusta ja puhdistumista siitä keikestä keinotekoisesta ja valheellisesta peittelystä, johon jouduin mukaan. Silti edelleenkin tunnen välistä niin suurta ärtymystä ja loputonta vihaa, etten osaa kuvitella, miten voisin siitä toipua. Niin syvät haavat psykopaattimies jätti minuun ja todennäköisesti lapsiinkin.

Onko jollakulla on samanlaisia kokemuksia ja tietoa, miten tällaisista kokemuksista ja tuskasta voisi vapautua? Pelkään, että törmään elämässäni vielä toiseen psykopaattimieheen. Onko tästä pelosta mahdollista vapautua?

 

[Alkuperäinen]

Käväisin katsomassa, olisiko ehkä joku kirjoitellut sinänsä vain tosiasiat toteavaan kirjoitukseeni - ja löysin sinun tarinasi, joka auttaa minuakin mm. siten, että en ole ollut ainoa.

Se onni minun tapauksessani oli, että emme edes asuneet yhdessä (työt eri kaupungeissa). Siitäkin huolimatta eroon tunnetasolla pääseminen on ollut vaikeaa juuri niiden välillä auvoisten päivien ja hänen suuren vaikutusvoimansa (kaikkiin ihmisiin) ansiosta.

Nyt olen vakuuttunut siitä, että olen päässyt hänestä irti henkisesti. Se lopullinen apu tähän oli todellakin Ellien neuvojen avulla löytyneet sivut psykopatiasta. Näin se kaikki raastava sai jotenkin kasvot ja nimen. Tutkimusten ja artikkelien faktat puhuivat tarpeeksi puolestaan, ja auttoivat minut lopullisesti irti hänestä.