[QUOTE="milli";25589218]Hei,
mä sairastin masennusta kun lapsi oli pieni. Se ilmeni niin, että itkin koko ajan (ja luulin sen olevan ihan normaalia), pinna oli kireänä ja olin jokseenkin apaattinen. Tai saatoin leikkiä ihan iloisenakin lapsen kanssa välillä, mutta juuri jonkinlainen ailahtelevaisuus voisi kuvata tilaa.
Olin siis yh alusta asti. Vuoden olin vauvan kanssa kahdestaan kotona. Silloin kaikki oli ihan hyvin. Vuoden iässä lapsi meni hoitoon ja itse aloitin opinnot. Lapsi taisi olla 2-vuotias, kun hain apua. Menin siis psykologin juttusille ja siitä sitten jatkoin 3 vuodeksi terapiaan. Minulle tuli hätä juurikin siitä, että teen omalla olotilallani hallaa lapselle. Lapsi saattoi tulla pyyhkimän minulta kyyneleitä, kun minä itkin. Eihän 2-vuotiaan sellaista pitäisi joutua tekemään! Lapsi itse taas oli superkiltti, mikä on kuulemma tyypillistä masentuneiden äitien lapsille. Psykiatrini sanoi, että he ovat reippaita koska tietävät, ettei äiti kestäisi heiltä kiukkua tai muuta.
Minua terapia on auttanut. Alussa minun oli kamalan vaikea uskoa, että minullako muka keskivaikea masennus! Kun sen sisäistin ja myönsin, pystyin alkaa parantua. Minun ohjenuorani on, että paras äiti olen lapselleni silloin, kun pidän itsestäni huolta. Se tarkoittaa sekä fyysistä että henkistä puolta. Nukutko tarpeeksi, syötkö tarpeeksi, onko stressiä tai muuta, jotka vaikuttavat yleiseen olotilaasi? Onko sinulla ystäviä ja onko lapsella ystäviä? Jos olet uupunut äiti, saattaisi tehdä teille molemmille hyvää jos lapsi olisi vaikka edes vähän päivähoidossa tai jos on jotain kerhoja. Onhan niitä ratkaisuja, vaikka lyhyttä päivää tai muutama päivä kuukaudessa hoidossa.
Mäkin olen miettinyt, miten mun masennus on vaikuttanut lapseen. Lapseni on nyt 6-vuotias, ihan normaali lapsi. On kyllä herkkä, mutta vaikea on sanoa mitkä asiat olisivat varsinaisesti seurausta mun masennuksesta eli kasvatuksesta mun masennusaikana ja mitkä asiat olisivat joka tapauksessa. Toisaalta, mun oma masennus on perua mun omasta lapsuudestani. Mun äiti oli masentunut, mutta ei koskaan hakenut apua. Sanoisin siis näin oman elämäni näkökulmasta, että jos asialle ei tee mitään, kyllä se lapseen vaikuttaa. Mutta koskaan ei ole niin myöhäistä, ettei apua voisi hakea ja muutosta tehdä. Tosin eihän se mua paljon lohduta, että mä olen ollut yli 20-vuotias, kun mun terapian seurauksena oma äitini ymmärsi mitä on lapsellensa "aiheuttanut". Hyvä siis, että olet alkanut pohtia asioita.[/QUOTE]
Kiitos kun kerroit kokemuksiasi.
