S
sade
Vieras
kyllä tällä mammalla tuli tippa linssiin tuossa illalla kun poikamme, kohta 4v., taas kerran sanoi ettei tarhassa kukaan hänen kanssaan leiki. Hänellä ei ole kavereita ja kukaan ei halua hänen kanssaan leikkiä.
Ja tällä kertaa itki ihan kunnolla, muutama kerta aiemmin kun on ottanut itse puheeksi asian on vain surullisesti sanonut/puhunut asiasta.
Poika menee AINA todella reippaasti tarhaan, juoksee oikein sinne ja vaikuttaa TODELLA onnelliselta siellä. Ei ole ollut ikinä vaikeuksia tarhaan lähdössä ja aina on jäänyt sinne ilman ongelmia. On iloinen, reipas, ja aina kun haen hänet on hän siellä muiden mukana jotain touhuamassa. ei välttämättä suoraan aina jonkin kanssa mutta mukana jutuissa kuitenkin.
Pojalla on ollut puheenviivästymää, alkoi puhumaan vasta n. vuosi sitten. Mutta on tosi hyvin kirinyt puheessa kiinni ja puhuu jo hienosti. Toki, tietysti välillä mietin että onko sitten tämä syy siihen ettei hänellä olisi kavereita, hän ei ole niin lahjakas sanallisesti kuin muut lapset ja toisaalta ei ihan niin uskallakaan vielä puhua kun on vasta n. puoli vuotta puhunut enemmän.
Hän on kyllä parista pojasta välillä puhunut ja ollaankin yritetty kannustaa poikaa asiassa ja sanoa että onhan hän X:stä ja X:stä puhunut ja että olette sitä ja sitä tehneet yhdessä. Jne.
Onko muita joilla lapset kokee jo tarhassa itsensä yksinäiseksi ja että muut "syrjii"(?). Miten olette lapsen kanssa asiaa käsitellyt? Entä muut, onkos neuvoja/ideoita?
Juu, tarhantätien kanssa on tarkoitus ottaa asia puheeksi. Eivät kyllä ole puhuneet mitään ongelmista ja on ollut näitä keskustelutuokioitakin mitä aina silloin tällöin pidetään ja ei siinäkään ole kyllä mitään mainittu et olis ongelmia tms. Luulis tätien huomaavan jos pojalla ei olis ikinä ketään kaveria ja aina joutuis yksin olemaan? Tai toisaalta, kuten itsekin olen aina ollut katsovinani kun haen pojan tarhasta; siellä hän iloisesti juoksee ja touhuaa muiden joukossa, jos tätikään ei tajua/huomaa mitä poikamme oikeasti tuntee?
Ja tällä kertaa itki ihan kunnolla, muutama kerta aiemmin kun on ottanut itse puheeksi asian on vain surullisesti sanonut/puhunut asiasta.
Poika menee AINA todella reippaasti tarhaan, juoksee oikein sinne ja vaikuttaa TODELLA onnelliselta siellä. Ei ole ollut ikinä vaikeuksia tarhaan lähdössä ja aina on jäänyt sinne ilman ongelmia. On iloinen, reipas, ja aina kun haen hänet on hän siellä muiden mukana jotain touhuamassa. ei välttämättä suoraan aina jonkin kanssa mutta mukana jutuissa kuitenkin.
Pojalla on ollut puheenviivästymää, alkoi puhumaan vasta n. vuosi sitten. Mutta on tosi hyvin kirinyt puheessa kiinni ja puhuu jo hienosti. Toki, tietysti välillä mietin että onko sitten tämä syy siihen ettei hänellä olisi kavereita, hän ei ole niin lahjakas sanallisesti kuin muut lapset ja toisaalta ei ihan niin uskallakaan vielä puhua kun on vasta n. puoli vuotta puhunut enemmän.
Hän on kyllä parista pojasta välillä puhunut ja ollaankin yritetty kannustaa poikaa asiassa ja sanoa että onhan hän X:stä ja X:stä puhunut ja että olette sitä ja sitä tehneet yhdessä. Jne.
Onko muita joilla lapset kokee jo tarhassa itsensä yksinäiseksi ja että muut "syrjii"(?). Miten olette lapsen kanssa asiaa käsitellyt? Entä muut, onkos neuvoja/ideoita?
Juu, tarhantätien kanssa on tarkoitus ottaa asia puheeksi. Eivät kyllä ole puhuneet mitään ongelmista ja on ollut näitä keskustelutuokioitakin mitä aina silloin tällöin pidetään ja ei siinäkään ole kyllä mitään mainittu et olis ongelmia tms. Luulis tätien huomaavan jos pojalla ei olis ikinä ketään kaveria ja aina joutuis yksin olemaan? Tai toisaalta, kuten itsekin olen aina ollut katsovinani kun haen pojan tarhasta; siellä hän iloisesti juoksee ja touhuaa muiden joukossa, jos tätikään ei tajua/huomaa mitä poikamme oikeasti tuntee?