Poika kiusaa/härnää/pahoinpitelee kissaa ja koiraa. APUA

[anutti]

Tilanne siis lyhyesti tämä:

Poikaa ei voi hetkeksikään jättää vahtimatta.
Meillä pieni koira(4,5v) sekä 8kk kissanpentu.
Osaa olla kyllä nätistikin eläinten kanssa ja tykkää kovasti, mutta luulen että hakee huomiota(saa kyllä paljon; olen kotona ainoan lapsen kanssa) kiusaamalla eläimiä. Sitä silloin saakin(negatiivista), koska pakko puuttua...

Koira on maailman kiltein, ei juuri edes murise pojalle, kissa välillä raapasee tai puree, mutta sitä tekee myös leikkiessä.

Poika siis saattaa ihan ohimennen potkaista tai repiä karvoista, purra tai potkaista. Tottakai pieniä eläimiä sattuu(tosin en sallisi isojenkaan "pahoinpitelyä"!!!

Olen kokeillut kaikkea, mutta neuvoja kaipailen!!! Te etenkin, joilla on kokemusta vastaavasta, kertokaa, miten olette toimineet ja päässeet yli...

Tällä hetkellä menossa sellainen rangaistus, että aina kun tekee pahaa, otan yhden auton pois(pikkuautoja paljon, eikä juuri muilla leluilla leiki). Sitten kun osoittaa kunnioitusta eläimiä kohtaa, saa takaisin(yhden olen jo antanut, mutta sen jälkeen lähtenyt useampi).

KIITOS ETUKÄTEEN =)

Lisään vielä, että poika on vajaa 3v, eikä mielestäni koskaan ollut helpoimmasta päästä. Tempperamenttia löytyy sekä "uhmaa" jatkunut 1,5 vuotiaasta....

 

[Riina]

Ekana mulla tuli mieleen, että millainen elämäntilanteenne on muuten? Millainen perhe olette?
En tarkoita syyllistää ketään, mutta mieleeni tuli, että jos lapsi reagoi johonkin elämänmuutokseen tällä eläinten kiusaamisella? Sanoit kuitnekin että olet kotona lapsen kanssa ja että hän saa huomiosi, joten vaikea uskoa että hän huomiota hakisi tällä tavalla? Siksi mietinkin että onko elämässänne tapahtunut muutosta tai jotain mikä on lapselle jäänyt epäselväksi? Ero, vanhempien väsymys tms?

Lapis saattaa olla sellainen että reagoi helposti muutoksiin. Kun sanoit hänen olevan tempperamnettinen. Se voi johtua juuri siitä että hän on erittäin fiksu, ja viisas lapsi. :flower: Ja yleensä sellaiset ymmärtävät enemmän kuin mitä voisi ajatella aikuisen näkökulmasta. Eli kokeileppa selittää hänelle enemmän asioita.
Ota lapsi mukaan KAIKKEEN ja käsittle häntä kuin ikäistään vanhempaa. Saattaa auttaa.. :hug:

 

[taustalla]

Olen samaa mieltä edellisen kanssa, että syy voi olla myös "viisaudesta". =)
Mutta kyse voi olla myös huomion hakuudesta. Olet tehnyt aivan oikein, kun olet ottanut auton pois ja kun on ollut kunnolla niin antanut takaisin. Entä jos ottaisit lempi lelun ja antaisit sen takaisin vasta kun ollut päivän tai pari kiltisti.

 

[anutti]

Elämäntilanne ei ole muuttunut melkein kahteen vuoteen(jolloin erottiin isän kanssa).... Eli en usko että johtuu elämtilanteesta. Tavallista arkea vain, tylsää, mutta rauhallista ja kivaa

Lempilelu on KAIKKI AUTOT, enkä viitsi kaikkia kerralla ottaa pois(arviolta autoja yht 30-40....en ole kyllä koskaan laskenut )

Tuohon viisauteen en usko(en lasta halua vähätelläkään), koska kyllä melkein aina selitän kaiken ja varsinkin jälkikäteen, miksi on tehty näin ja mitä seuraa ym, kun kiukuspäissään ei tietenkään kuule eikä kuuntele.

Tätä kiusaamista on jatkunut yli vuoden jossain määrin, mutta nyt on pahentunut entisestään. ja kaikki(itse keksimäni) keinot kokeiltuani olen aika neuvoton. Siksi haluan lisää vinkkejä, mitä voin kokeilla.
En haluaisi luopua eläimistä, mutta jos tällaista jatkuu vielä pitkään, on pakko :'( Lasta en kuitenkaan voi antaa pois, vaikka välillä sekin on käynyt mielessä.... <-älkää ottako liian tosissaan B)

Luulen edelleen, että hakee tällä kiusaamisella huomiota(en tiedä miksi), koska muutenkin on hyvin huomionkipeä. Esim jos puhun puhelimessa, tulee heti huutamaan viereen, enkä uutisiakaan saa töllöstä katsottua lapsen hereilläoloaikaan. Tulee mieleen, että olenko "Hemmotellut" piloille kun pitäisi saada huomioni koko ajan.

Tällä hetkellä autoja piilossa ehkä neljäsosa eikä näytä haittaavan.
Tänään tosin ihmetteli missä se ja se auto....sanoin että olen ottanut pois(näkee kyllä aina kun otan, antaa jopa itse, mutta ei muista jälkikäteen aina), johon lisäsi, että kohta ei ole enää yhtään autoa...
Toistaa minus, koska olen hokenut, että jos jatkat tuhmuuksia, ei ole enää yhtään autoa kohta jäljellä, milläs sit leikit...

Kertokaahan te, joilla on lemmikkejä(muutkin saa toki ), miten lapset käyttäytyy.

 

[taustalla]

Meillä on tuttavaperhe, jossa poika käyttäytyy aivan samalla tavalla kissaa kohtaan. Retuuttaa ja heittelee, pitää väkisin sylissä ja ärsyttää herättelemällä jne. Isä ei reagoi juurikaan, äiti komentaa ja tilanne tasoittuu hetkeksi - kunnes taas mennään ja katti saa kyytiä. Poika 6-vuotias, ja todella villi ja levoton. Aurinkoinen kylläkin.
Mutta asiaan. Minua on aina hämmästyttänyt vanhempien lepsu ote. Jos eläintä kohtelee huonosti, minusta rangaistuksen pitää tuntua. Ei vain yksi pikkuauto pois, vaan KAIKKI. Silloin tuntuu todella rangaistukselle, ja joutuu pohtimaan syitä ja seurauksia. Kaikelle väkivallalle ehdoton ei, siitä asiasta ei käydä kauppaa eikä neuvotella. Tuntuu sille, että pojallasi on tilanne hallinnassa: hän tekee mitä lystää, ja jatkaa autoleikkejään (vaikka vähemmällä valikoimalla).
Napakasti ei, ja siihen on sitten pojan vaan sopeuduttava. Muuten karkaa mopo käsistä... Toivottavasti tilanne paranee pian.

 

[anutti]

Olen muutama päivä sitten ottanut kaikki autot pois, eikä haitannut ollenkaan. Muistaa kyllä että otettu pois ja miksi, eikä ainakaan vielä ruikuta niitä...

Poika ei siis KOKO AIKAA/JOKA KERTA pahoinpitele eläimiä, vaan saattaa aloittaa nätisti silittämällä ja sitten ilme muuttuu(siitä osaan yleensä ennustaa mitä tuleman pitää) ja kädet tarttuu kovemmin kiinni.. yleensä puristaa, painaa tai lyö(muitakin tapoja on :ashamed: ). Koiraa ei niin usein kiusaa kuin kissaa.
Koira on ollut ennen lasta, mutta kissa vasta noi puoli vuotta. en tiedä onko tällä mitään tekemistä asian kanssa.

Ongelma on siinä, että kun kiellän jotain, poika vaan innostuu. Joskus huudan, toisinaan en. Ei merkitystä, millä äänensävyllä kiellon esittää.

 

[Neksu]

Meillä on koira, joka tuli pentuna reilu puoli vuotta sitten perheeseemme. Tyttäreni (melkein 5v.) on yleensä hyvin huolehtivainen ja empaattinen, kuvittelin että myös tätä avutonta koiravauvaa kohtaan...Mutta hänpä ryhtyi itse piruksi! Hän tahallaan pelotteli pientä pentua ja saattoi töniä tai potkia, vaikka tuhansia kertoja olimme jo ennen koiran tuloa käyneet läpi kuinka sitä tulee kohdella! Ei auttanut vaikka vetosin järkeen.

Tietenkin mustasukkaisuudella oli osuutta asiaan, tyttäreni on ainoa lapsi ja asumme kahdestaan. Viimein aloin tehdä selväksi, että jos ei osaa olla muiden kanssa, niin sitten on oltava yksin. Käytännössä vein lapsen aina pahanteosta makuuhuoneeseen ja sanoin että ei ole ulos tulemista, jos ei osaa toisten kanssa olla! Ja suljin oven. Tästä seurasi hurjaa huutoa ja riehumista lapsen puolelta (olin varmistanut ettei ole mitään rikottavaa tms. ulottuvilla). Kunnes jossain vaiheessa huuto hiljeni ja kävin kysymässä, että oletko jo rauhoittunut. Vastaus oli yleensä kyllä. Joskus minun piti toistaa sama useita kertoja illan aikana, mutta joko se tai jokin muu on tepsinyt ja tilanne rauhoittui parissa kuukaudessa...Nykyään koira ja tytär ovat liikuttavan erottamattomat - juuri niinkuin ajattelin että parhaimmillan voisi olla! =)