Pitkät lapsettomuushoidot ja keskenmeno:(

Olen maahan murskattu tällä hetkellä. :ashamed:

Onko palstoilla muita kenellä hoitoja takana ja sitten keskenmeno, onko kukaan onnistunut loppuunsaakka?

Oma tarinani: Pitkien kahdeksan vuoden jälkeen, monen hoitokierron jälkeen vihdoin sain Ivf:än jälkeen plussan. Olin kovin onnellinen , mutta kuitenkin varovaisen toiveikas.

Aikaa kului ja raskaus jatkui malllikkaasti, ei suurempia vaivoja, ei ongelmia, sydänäänet kuuluivat ja ultrattiin useampaan kertaan ja pikkuisen keikkumassa kohdussani :heart:

Kunnes kaikki romahti viime keskiviikko aamuna. Neuvolassa sydänääniä ei kuulunutkaan, sai lähetteen äitipolille välittömästi. Pitkän odotuksen jälkeen pääsin vihdoin ultraa.
Voimakas tunne siitä. että kaikki ei ole kohdallaan kasvoi, ja kun ultrassa näi pienen käpertyneen vauvani jonka sydän ei enää lyönytkään, kaikki pysähtyi siihen, lääkärin sanat: "Voi kuulen tän sydän ei lyö" ovat jääneet soimaan päähäni...

Jäin synnärille ja synnytys käynnistettiin ja klo 15.30 synnytin niin kauniin pienen,pienen pojan, hänet jonka olisin halunnut pitää pitää luonani niin kovin.

Tapahtumasta ei tosiaan ole nyt vielä monta päivää, mutta tuska vain yltyy, monia kysymyksi, joihin ei ole vastausta ja ihmisiä jotka eivät ymmärrä.

Miten tälläisesta selviää ja onko meillä enää toivoa?

 

Olen pahoillani keskenmenostasi! :hug:

Hoitojen avulla raskautumisesta minulla ei ole kokemusta, mutta keskenmenosta kyllä rv 13, pieni oli kuollut kohtuun rv 12 aikana. :ashamed:
Luulen, ettei keskenmenosta koskaan toivu aivan samanlaiseksi kuin ennen oli, mutta aika parantaa ja helpottaa oloa. Välillä on helpompaa ja välillä suruttaa. Kaikkia tunteita tulee läpikäydyksi.

Millä rv:llä olit?

Puhuminen asiasta kenen kanssa vain auttaa, sen olen huomannut. Niin moni kuitenkin on kokenut saman, jossain raskauden vaiheessa.

Myös toivo uudesta raskaudesta helpottaa oloa. :heart:

Otan osaa suruusi/suruunne! :hug:

Rva Pikkumyy :heart: :wave:

 

Viikkoja oli tasan 16, mutta vauva ilmeisesti kuollut muutamaa päivää aiemmin

Tällä hetkellä tuntuu ettei kukaan ymmärrä tai en itsekään osaa sanoiksi pukea. Soitin äsken neuvolaan ja saan mennä siellä tänään käymään, onneksi.

Ollaan miehen kanssa puhuttu paljon, myös uudesta kokeilusta. Se vaan tuntuu niin kamalan pahalta ja pelko, että onnistuuko se edes uudestaan kun tosiaan tähän ensimmäiseen plussaan tarvittiin se kahdeksan vuotta. Ikääkin jo on 33 joten kauheasti aikaakaan ei olisi. :snotty:

 

Menin aika lailla sanattomaksi... Voimia sinulle kovasti! Voin vain kuvitella miltä tuo tuntuu. Itse sain km:n vkolla 7+5 (menkoista 8+5) eikä minulla ole hoidoista kokemusta, sillä plussasin jo yk3. Eli ei, en voi tietää todellakaan miltä sinusta tuntuu. Voin vain pahoitella ja koettaa antaa voimaa edes näillä virtuaalihaleilla :hug: :hug:

Mutta kyllä se aika auttaa. Nyt ei todellakaan siltä tunnu, kokemushan on niin tuoreessa muistissakin vielä. Anna ajan tehdä tehtävänsä, juttele ystävillesi jos se on sinulle terapeuttista, itke jos se tuntuu helpottavan. Itse en saanut itkua tulemaan silloin alussa. Olin vain turta ja surullinen, muttei itku vain tullut. Kuuntelin sitten surullisia lauluja, ja tulihan se itku viimein kunnolla. Kun km tuli, itkin vuolaasti, mutta seur. pvänä kun menin ultraukseen, en osannut itkeä. Tuolloin olin turta ja se itkettömyys alkoi. Alle vkon siitä itkun sain taas tulemaan ja se helpotti. Aika on tehnyt hyvää (km oli 04/08, aprillipvänä ) ja tuntuu jo paljolti voimakkaammalta.

Kuinka nopeasti menitte hoitoihin, kun huomasitte, ettet raskaudu? Sen vuodenko jälkeen? Ja nythän varmaan saat suurimmat hoidot nopeasti, kun ikääkin alkaa tulla ja tiedossa on sekin, kuinka kauan ensimmäistä tärppiä piti odotella. Tosin km jälkeen jotkut raskautuvat nopeastikin, toivotaan että sinulle niin käy! :hug:

 

Kiitos teille!

Hoitoihin hakeudettiin tosiaan sen ensimmäisen vuoden yrittämisen jälkeen.
Tosin silloin loppui voimat ja pidettiin taukoa noin vuoden verra ja taas jatkettiin.
Kyllä meidän on suoraan mentävä jo ns. koviin hoitoihin.

Sen verran jaksoin kysellä, että joudutaan kyllä odottelemaan ja asettumaan jonon hännille kuin muutkin. Sekin vielä :attn:

Ihan pois suljettua ei kyllä yksityinen puolikaan ole, mutta kun se on niin kamalan kallista tälläisille tavallisille tallaajille.

Nyt tämä onnistunut Ivf tehtiin yksityisellä klinikalla.

Päässäni tällä hetkellä soi vaan kysymys miksi ja kenellä on valta päättää...

Anteeksi tekstini on kovin sekavaa.

 

Tänne on hyvä purkaa tuntojaan, tällä puolella melkein kaikki ovat kokeneet keskenmenon, kellekkään sitä ei soisi, mutta ennenkuin sen itse kokee, tietää, kuinka "traumaattista" se on! :ashamed:

Toivotaan Miraclen sanoin, että joskus tärppää uudestaan nopeastikin keskenmenon jälkeen! :heart:

Ja iältäsi olet kyllä nuori vielä Lilen! :flower:

 

Mulla ikävä kyllä kokemusta hoidoista ja keskenmenosta... Taustalta löytyy 2 IVF:ää ja 2 Pas:sia ja nyt on 3 ja viimeinen IVF-hoito menossa. Aikaa on nyt kulunut 4 vuotta.

Positiivisen testin tein 2 IVF:stä (tuoresiirto) ja oltiin molemmat 7 taivaassa!Aivan ihanaa aikaa.Ehdimme käymään ultrassakin rv7 ja rv9 ja molemmilla kerroilla kaikki kunnossa. Neuvolassa kuultiin sydänäänetkin.Sitä ääntä en unohda koskaan :'( . Liian nopeasti se onni otettiin meiltä pois. Ensimmäisessä seula ultrassa rv11+0 todettiin että pikkuiseni sydän ei enää lyö. Siitä alkoi pitkä synkkä aika.En ymmärtänyt miksi niin kävi kun kerran lapsi oli kovasti toivottu ja kaikkeni olin tehnyt lapsen hyvinvointia ajatellen. Vieläkään en ymmärrä mutta aika on jo vienyt pahimman tuskan pois. Siitä on nyt kulunut aikaa 1,5 vuotta. Selitystä emme koskaan saaneet miksi niin kävi.Eihän alkuraskauden keskenmenoissa sitä kai koskaan saakaan...

Nyt on toivo siirretty tähän meneillä olevaan hoitoon ja jos tälläkään kertaa ei onnistu niin sitten on meidän hoidot loppu ja jäämme kahden. Selviäminen keskenmenosta vei minulta aikaa pitkään.Vieläkin välillä itkettää. Jokainen kokee asiat niin eritavalla.Sain jopa kuulla ystäviltäni kuinka olen hölmö kun valitan asiasta.Se jos mikä satutti. Mieheni ja siskoni tuki auttoivat minut lopulta asian yli.Heidän kanssa puhuminen auttoi. Varsinaista kikkaa jolla asia unohtuisi heti ei ole.Vanha klisee "aika parantaa haavat" piti minun kohdallani osittain paikkansa.Aika paransi syvimmät haavat.

Jaksamista sinulle surusi kanssa. :hug:

 

Alexandra: Sinullekin kokemuksestasi halaus! :hug: Kekskenmenot ovat näköjään kovin yleisiä, koskaan ennen sitä ajatellut, mutta kun tuli itse koettua niin, nyt ymmärrän! :ashamed:

Meidän pieni oli syntyessään noin 10cm, mahtui kämmenelleni, pienen,pienen minivauvan näköinen, hänelle myös tehtiin perusteelliset ruumiinavaukset kaikkine tutkimuksineen, eli pienellekin voidaan tehdä. Istukka vain katosi synytyksessä, joten tarvittavaa tietoa siitä ei saanut! :headwall:

Mutta katse eteenpäin :heart:

Ps minulla tänään kp 29/27-30, jännittää vähän, mutta salaa sitä niin toivoo, että raskaus olisi alkanut, no hetki kerrallaan! :saint:

Rva Pikkumyy :heart: :wave:

 

Voi kun tuntuu pahalta. Joinain hetkinä hieman paremmalta ja sitten taas :snotty:

Palasin töihin eilen ja oli hirveää kohdata työkaveri joka odottaa myös, meillä olisi ollut la viikon erolla.

Kävin eilen työterveyshuollon lääkärin luona, muiden asioiden takia. Lääkäri totesi yksoikoon että, kyllä sillä kuule on tarkoitus että te ette saa lapsia, katso nyt miten kävi, ei se ollut kelvollinen elämään. Olin tukehtua pahaan oloon, ja se lisäsi epävarmuutta tulevaan vielä enemmän :attn:

Voikun toivon teidän kanssasisarien onnistuvan yrityksissänne...

 

Pahoittelut Lillen työpaikkalääkärisi kohtelusta: Ei noin saa sanoa kenelläkkään! ´Varsinkaan ihmiselle, joka juuri kokenut keskenmenon! :hug:

Täällä tänään 30/27-30 ja vähän raskausoireita? Testannut en ole vielä! :saint: Pelottaa ja jännittää! :ashamed:

 

Pahoittelut Lillen kun tuollaisia jouduit kuulemaan! :hug:

Miulakaa ei tuhrua oo tullu ja tännää pitäs menkkojen alkaa... Kovasti tuntuis, et voisinpa vaikka raskaana olla :heart: km:stä nyt kutakuinkin 4kk...

 

Hei,

minullakin on, ikävä kyllä, kokemusta sekä hoidoista että keskenmenoista. Yritystä on nyt takana hieman yli 3 vuotta, ja 1,5 vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduimme tutkimuksiin ja hoitoihin. Syytä lapsettomuuteen löytyi meistä molemmista, ja jouduimme suoraan siihen kaikkein kovimpaan (ja kalleimpaan) hoitoon eli ICSIin.

Kaksi ensimmäistä hoitoa ei tuottanut tulosta, mutat kolmannesta hoidosta plussasin! Olin peloissani ja huolissani, mutta kuitenkin onnellinen. Lueskelin kyllä jatkuvasti netistä keskenmenoon liittyviä juttuja, mutta jotenkin silti ajattelin että ei sellainen kauheus nyt enää voi minun kohdalleni sattua kaikkien koettelemusten jälkeen.

Alkuraskauden ultrassa rv 7 kaikki oli hyvin, ja aloin jo hieman rauhoittua ja iloita raskaudesta. Kaikki vaikutti etenevän hyvin, mutta sitten np-ultrassa rv 12 selvisikin, että sikiö oli kuollut jo viikkoja aikaisemmin, mutta keskenmeno ei ollut alkanut itsestään. Jouduin kaavintaan, joka onneksi onnistui hyvin ja toivuinkin siitä nopeasti, siis fyysisesltä kannalta. Henkinen puoli onkin sitten jotain muuta, edelleen murehdin asiaa tosi paljon. Minulle tämä on ollut ehdottomasti elämäni kamalin ja vaikein kokemus. Kyllä tästä ihan varmasti ajan kanssa selviää, mutta ei sitä kyllä taida enää koskaan olla ihan sama ihminen kuin ennen tätä kaikkea. Ihmisten tökeröt kommentit eivät tosiaankaan auta asiaa, sellaisia on kyllä saanut kuulla niin omien läheisten kuin terveydenhuollon ammattilaistenkin suusta! Tämä vaan taitaa olla sellainen asia, jota on vaikea ymmärtää jos ei ole itse vastaavaa kokenut.

Tämä tapahtui huhtikuussa, ja sen jälkeen meille on ehditty tehdä jo neljäs ICSI-hoito, joka ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Kyllä kai me vielä viideskin kerta yritetään, vaikka itsellä alkaa olla voimat ja usko aivan loppu. En enää jaksa uskoa että uusi raskaus alkaisi, tai ainakaan jatkuisi onnellisesti. Toisaalta ei kuitenkaan haluaisi luovuttaakaan, kun kerran olimme jo niin lähellä onnistumista.

Paljon voimia kaikille teille muille keskenmenon kokeneille ja yritetään jaksaa uskoa ja toivoa että jokainen meistä saisi vielä oman vauvan syliinsä! :hug:

 

Hei Lillen
Olen niin kovin pahoillani mitä olet joutunut kokemaan.
Olen itse kokenut 3 keskenmenoa. Ensimmäinen raskaus tuli Clomifenillä ja kaks muuta oli koeputkiraskautta. Toka kesti sinne viikolle n. 13. Keskenmeno tuli sinäpäivänä kun käytiin ekassa virallisessa ultrassa. Sielä oli kyllä ongelmia että ne ei saanu sikiötä liikkumaan ja sen myötä olisin joutunut jatkotutkimuksiin, mutta sitäpä ei tarvittu kun illalla alko "synnytys".
Nyt minulla on menossa kolmas koeputkihedelmöitys ja olen joo tullu jokaisesta raskaaksi. Niinkuin nytkin olen. Viikot on vasta alussa ja voin sanoa että odotan vain sitä hetkeä kun vuoto alkaa.
Mitä enemmän on keskenmenoja takana sitä kyynisemmäksi sitä tulee. Ei osata miehen kanssa iloita ollenkaan tästä, koska keskenmenot kummittelee takaraivossa ja kysymys miksi muka nyt menis loppuun asti kun ei ole mennyt muutenkaan.

Muistan ne hetket liiankin hyvin kun toisen kerran meni kesken ja näin tuttuja ihmisä jotka oli raskaana, se oli ihan kauheaa. Oisin voinut mennä suoraan oksentamaan jos en olisi ollut töissä. Aloin karttelemaan henkilöitä jotka olivat raskaana koska en voinut kohdata heitä kateuden ja katkeruuden vuoksi. Yhdelle kaverille minun oli sanottavakin että en voi tavata häntä koska se tekee niin pahaa nähdä että hän on raskaana ja vielä vahingossa.

Olen itse käynyt pari kertaa juttelemassa ammattiauttajan kanssa ja eka kerta jo auttoi tosi paljon. Suurin helpotus tuli sellaisella asialla että "hautasimme" pienokaisemme. Kävimme hautuusmaalla ja veimme silloin kaksi kynttilää pienten vuoksi ja itkimme molemmat tosi paljon. Se yllättävää kyllä puhdisti omaa mieltä. Nyt viimeisen keskenmenon jälkeen en ole käynty hautaamassa pientä pois, koska en halua hyväksyä sitä että olin raskaana. Yritän mielessäni käännyttää asian niin että minulla alkoi taas vain kuukautiset.

Anteeksi että poukkoilen asiasta toiseen.

Nyt tällähetkellä minulla on lääkityksiä viisi joista voisin jättää kohta yhden pois, mutta en uskalla vaikka tiedän pohjimmiltani että ei se sitä keskenmenoa tuo jos on tullakseen.
Suurin ongelma on veritulppa jonka sain raskauden myötä ja nythän sitä hoidetaan kokoajan eri lääkityksillä kun olen hoidoissa ja keskenmenojen jälkeen.

Elämä ei ole oikeuden mukaista, mutta yritän sanoa itselleni että sitä parempi mitä aikaisemmin se tulee kesken. En halua joutua kokemaan oikeiden lapsien synnyttämistä jotka ei jää minun kanssa jatkamaan elämää. En voi siis kuvitellakkaan miltä sinusta nyt tuntuu kun olet joutunut synnyttämään lapsen.
Mutta aika parantaa haavat, vaikka arpia jääkin.