Moikka kaikille!!
En ole piiiiiiiiiiitkään aikaan käynyt täällä, en edes lukenu muitten juttuja ja kuulumisia. . Enkä oikein tiennyt että mihin ketjuun "kuuluisin", niin tämä tuntui sitten olevan sopivin omaan tilanteeseen..
Nyt on sitten oma elämä aavistuksen rauhoittunut, on ollut työpaikan vaihdosta, koulusta valmistumista yms muutosvoittoista ja kiireistä. Nyt on taas mahdollista keskittyä hoitoihin, tai siis tuleviin hoitoihin pääsemistä. Pääsemistä sen takia, koska mun pitäs saada aika paljon painoa pois ennen kun päästään IVF hoitoon.. Olen tiennyt että että ylipaino ei ole hyväksi, raskautta mietittäessä, mutta se tuli yllätyksenä että se voi olla hoidon aloittamisen esteenä!!
Ehkä sen takia olen alitajuntaisesti työntänyt lapsiasioita pois mielestäni, ja kuvitellut jopa viimeisen puolen vuoden aikana että en haluaisikaan äidiksi. Miehelleni kun vihjasin asiasta ja ajatuksistani, hän oli ymmällään tietenkin miksi kelkka on kääntynyt, ja hän kyllä haluaisi pieniä.. Eikä tietäisi miten voisi jatkaa kanssani, jos en haluaisi yrittää enää hoitoja..
Keskustelun jälkeen aloin tietenkin miettimään elämää ylipäätään, ja kyllähän ne todelliset toiveet sieltä taas tulivat eteen. Minä haluan äidiksi!! Haluan kokea sen kaiken, ja uskon että minulla olisi paljon annettavaa pienelle ihmiselle.
Koen jotenkin vaan olevani niin yksin tämän asian kanssa. Laihduttaminen on todella vaikeaa.. Olen tunnesyöppö, ja muutenkin herkkuperse; namit,suklaa ja suolaisetkin paheet omaan, puhumattakaan ennen mensuja olevasta hormonisyömisestä!! Pitkälle tähtäimelle asetetut tavoitteet tuntuvat niiiiiiin kaukaisilta... Ja muutenkin, tietyllä tavalla ärsyttää ja olen ehkä hieman kateellinen miehelleni, Hän vain ilmoittaa haluavansa isäksi, tulee ja heittää tavaran purkkiin ja toivoo parasta!!
Sori karkee kielenkäyttö..
Toisaalta tajuan ja tiedostan tilanteeni, ja tiedän, että pystyn laihtumaan ja muuttamaan elämäntapojani,mutta, lähteekö niitä kiloja sitten riittävästi?? Aikaa vaan ei ole enää montaa vuotta biologisesti.. Lisäksi hoikistumiseen auttaa ajatukseni siitä, että en kykene luovuttamaan, tai antamaan itselleni anteeksi, ellen ole tehny kaikkeani. Olen selviytyjä tyyppi, mutta tämä on ollut elämäni kipein ja vaikein asia!! ja selkeää itselleni on ollut jo pikkutytöstä lähtien että tottakai lapsia!! En tiedä miten siitä selviytyisin, jos kaikkeni antaneena, emme kuitenkaan onnistuisi!!
Tää oli nyt kyllä tällainen huolellinen avautumis teksti
oli vaan pakko saada tää ulos!! Anteex, ja kiitos joku jaksaa lukea, tai peräti kommentoida!!
plussaa kaikille toivoen, Tanzzzku
