Pitkä tie äidiksi

Minä olen kolmen lapsen äiti.

Nipistän itseäni ja totean uudelleen: minä olen kolmen lapsen äiti!

Kipeät lapsettomuuden vuodet, lukemattomat itkut on takana ja minä pyöritän arkea kolmen lapsen äitinä.

Ensimmäistä lasta yritettiin ja toivottiin yli kolmen vuoden ajan. Lopulta pitkällisten tutkimusten, usean insiminaation, ensimmäisen IVF:n tuoresiirron ja kahden PASsin jälkeen, kolmas pakastetun alkion siirto onnistui ja olin raskaana. Ei sitä onnea meinannut todeksi uskoa. Terve tyttö syntyi keväällä 2001.

Esikoisen syntyessä haistelin sitä vauvan tuoksua ja pitelin vauvaa sylissäni, enkä meinannut uskoa sitä todeksi. Kahteen vuorokauteen en nukkunut, kun en vaan malttanut ummistaa silmiäni.

Arki vauvan kanssa tasaantui vähitellen ja esikoisen ollessa n yksivuotias, nousi toive toisesta lapsesta vahvasti esiin.

Jälleen lähdimme lapsettomuusklinikalle suurin toivein mutta realisteina. Hoidot jatkuivat, aikaa kului ja esikoinen oli jo yli 3v kun lopulta testiin tuli taas ne kaivatut kaksi viivaa.

Toinen terve tyttö kesällä 2005 syntyi ja olimme jälleen onnemme huipulla.

Ja jälleen vauvan ollessa n 1-vuotias, jostain nousi toivomus vielä yhdestä lapsesta. Eli yhteys lapsettomuusklinikkaan jälleen.

Helpoksi emme sitä kuvitelleet tälläkään kertaa eikä se sitä ollutkaan. Väliin mahtui keskenmeno ja monta epäonnista yritystä. Keskimmäinen tyttäremme oli juuri täyttänyt 4-vuotta, kun ne maagiset viivat taas piirtyi testiin.

Kun pieni poikamme syntyi alkuvuodesta 2010, tiesimme molemmat, että nyt perheemme on kasassa. Perheemme on täydellinen.

Rahaa yksityiseen lapsettomuusklinikkaan on matkan varrella palanut varmasti muutaman maailmanympärimatkan verran, mutta penniäkään en kadu. Minut on vuosien varrella pumpattu niin täyteen hormooneita niin moneen kertaan, että välillä hirvittää. Hetkeäkään en jaksa miettiä ja murehtia sitä, onko lapsillamme liian isot ikäerot tms epäoleellisia asioita. Minulla on kolme lasta, jotka selvästi nauttivat toistensa seurasta. Minä saan kasvattaa näitä pieniä ihmisiä ja olla läsnä heidän iloissaan ja suruissaan. Minulla on kaikki mitä ihminen voi toivoa ja enemmän.

 

Minä olen kahden ihanan lapsen äiti

Oli ihana lukea juttuasi. Ihan kylmät väreet nousivat pintaan. Tuo kuulosti niin tutulta.

Meillä on myös takanamme pitkä ja kivinen taival. 2004 menimme lapsettomuus hoitoihin ja kun olin pääsiäisenä 2006 kokenut sen hetkisen elämäni kamalimman kokemuksen (IVF:n) Itkin miehelleni etten halua kokea enää ikinä tätä prosessia. Olin silloin valmis heittämään pyyhkeen kehään, olin henkisesti ihan puhki. Mutta kun ne maagiset kaksi viivaa ilmestyivät ja keväällä 2007 haistelin sitä vauvan tuoksua olin jo unohtanut miten kamalaa se olikaan ollut...
Kun poikamme täytti 2v. suuntasin taas klinikalle. Olin valmis taas yrittämään... Silloin uskoin että tämä toinen kerta olisi jotenkin helpompaa, mutta vaikka me olimmekin käyneet sen kaiken jo kerran läpi. Ei pettymykset kuitenkaan olleet yhtään sen helpompia kestää, päinvastoin. Nyt törmäsin myös siihen että jopa puoli tutut alkoivat kysellä, "milloin teille tulee toinen?" Ei ehkä koskaan....
Tällä kertaa mieheni ilmoitti että tämä IVF jäisi viimeiseksi. Hän oli sitä mieltä että elämän on nyt jatkuttava. Meidän pitäisi alkaa nauttimaan nyt siitä, mitä meillä jo on, 4,5v. poika.
Mutta niin siinä vaan kävi että meidän perheeseen syntyi keväällä 2011 kauan odotettu prinsessa. Kun minä nyt saan katsella kuinka poikani kutittelee pikku siskoaan ja ne kikattavat yhteen ääneen. Se pyyhkii mielestäni kaiken sen tuskan ja kivun mitä sisälläni kannoin ja mitä kaikkea olen joutunut kärsimään. Kyllä sen kaiken kestää kun tietää mitä siitä saa palkinnoksi. Voimia kaikille tänne palstalle.
Tässä vielä pieni runon pätkä.......

Mistä on meidän pienokaiset tehty?
Ultra-ajan varaamisista, poliklinikkakäynneistä, hoitohenkilökunnan
ammattitaidosta, pistoksista, peloista, pettymyksistä,
äidin ja isän kyynelistä, sitkeydestä,
periksi antamattomuudesta, toivon pienistä kipinöistä
sekä suuren suuresta rakkaudesta, joka antoi voimia
jaksaa, vaikka kaikki voimat tuntuivat matkalla huvenneen.
Niistä on meidän pienokaiset tehty!

 

Minä olen vasta aivan alkutaipaleella. Ensimmäinen ivf-hoitokierros tuloksettomana takana ja toista odottelen.

Eihän tätä rääkkiä toivo edes pahimmalle vihamiehelle ja välillä miettii, että kuinkahan tästä selviää.

Kiitos teille, kun kirjoititte tarinanne! Annatte uskoa ja voimaa meille muille jotka vasta odotamme tuota pientä suurta ihmettä saapuvaksi!

Itku tuli kun luin tuon mistä on meidän pienet pienokaiset tehty...ihanasti kirjoitettu!

 

Kiitos tästä, erittäin toivoa ja uskoa valava tarina!

 

Ihania tarinoita.
Niin toivotut lopputulokset.

Itselläni takana neljä ICSIä, passit mukaan lukien kahdeksan siirtoa. Yksi plussa ja varhaisraskauden keskenmeno siitä.

Mielessäni pyörii vain ajatus, ihmeet tapahtuvat muille.
Pohdimme, onko mitään järkeä enää jatkaa viidenteen hoitoon.
Luovummeko ajatuksesta saada biologinen lapsi, nyt vai kenties vuosien päästä uusien pettymysten jälkeen?
Vahva tunne siitä, että biologista lasta ei tule, niin pitkälle kuin hoidot ovat kehittyneetkin.

Rankalta tuntuu.
Mutta epätoivoon ei ole syytä.
Niin moni asia on hyvin elämässämme.

Nyt 11 vuoden lapsettomuus takana. Viisi vuotta ensimmäisistä hoidoista.
Silloin ensimmäisiä hoitoja tehtäessä ajattelimme, että kyllä se vielä joku päivä natsaa meillekin.
Elämä on kuitenkin näyttänyt, että kaikki haaveet eivät voi toteutua.
Nyt tehdään surutyötä.
Ehkä joku päivä saamme adoptiolapsen, jos Luoja suo.

Onnea teille äideille, jotka saitte lapsenne tämän kivisen tien kautta.
Ne ovat lahjoja, ne lapset.

Onnellista uutta vuotta äideille, äidiksi yrittäville sekä lapsettomille.

Huurre

 

Kauniita tarinoita <3

Meillä takana yhdeksän vuoden selittämätön lapsettomuus ja nyt sain elämäni ensimmäiset kaksi viivaa testiin 1. IVF:n 1. PASsista. Olin jo asennoitunut elämään kaksin, koska en halunnut rankkoihin hoitoihin. Kesällä mieli muuttui ja IVF oli positiivinen kokemus kokonaisuudessaan sekä fyysisen, että henkisen jaksamisen osalta. Ehkä siksi, että olin jo käsitellyt lapsettomuuden surut vuosia sitten. Kaikella on aikansa ja nyt on ehkä meidän aika tulla vanhemmiksi. Toivottavasti.

Onnis + Hippu 5+4

 

ihania tarinoita ja nämä kyllä antaa toivoa onnistumiseen <3

 

Kyynel vierähti tarinoita lukiessa :heart:

Toivon jokaiselle onnistumisen iloa

 

Ihania tarinoita :heart:

Meillä hoidot aloitettiin parin vuoden luomuyrityksen jälkeen. Toisesta inseminaatiohoidosta positiivinen testi, joka kuitenkin päättyi km 12/2009. Tämän jälkeen inseminaatioita tehtiin varmaan yhteensä 6kpl, tuloksettomia. Helmikuussa 2011 tehtiin eka IVF-hoito lyhyellä kaavalla, josta kemiallinen raskaus. Epätoivo oli kyllä suurimmillaan, ja ajautus siitä ettei meille koskaan suoda omaa lasta pyöri mielessä ihan koko ajan. Olin tosi ahdistunut tilanteesta, mutta jollain ihmeen keinolla sitä vaan mentiin eteenpäin. Kesäkuussa 2011 tehtiin toinen IVF-hoito (ekasta hoitokerrasta ei siis jäänyt pakkaseen yhtään). Yksi alkio siirrettiin, ja kolme jäi vielä pakkaseen. Siitä hoidosta ollaan nyt rv 30+2, ja kaikki mennyt hyvin. Toivon kaiken menevän loppuun asti, ja saamme pian nähdä rakkaan lapsemme. Vieläkin ajattelen usein niitä tunteita mitä joutui läpi käymään, ja mietin kuinka onnekkaita saamme nyt olla, että pääsimme tähän tilanteeseen.

Toivonkin kaikille voimia rankkojen hoitojen keskelle :heart:
Ja niille jotka ovat rankkojen hoitojen myötä saaneet oman ihmeensä maailmaan,onnellisia hetkiä pienten ihmeiden kanssa :heart:

Nanniga & Pikkuinen ihme, Pikku-J :heart:

 

"Ihmeet tapahtuvat muille.." se minullakin on juuri nyt päällimmäisenä mielessä. Enpä tiennyt kun klinikan ovista astuin mitä kaikkea joudunkaan kokemaan...loputonta pettymystä, kipuja, suuri toivo joka aina päättyi kyyneliin. Suurella onnistumisen todennäköisyydellä hoitomme lähtivät käyntiin..onhan meillä yksi luomu lapsi. Nyt neljän vuoden lapsettomuuden, inseminaatioiden, 4.ICSIN ja 4.PASin, 2 keskenmenon ja 1 kemiallisen jälkeen, en tiedä mitä ajatella. Liian "monta" kertaa olen kaksi viivaa saanut testiin tyhjin lopputuloksin. Onko enää järkeä jatkaa...kunpa joku sen kertoisi...

 

MAM2: Tismalleen sama kysymys ja epätietoisuus:
Kunpa joku sen kertoisi, mitä kannattaisi tehdä.
Ehkä jossakin tulevaisuudessa on se päivä, jolloin nämä asiat kirkastuvat.
Kärsivällisyyttä kysytään tässä lajissa enemmän kuin monessa muussa.

Joskus tuntuu, että ei jaksa.

Voimia sinulle MAM2 ja kaikille muillekin, jotka saman asian kanssa kipuilette!

 

Takana yhteensä 8 vuoden selittämätön lapsettomuus. Kaatunut parisuhde, yksi keskenmeno..ei muuta. Voi kun tietäisikin että miten tämä päättyy. Vielä joka kuukausi sitä on niin hölmö että kuvittelee ja toivoo että tärppää. Ennen puhuin avoimesti tästä, nykysin en enää kykene siihen.Vain ja ainoastaan sellaisen kanssa, joka on kokenut tämän saman helvetin. Tämä lapsettomuus on pilannut elämäni, ihan kaiken

Te jotka olette onnistuneet hoidoissa ja saatte kantaa omaa lasta, nauttikaa ja olkaa kiitollisia siitä minkä aarteen olette saaneet

 

Kerronpa myös minä meidän tarinan pitkästä tiestä äidiksi.
Minä olen kahden lapsen äiti, vaikka tämän taipaleen kuluessa en olisi koskaan voinut uskoa näin sanovani.

Tapasin mieheni vuosituhannen alussa ja puolitoista vuotta yhdessäoloa takana päätettiin, että meille saa tulla lapsia jos on tullakseen. Alkuun oli kiva vaan touhuilla ilman suorituspaineita, kun mikään kiire niille lapsille ei kuitenkaan ollut. Salaa kuitenkin laskeskelin ovulaatiota ja niitä hedelmällisimpiä päiviä, mutta mitään ei tapahtunut. Seksikin alkoi olemaan jo vähän liikaa yrittämistä ja se kiva kipinä "pikku touhuilusta" oli totisinta totta lapsen alullepanemiseksi.

Kolmisen vuotta tuloksetonta omatoimisuutta päätettiin vihdoin lähteä tutkimuksiin ja niiden myötä hoitoihin. Kummassakaan ei löytynyt mitään vikaa, mitä nyt miehen simpat olivat vähän laiskoja, mutta niidenkään ei olisi pitänyt estää raskaaksi tuloa.
Siitä se sitten alkoi pitkä ja raskas hoitojen taival. Yhteensä 5 inseminaatiota (5. oli epäonnistunut munasolujen kasvatus IVF:ää varten) 4 ICSI:ä, joista vain yhdestä saatiin jotain pakkaseen ja siitä sulatukseen ja siirtoon.

Koskaan näiden hoitojen aikana ei tullut värähdystäkään testiin, ei haamun haamua, ei mitään. Se helvetillinen tunne, kun menkat alkaa kaiken rääkin ja odotuksen jälkeen on jotain, mitä tämän läpikäyneet vain voivat tuntea. Millaisen mitättömyyden tunteen sitä käykään läpi joka ikinen kuukausi menkkojen myötä. Ei pelkästään sota oman mielen kanssa riitä, vaan myös ympäristössä tapahtuvat asiat saivat mittasuhteet sfääreihin. Kuinkahan monta vauvaa sai alkunsa ja syntyi meidänkin hoitotaipaleen aikana, en edes uskalla muistella. Jokainen kerta tuntui niin kipeältä, kun joku kertoi raskaudestaan. Pahimmalta ehkä kuitenkin tuntui, kun ei uskallettu kertoa raskaudesta, kun ei haluttu satuttaa meitä. Hienoa oli sitten kuulla muualta, että oma ystävä on raskaana. Eihän se minulta ollut pois jos joku tuli rakaaksi ja sai vauvoja, mutta se kateuden viherrys, mikä itsellä oli, kun se oma syli oli tyhjä. Joka puolella myös näkyi isomahaisia mammoja ja lastenvaunuja työtäviä äitejä.

Ihmisten puheet myös osasivat satuttaa. Ottakaa koira (olen allerginen koirille), lopettakaa yrittäminen, tehkää sitä, älkää tehkö tätä plaa, plaa plaa... Ei paljon lohduttanut. Itse lopetin ystäväperheiden lastenkutsuilla käymiset, kun suoraan sanoen en kestänyt katsella ja kuunnella niiden räytyneiden äitien valituksia lastensa hampaista, valvomisista yms. "turhista" asioista. Itse olisin ilomielin ottanut ne vaivat jos olisin vain saanut sen oman lapsen. Moneen hyvään ystävään oli pakko ottaa etäisyyttä, jotta oma pääkoppa ei ihan räjähtäisi. Kaiken lisäksi sitä ei vain pystynyt sanomaan suoraan niille ihmisille kuinka pahalta tuntui.

Takaisin hoitoihin. Meille annettiin vielä viimeinen mahdollisuus hoitoon, se 11. kerta. Tällä kertaa mahdollisuus oli luovutettuun alkioon. Pitkän harkinnan, psykologin arvion ja oman henkisen valmistautumisen jälkeen päätettiin ottaa vastaan tämä mahdollisuus. Se olisi sitten meidän hoitotaipaleen finaali. Siihen se loppuisi jos ei tämäkään onnistuisi. Me olisimme loppuelämämme lapsettomia. Piste! Ikääkin oli kertynyt jo sen verran, että parhaat mahdollisuuden alkoivat karista.

Kuin jostain ihmeestä se sitten tuli: kaksi viivaa! Voi onnea! Raskausaika meni ihan hienosti, varmaan myös sen takia, että olin luvannut itselleni etten valita, kun tätä kuitenkin olin halunnut. Lopulta saimme mitä ihanimman lahjan, oman lapsen. Ei väliä, vaikka hän ei olekaan geeniperimältään meidän, mutta minä sen olen synnyttänyt ja me; mieheni kanssa sen kasvatamme. Hän on meidän oma lapsi!

Eikä tämä vielä tähän pääty. Pari kuukautta imettämisen lopettamisen jälkeen olin jälleen raskaana. Ilman hoitoja ja ihan luomusti. Se oli ihme, vaikka ihan heikosti suunniteltu ja hartaasti odotettu ihme. Nyt olen siis kahden lapsen äiti.

Ilman ihanaa miestäni, minun soulmateani, joka on kulkenut rinnalani koko pitkän prosessin, en olisi jaksanut. Eikä varmasti mieheni olisi jaksanut ilman ystäviään, joille voi purkaa pahimmat höyryt.

Haluan toivottaan kaikille tässä lapsettomuuden suossa rämpiville voimia, pitkää pinnaa ja sitkeyttä. Ihmeitä voi tapahtua, myös teille! Itkeä saa ja pitää, mutta älkää sulkeko sydäntänne:heart:

 

Lisäys vielä edelliseen pitkään rimpsuuni; Koko tähän prosessiin meni yhteensä seitsemän pitkää vuotta!