R
"risukasa"
Vieras
Onko muita joilla masennus on ikään kuin hiipinyt päälle vuosien aikana?
Koko ajan pahentuen siis.
Itsellä jo yli 10v masennusta, välillä parempia jaksoja.
En olisi ikinä ennen edes voinut ajatella itsemurhaa nyt se käväsee aina sillon tällön mielessä.
Pahimmalta tässä tuntuu nyt se, että olen käynyt säännöllisesti, mutta nykyään harvoin, mielenterveystoimistossa ja silti tilanteeni on vain pahentunut.
Jotenki en osaa ilmeisesti kertoa siellä mitään, koska kukaan ei tee asioille mitään.
Aloitin käynnit kun odotin esikoista -06, silloin kävin töissä,oli ystäviä(muutamia), harrastus, mielenkiintoa asioihin, jaksoin osallistua ja vaikka olin ylipainoinen niin olen noista ajoista lihonnut yli 30kg lisää.
Nyt tilanne se, että mulla 2 lasta. 4 ja 6 vuotiaat. Lasten isän kanssa erottiin kun kuopus oli ihan vauva. Lapset toisinaan käyvät isällään, ei ole kovin kummosta suhdetta luonut heihin.
Oma tilanteeni on se, että olen jättänyt opiskelut kesken, olin puhelinmyyjänä kun en muualle enää uskalla hakea.
Lopetin kun palkka huonompi kuin Kelan raha.
En koe olevani työkuntoinen, en ikinä jaksaisi olla 8h/5päivää/vkssa.
Ei ole ystäviä, ei parisuhdetta eron jälkeen.
Arjen askareisiin menee kaikki voimat.
Tuntuu etten yksinkertaisesti pääse tässä elämässä enää takaisin "elävien" kirjoihin.
Onko ketään kellä olis samanlaista?
Koko ajan pahentuen siis.
Itsellä jo yli 10v masennusta, välillä parempia jaksoja.
En olisi ikinä ennen edes voinut ajatella itsemurhaa nyt se käväsee aina sillon tällön mielessä.
Pahimmalta tässä tuntuu nyt se, että olen käynyt säännöllisesti, mutta nykyään harvoin, mielenterveystoimistossa ja silti tilanteeni on vain pahentunut.
Jotenki en osaa ilmeisesti kertoa siellä mitään, koska kukaan ei tee asioille mitään.
Aloitin käynnit kun odotin esikoista -06, silloin kävin töissä,oli ystäviä(muutamia), harrastus, mielenkiintoa asioihin, jaksoin osallistua ja vaikka olin ylipainoinen niin olen noista ajoista lihonnut yli 30kg lisää.
Nyt tilanne se, että mulla 2 lasta. 4 ja 6 vuotiaat. Lasten isän kanssa erottiin kun kuopus oli ihan vauva. Lapset toisinaan käyvät isällään, ei ole kovin kummosta suhdetta luonut heihin.
Oma tilanteeni on se, että olen jättänyt opiskelut kesken, olin puhelinmyyjänä kun en muualle enää uskalla hakea.
Lopetin kun palkka huonompi kuin Kelan raha.
En koe olevani työkuntoinen, en ikinä jaksaisi olla 8h/5päivää/vkssa.
Ei ole ystäviä, ei parisuhdetta eron jälkeen.
Arjen askareisiin menee kaikki voimat.
Tuntuu etten yksinkertaisesti pääse tässä elämässä enää takaisin "elävien" kirjoihin.
Onko ketään kellä olis samanlaista?